Arto Mutanen pohtii kirjoituksessaan, millaista ammattikorkeakouluissa tehtävän tutkimuksen tulisi olla, ja millaista on hyvä ammattikorkeakoulututkimus?

Suomen koulutuksen korkea-aste muodostuu kahden paralleelin organisaation - yliopistot ja ammattikorkeakoulut - varaan. Ammattikorkeakoulut ovat koko niiden kymmenvuotisen toimintansa ajan tehneet systemaattista kehittämistyötä. Tällä hetkellä eräs keskeinen kehittämisalue on tutkimus- ja kehittämistoiminta. Se, millaista tutkimus- ja kehittämistyötä ammattikorkeakouluissa tulisi tehdä ei ole selvää. Myöskään käytetty käsitteistö ei ole vielä vakiintunut. (Kts. Ahteenmäki-Pelkonen 2002) Käsitteiden selkeyttäminen on erittäin tärkeä ja vaativa tehtävä.

Onpa tutkimus millaista tahansa, niin se on aina sitä tekevien henkilöiden luovaa toimintaa. Tällaista luovaa toimintaa voidaan tukea institutionaalisin keinoin: tutkimusta tukeva innovatiivinen ja inspiroiva yhteisö – tutkimuskulttuuri – antaa tutkimukselle otollisen maaperän. Tämä edellyttää, että instituutio käyttää resurssejaan tällaisen kulttuurin luomiseen. Kuitenkin tärkein tekijä on tutkimusta tekevät henkilöt. On välttämätöntä, että tutkijoille – niin opettajille kuin myös muille tutkimusta tekeville - annetaan riittävä määrä juuri tutkimukselle rauhoitettua aikaa1. Tutkimusta ei voi tehdä käskystä eikä kiirehtimällä.

On olennaista luoda oma tutkimusidentiteetti

Kuitenkin resurssien jakaminen on aina ongelmallinen asia. On tärkeää, että käytettävissä olevat resurssit ja voimavarat kohdennetaan järkevällä tavalla. Tällainen järkevä resurssien jakaminen edellyttää joitakin kriteerejä, tai strategiaa, joita vasten järkevyyttä on mahdollista arvioida. Kuitenkin niin kriteeristön kuin strategiankin muodostaminen edellyttää selkeytynyttä kokonaiskuvaa ammattikorkeakoulututkimuksen kentästä. Siten on tärkeää pohtia yleisellä tasolla millaista ammattikorkeakouluissa tehtävän tutkimuksen tulisi olla – millaista on hyvä ammattikorkeakoulututkimus?

Ammattikorkeakoulut korkeinta opetusta antavana instituutiona tarvitsevat oman identiteetin. Tämä edellyttää muun muassa oman tietoperustan muodostamista ja sen kriittistä arviointia. Tällöin ei ole olennaista tarkastella ammattikorkeakoulujen suhdetta muihin instituutioihin, esimerkiksi yliopistoihin tai toisen asteen oppilaitoksiin, vaan olennaista on luoda oma tutkimusidentiteetti: keskittyä siihen mitä me teemme ja mitä meidän tulisi tehdä. Tämä ei tietenkään tarkoita eristäytymistä, vaan pikemminkin päinvastoin, aito yhteistyö tulee mahdolliseksi juuri vahvan identiteetin kautta.

Eduskunnalle annetun lakiesityksen mukaan ammattikorkeakoulujen tulisi ”harjoittaa ammattikorkeakoulun opetusta palvelevaa sekä työelämää ja aluekehitystä tukevaa tutkimus- ja kehitystyötä”. Tämä toki rajaa tutkimustoimintaa monin tavoin. Kuitenkin se samalla antaa runsaasti vapautta ja valinnan mahdollisuuksia. Se, millaista tutkimusta tulisi harjoittaa selvinnee tarkastelemalla ammattikorkeakoulujen yleistä orientaatiota ja yleisiä tavoitteita.

Tutkimuksen painopisteen tulee olla käytäntöorientoitunutta

Ammattikorkeakoulujen eräs keskeinen piirre on sen käytäntölähtöisyys. Tämän tulee näkyä myös tutkimuksen painotuksessa. Tutkimuksen painopisteen tulee olla käytäntöorientoitunutta. Kuitenkin myös puhtaasti teoreettisista lähtökohdista tehtävää tutkimusta tulee olla mahdollista tehdä.

Ammattikorkeakouluissa opetuksen tavoitteena on antaa ”tiedolliset ja taidolliset valmiudet ammatillisissa asiantuntijatehtävissä toimimista varten”. Tämä on erittäin kiinnostava luonnehdinta. Se kiteyttää monia olennaisia asioita. Tällaiset luonnehdinnat on syytä ottaa vakavasti, pohtia syvällisesti niiden merkitystä: Mitä tarkoittaa ammatillinen asiantuntijuus? Mitä tiedollisia ja mitä taidollisia valmiuksia tällainen edellyttää? On kiehtovaa, että edellä olevassa muotoilussa niin tiedolliset kuin myös taidolliset valmiudet ovat erikseen mainittuna.

