Suomalaisen yhteiskunnan menestys on kulkenut käsi kädessä korkeakoulutuksen tarjonnan lisääntymisen kanssa. Kasvujaksot sijoittuvat kansakunnan ja valtion syntyvaiheeseen, elinkeino- ja aluerakenteiden murrokseen ja globaalin maailman läpimurtoon.
Ensimmäisessä kasvuvaiheessa 1800-luvun lopulta 1900-luvun alkupuolelle modernisoituvan talouden ja tekniikan haasteet vahvistivat korkeakoulutusta. Institutionalisoitumisen keskeinen lähde oli kuitenkin kansallismielisyys ja kielipolitiikka (Åbo Akademi ja Turun Suomalainen Yliopisto).
Rakennemurros maa- ja metsätaloudesta teollisuuteen ja palveluammatteihin huipentui 1960-luvulla. Teknistyvän ja kaupungistuvan yhteiskunnan osaamistarpeisiin vastattiin korkeakoulutusta radikaalisti lisäämällä – alettiin puhua massayliopistoista. Maakunnallisista yliopistoista viimeisenä perustettiin Lapin yliopisto vuonna 1979. Yliopistokeskusten muodostaminen oli viimeinen vaihe yliopistolaitoksen alueellistamisessa.
Kylmän sodan rakenteiden murtuminen mahdollisti Suomen kiinnittymisen Euroopan unionin kontekstiin. Jäsenyys merkitsi koulutuksessa ja osaamisessa eurooppalaisen viitekehyksen syntyä ja entiseen verrattuna rajatonta maailmaa. Uusi informaatioteknologia ja yhteiskunnallinen moninaisuus sekä näihin liittyvä työelämän muutos loivat uusia osaamistarpeita.
Työelämälähtöinen ja aluekehityksen tukemiseen kytkeytyvä ammattikorkeakoulutus vastasi sekä lamasta nousevan Suomen, uusien palvelurakennekonseptien että alueiden Euroopan vaateisiin. Ammattikorkeakoulujen muodostaminen jatkoi korkeakoulutuksen alueellistamisen ja korkeakoulutukseen osallistumisen laventamisen traditioita. Koko koulutusrakenteen näkökulmasta kysymys oli keskittämisestä (250 keskiasteen oppilaitoksen modifioimisesta uuteen järjestelmään) ja osaamistason nostamisesta.
Kuvatun kehityksen tuloksena syntynyt alueellinen ja hajautunut rakenne on haastettu erityisesti kahden viimeisen hallituksen ohjelmissa. Uuden politiikan maamerkki on valtiovallan ja yritysten panostus Aalto-yliopistoon – innovaatioiden nimeen vannovaan talouden, tekniikan ja kulttuurin allianssiin. Kiihtyvä globalisaatio, ikääntyminen, elinkeino- ja palvelurakenteiden muutospaineet sekä kilpailukyvyn entistä suorempi kytkeytyminen osaamistasoon ja osaamisen soveltamiseen ovat syynä suunnan vaihtoon.
Rakenteellisen kehittämisen korkeakoulupolitiikan laadun ja vaikuttavuuden tavoitteet ovat kaikkien hyväksymiä, ja ainakin opetus- ja kulttuuriministeriön näkökulmasta sekä tiekartta että keinovalikoimat ovat selvät. Omalla tavallaan ne ovatkin loogisia keskittyessään ennen muuta kaikkein ilmeisimpään eli konkreettisiin rakenteisiin ja yksiköiden lukumääriin. Punnittavaksi jää, löytyvätkö tämän politiikan tiimoilta ratkaisut korkeakoulutuksen kohtalon kysymyksiin:
1. Pystymmekö käymään vuorovaikutteista ja siiloutumatonta yhteiskunnallista keskustelua korkeakoulutuksen arvoista ja tavoitteista kauaskantoisten ratkaisujen tueksi?
Suomalaisen korkeakoulutuksen kehitys on tähän asti aina edellyttänyt korkeakoulupolitiikan ja aluepolitiikan tavoitteiden yhteensovittamista.
2. Miten onnistumme yhdistämään taloudellisen tehokkuuden vaatimuksen luovuuden ja innovaatiot mahdollistavaan toimintakulttuuriin ja rakenteisiin?
Luovuuden toimintakulttuuri suosii vapautta, riskien ottoa ja erilaisuutta siinä missä talouden ja työajanseuranta pikemminkin luovat perinteistä virastokulttuuria.
3. Olemmeko valmiit hyväksymään monimuotoistuvan korkeakoulutuksen ja sitä tukevat rakenteet omintakeisia profiileja kartoittaessamme?
Tällaiseen maailmaan voivat kuulua sekä huippuyliopistot että alue- ja työelämälähtöiset korkeakoulut samoin kuin sektorirajat tarkoituksenmukaisesti ylittävät rakenteet.
4. Saammeko aikaan sellaisen rahoitusmallin, joka mahdollistaa ja palkitsee kunkin korkeakoulun oman profiilin mukaisten tulosten saavuttamisesta?
Ilman tehtävänasettelun mukaisesti eriytyvää rahoitusta korkeakoulujen profiloinnit eivät tuota tavoiteltua tulosta.
5. Ymmärrämmekö oikeasti, että innovaatiot ovat tuotteita, palveluja, prosesseja ja ylipäätään uusia käytänteitä ja sovelluksia ennen muuta ihmisten arkeen, työelämään ja vapaa-aikaan?
Tällaisessa ymmärryksessä innovaatiotoiminnan edellytys on praktinen läsnäolo ja käsitys ihmisen rooleista, ympäristöistä ja elinkaaresta.
6. Voimmeko tehdä koulutuksesta ja osaamisesta suomalaisia vientituotteita ilman, että koulutus hinnoitellaan myös kotimaassa ja siten lähimarkkinoilla?
Koulutusviennin ja osaamisen viennin tuotteiden, reunaehtojen ja tavoitteiden selkiyttämiseksi keskustelu koulutuksen kustannusten kohdentumisesta yhteiskunnassa olisi aidosti käytävä.
7. Onko tutkinto-painotteinen tapamme kouluttaa sopusoinnussa yksilön ja yhteiskunnan tarpeiden kanssa?
Työelämän muuttumisen seurauksena elinikäinen oppiminen on yksilön kannalta välttämätöntä ja koulutustarjonta on suhteutettava kysyntään.
8. Hahmotammeko tietoon ja osaamiseen liittyvän paradigman muutoksen sähköisten verkkojen, palvelurakenteiden ja sosiaalisten medioiden todellisuudessa?
Tiedon olemus, viestinnän tavat ja ehkä vielä syvällisemmätkin sosiaalisen kanssakäymisen muuttuvat muodot haastavat pedagogiikan ja oppimisen välineet ja tilat.
9. Kykenemmekö nopeassa tahdissa muodostamaan korkeakouluihimme kansainvälisiä yhteisöjä yhteistyössä toimintaympäristön kanssa?
Korkeakoulujen aito kansainvälistyminen edellyttää konkreettista ja tavoitteellista rekrytointia, jota toimintaympäristön rakenteiden ja ilmapiirin olisi tuettava.
10. Otetaanko maahanmuuttajien integroiminen suomalaiseen yhteiskuntaan vakavasti korkeakoulutusta ja siihen valmentamista resursoimalla ja kohdentamalla?
Maahanmuuttajien integroiminen myös korkeakoulutukseen on sekä yhteiskuntarauhan tae että uusien innovaatioiden mahdollistaja.
Rehtori Vesa Saarikoski
Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulu