Liikunnanohjaajaopiskelija ja SAMOK ry:n hallituksen jäsen Helmi Selamo, helmi.selamo@samok.fi
Korkeakoulukentällä rakenteellinen kehittäminen sekä korkeakoulujärjestelmän tulevaisuus ovat pinnalla. Eri työryhmät ovat lisänneet muutoksen ja tehostamisen painetta niin koulutusohjelma- kuin yksikkökohtaisellakin tasolla. Puhuttaessa korkeakoulujärjestelmästä ja sen uudistamisesta törmätään jatkuvasti tulevaisuuden tarpeisiin ja niihin vastaamiseen.
Yksi peruskysymyksistä on, millaista koulutusta niin perus-, toisella kuin korkea-asteella tulee tarjota. Haluammeko jatkossakin kouluttaa yhteiskunnan jäseniä, joiden osaaminen mitataan kirjaviisaudessa, yksin pänttäämisessä ja kirjallisilla tuotoksilla? Vai ihmisiä, jotka pärjäävät yhteiskunnan erilaisissa muutoksissa ja muutospaineissa, – ihmisiä, jotka ovat vastuullisia, hallitsevat elämäänsä ja kykenevät vuorovaikutukseen? Totuus on jossain tuolla äärilinjojen välissä ja rakentuu elinikäisen oppimisen periaatteen pohjalle. Tämän vuoksi olen ottanut ilolla vastaan puheet peruskoulun opetuksen mahdollisesta painottumisesta tiedon ja osaamisen käyttötaitoihin sekä luovuuteen. Henkilökohtaisesti kaipaan koko koulutusjärjestelmän painottamista asioiden ymmärtämiseen ja soveltamiseen, ei vain muistamiseen.
Onko kuitenkin niin, että tämä kaikki on kauniiden sanojen helinää, turhia toiveita ja populismia? Ehkä näin on, ainakin tietystä näkökulmasta katsottaessa, mutta omalta osaltani näen tärkeänä pitää yllä keskustelua, joka aiheesta on herännyt. Muutostarve on havaittu ja sen konkretisoiminen vaatii asennemuutosta niin opiskelijoiden, opetushenkilökunnan, työelämän kuin valtionhallinnon taholta.
Kuinka korkeakoulujärjestelmä sitten voisi tukea vastuulliseen ja aktiiviseen kansalaisuuteen? Itse koen, että korkeakoulujärjestelmä, joka kannustaa opiskelijaa ottamaan vastuuta itsestään ja opinnoistaan, tukee ja kannustaa häntä samalla myös aktiiviseen kansalaisuuteen. Pelkästään vastuulla omista opinnoista ei kuitenkaan taata aktiivista kansalaisuutta. Vastuun lisäksi täytyy miettiä myös koulutuskokonaisuuksien sisältöjä sekä sitä, millaista osaamista niillä tavoitellaan. Kansallinen tutkintojen viitekehys (NQF) määrittää, että alemman korkeakoulututkinnon suorittaneen tulee hallita ”laaja-alaiset ja edistyneet oman alansa tiedot, joihin liittyy teorioiden, keskeisten käsitteiden, menetelmien ja periaatteiden kriittinen ymmärtäminen ja arvioiminen.” Ylemmän korkeakoulututkinnon suositukset painottavat näiden lisäksi erityisosaamista sekä syvempää osaamista ja sen vaikutusten tarkastelua. Valmius jatkuvaan oppimiseen ja kriittiseen suhtautumiseen nostetaan molemmissa suosituksissa esille.
Meillä on siis olemassa määritelmät, kompetenssit, mitä tiettyjen kokonaisuuksien jälkeen on osattava. Onko meillä kuitenkaan osaamista mahdollistaa oppiminen, jotta nämä kompetenssit täyttyvät, ja vielä arvioida, onko näin toteutunut?
Toukokuun alussa pidetyillä ammattikorkeakoulupäivillä osaamisperusteinen oppiminen keräsi laajan kuulijakunnan. Opiskelijana koen, että opiskelun tavoitteena on juuri oppiminen ja osaaminen. Korkeakoulu tarjoaa puitteet oppimiselle niin opiskeluympäristön kuin opetushenkilökunnan kautta, silti osaamista ei muodosteta vain yksittäisessä oppimistilanteessa tai opintojaksolla. Monipuoliset opiskelutavat, joissa huomioidaan opiskelijan aiemmin hankkima osaaminen ja erityistarpeet, sekä tiivis työelämäyhteistyö opinnoissa ohjaavat opiskelijoita todellisuutta vastaavaan työelämään ja sen kehittämiseen. Nämä tavat luovat myös puitteet reflektoida opittua teoriatietoa todellisuuteen. Itse olen kokenut, että pelkkä teoria- ja kokemustiedon peilaaminen toisiinsa ei riitä, vaan omaa toimintaa ja osaamista sekä sen vaikutuksia on voitava tarkastella eri näkökulmista. Henkilökunnan rooli korostuukin eri näkökulmiin ohjaamisessa ja reflektoinnin tukemisessa. Jotta tämä olisi mahdollista, henkilökunta tarvitsee lisää valmiuksia ja tukea työelämäosaamiseen sekä opiskelijoiden ohjaamiseen. Osaamisperusteinen oppiminen voidaankin nähdä enemmän asenteellisena vertaisuuskysymyksenä, joka mahdollistaa sisältöjen kriittisen tarkastelun, kuin opiskelutapana.
Opiskelija- ja ylioppilaskuntien lakisääteinen tehtävä on "omalta osaltaan valmistaa opiskelijoita aktiiviseen, valveutuneeseen ja kriittiseen kansalaisuuteen". Opiskelijoiden ollessa yhdenvertaisia korkeakouluyhteisön jäseniä niin päätöksenteossa kuin muussa toiminnassa avautuu heille mahdollisuus aktiiviseen ja laaja-alaiseen kansalaisvaikuttamiseen jo opintojen aikana. Useimmissa korkeakouluissa tätä mahdollisuutta ei edelleenkään ole huomioitu tarpeeksi. Pelkkä virallinen kiintiöopiskelija keskushallinnon työryhmissä ei ole riittävä keino kuunnella opiskelijoita. Keskushallinnon edustuspaikkojen lisäksi opiskelijat tulee huomioida myös yksikkötasolla. Opiskelijoiden ottaminen mukaan myös valmistelutyöhön ei suinkaan lisää työmäärää vaan näkökulmia. Valitettavasti aktiivinen opiskelija- ja ylioppilaskuntatoiminta koskee kuitenkin vain murto-osaa opiskelijoista, eivätkä tämänhetkiset resurssit kaikissa opiskelijakunnissa mahdollista kattavaa vaikuttamistoimintaa. Onkin tärkeää, että korkeakouluissa päätöksenteko ja järjestettävä opetus sekä sen ja osaamisen arviointi tukevat kasvua asenteisiin, jotka luovat pohjaa yhteiskuntavastuulle.