Tällaisia kysymyksiä on mahdollista lähestyä eri näkökulmista. Eri näkökulma antaa luonnollisesti hivenen erilaisen vastauksen. Erään näkökulmaan tarjoaa metodologia. Metodologiassa tarkastellaan yleisellä tasolla tutkimuksen tavoitteita (totuus, toimivuus, …) tai tutkimusta luonnehtivia yleisiä pelisääntöjä (millaista argumentaatiota voidaan käyttää, tai millaisia ongelmia on mahdollista ratkaista, …) Metodologia antaa yleisen ja systemaattisen viitekehyksen tarkastella niin tutkimusta kuin myös opetustakin.

Tällainen yleinen metodologian tarkastelu on varmaankin tärkeää, mutta tarvitaanko sitä ammattikorkeakoulusektorilla? Vastatessamme tämän kaltaisiin kysymyksiin tulee olla tarkkana. Ammattikorkeakoulujen painotukset poikkeavat, tai ainakin tulisi poiketa, yliopistojen painotuksista. Tällöin on tärkeää ja kiinnostavaa tarkastella juuri ammattikorkeakoulujen tutkimusta luonnehtivaa metodologista problematiikkaa. Tämä on luonnollisesti yhteydessä yliopistoissa tehtävään metodologian tutkimukseen. Näin ammattikorkeakoulututkimusta kuvaava käsitteistö ei erkane yliopistotutkimusta kuvaavasta käsitteistöstä. Tällöin on mahdollista nähdä niin erot kuin myös yhteydetkin. Tämä mahdollistaa hedelmällisen yhteistyön niin metodologian kuin myös muunkin tutkimuksen kohdalla. (Kts. Kulmala 2002) Kuitenkin ammattikorkeakouluissa tehtävä metodologian tutkimuksen tulisi keskittyä siihen problematiikkaan, joka nousee erityisesti ammattikorkeakoulujen tutkimus- ja opetuskäytänteistä. Näin ollen voisimme puhua ammattikorkeakouluissa harjoitettavasta soveltavasta metodologiasta. Tällainen tutkimus mahdollistaa hedelmällisen yhteistyön eri toimijoiden – opettajien ja tutkijoiden – välillä. Saadaksemme parhaan hyödyn niin lyhyellä kuin myös pitkällä tähtäimellä, tällaisen työn tulisi olla systemaattista ja pitkäjänteistä.

Tarkastellaan esimerkinomaisesti ammatillisen asiantuntijuuden problematiikkaa. Ammatillinen asiantuntija joutuu kohtaamaan ja ratkaisemaan erilaisia käytännön ongelmia. Lienee selvää, että ammatillisella asiantuntijalla tulee olla vahvat tiedot jollakin erityisalueella. Kurt Lewinin sinänsä mainio ajatus, ettei mikään ole niin käytännöllistä kuin hyvä teoria, näyttäisi sanovan, että olennaisinta on vahva teoreettinen tausta. Tämän teoreettisen taustan turvin asiantuntija ratkaisee eteen tulevia uusia ongelmia. Tässä varmaankin on syvä totuus.

Kuitenkin asiaa voi tarkastella hivenen toisesta näkökulmasta. Käytännön ongelmat ovat luonteeltaan hyvin moninaisia. Useinkaan ne eivät noudata oppiaineiden rajoja. Siten tällaisten ongelmien jäsentäminen on vaativa työ. Tämä jäsennys on tehtävä aina suhteessa siihen kontekstiin, jossa ongelma ilmenee. Käytännön ongelmat ovat lisäksi ratkaistava siinä kontekstissa, jossa ne ilmenee. Ratkaisu usein muuttaa jotain kontekstissa, mutta muutos ei voi olla liian suuri ja lisäksi kontekstissa olevien henkilöiden on pystyttävä elämään ja toimimaan ratkaisun tuottamassa uudessa tilanteessa. Tällainen kontekstiherkkä ongelmien muotoilu- ja ratkaisutaito voisi olla eräs ammatillista asiantuntijuutta luonnehtiva tekijä.

Mikään ei ole niin käytännöllistä kuin hyvä metodinen valmius

Tällainen yleinen ongelmien muotoilu- ja ratkaisutaito on kuitenkin taito, jota voidaan kutsua metodiseksi taidoksi. Tämä taito ei ole sidoksissa suoraan mihinkään tiettyyn spesifiin teoriaan tai tietoon, vaan se on pikemminkin yleinen taito aistia tilannekohtaisesti olennaisia elementtejä ja näiden keskinäisiä suhteita. Näin voisimmekin todeta Jaakko Hintikkaa seuraten, ettei mikään ole niin käytännöllistä kuin hyvä metodinen valmius.

1 Tässä tutkimus tulee ymmärtää laajasti. Opettajan työssä esimerkiksi kurssien ja luentojen systemaattinen valmistelu voidaan lukea tähän kuuluvaksi.