Matti-Vesa Volasen alustus KeVer-verkoston pedagogiikkatutkimusryhmässä lokakuussa

Taito on historiallisesti ensisijaisempaa, perustavanlaatuisempaa, konkreettisempaa ja sisällöllisesti rikkaampaa kuin tieto. Tieto, modernina tuotteena, on vieraan vallan merkki. Tämä tieto kysyy vain Kuinka asiat ovat? Taito joutuu kysymään enemmän: Kuinka asiat ovat todella? Kuinka asiat asetetaan hyvin? Kuinka ne tehdään kauniisti? Taito virittää päämme, sydämemme ja kätemme yhteiseksi sammoksemme, omaksi vallaksemme. Moderni tieto repii ne lihoiksi ja vihoiksi toisilleen.

Modernin teollisuusyhteiskunnan synnyttäminen purki käsityöläistyön palkkatyöksi. Työstä irrotettiin kysymykset todesta (teoria, Being), hyvästä (praxis, Doing) ja kauniista (poiesis, Making). Ne siirrettiin työn ulkopuolelle omiin instituutioihinsa, tieteen, politiikan ja taiteen piiriin, mistä käsin omaa lähtöjuurta, työtä, voitiin tutkailla, parantaa ja kaunistella, nyt palkkatyönä. Asioiden toteaminen (epistiikka), asettaminen (etiikka) ja tekeminen (estetiikka) erotettiin toisistaan valistuksen hengen mukaisesti. Kaikki kolme elävät nyt toisilleen vieraina ja vihaisina. Ja meille itse kullekin opetetaan tämä vieraus ja vihaisuus kovin ottein ja pitkän koulutuksen juoksussa: pää, sydän ja kädet on pidettävä erillään. Niille kullekin on varattava oma aika ja paikka toimia ja ei-toimia, aina erikseen, yksi kerrallaan. Tätä me emme kuitenkaan koskaan voi täysin oppia.

Akateemiselle yhteisölle aiemmin niin läheinen sivistys-ajatus, Bildung, siis kuvien muokkaus, hävitti sivistyksen piiristä käsityöläistyön keskeisen piirteen, nimittäin työn kohteen, materian muokkaamisen ja sen heijasteen tekijälleen. Sivistys-ajatuksen latinankielinen äiti, tai ainakin täti, “informatio” piti tämän ajatuksen vielä sisällään. Vielä askel taaksepäin historiassa tuo eteen Demiurgin, julkisen käsityöläisen, jolle työn keskeiset kysymykset olivat avoimia ja itse ratkaistavissa: Kuinka asiat ovat? Kuinka ne olisivat hyvin asetettuna? Kuinka ne tehdään kauniisti? Epistiikka, etiikka ja estetiikka olivat siis läsnä siellä missä niiden pitääkin olla, työssä. Se on myös niiden yhä välttämättömämmäksi käyvä tuottamisen paikka.

Tämä sivistävä työ on taitolaji. Kun tieto irrottautuu tuottamisensa jälkeen tekijästään, paikastaan ja hankintamenetelmästään, niin taidon tuottaminen sitoutuu tekijäänsä, aikaan ja paikkaan. Taito ei ole koskaan vain tosiasia vaan tekoasia (Tatsache, Fact), siis parhaimmillaan tosi, hyvä ja kaunis.