Metodologiaseminaari Kajaani 15.5.2003

Tieteen standardit ja kehittämisen intentiot - kehittämistutkimus lähestymistapana

"T&k-työlle on vain yksi standardi, mutta metodeja ja lähestymistapaa voidaan kehitellä ". Jotenkin tähän tapaan kiteyttää Tapio Varmola päättäessään ammattikorkeakoulujen toiset valtakunnalliset t&k-päivät helmikuussa 2003 Porissa. T&k-työn tulee siis ammattikorkeakoulujen rehtorineuvoston puheenjohtajan mielestä täyttää universaali tutkimukselle asetettu standardi, jokin yksi ja yleisesti hyväksytty mittapuu. Varmola oletettavasti viittaa tässä "tieteellisyyden" mittapuuhun. Tällainen universaaliksi oletettu standardi kuitenkin on osoitettu enemmän tai vähemmän tiedeyhteisön piirissä syntyvä n sopimuksen alaiseksi ja käytännössä varsin suhteelliseksi, aikaan ja kontekstiin sidotuksi asiaksi.

Myyttinen standardi

Australialaistunut tieteenfilosofian veteraani Alan Chalmers (1994) on koettanut löytää perusteita, joilla tiede jotenkin erottautuisi muista tiedonmuodostuksen alueista. Tieteenfilosofin retki ei tuottanut tyydyttäviä tuloksia: "En tiedä miten sellainen yleinen tieteen luonnehdinta voitaisiin tehdä tai sellaista puolustaa". Ainakaan filosofeilla Chalmers ei katso olevan "resursseja, jotka tekisivät heidät kykeneviksi säätämään kriteereitä , jotka pitää täyttää, jotta jokin tiedonalue olisi todettavissa hyväksyttäväksi tai tieteelliseksi". Myytti "standardista" kuitenkin elä ä , ehkä tieteen ammattikuntalaitoksen reviirinvarjelun ilmentymänä , ja ainakin tiedeyhteisön ovia kolkutteleville sisäänpääsyn ehtona "sisäistettävänä herruutena".

Eräs ammatillisessa opettajakorkeakoulussa muodollista pätevyyttä hankkimassa oleva opettaja kiteyttää - osuvammin kuin metodioppaat konsanaan uskaltavat - vakiintuneen uskomuksen siitä , mitä "oikea tutkimus" on. Opettajan mielestä oikean tutkimuksen tulee olla "tiukan tieteellistä ", mikä puolestaan edellyttää , että tutkimus "perustuu teoriaan" ja "käyttää monipuolisia, luotettavia ja tarkoitukseen soveltuvia menetelmiä ". Erilainen käytännöllinen kehittäminen ja selvittelytyö on opettajan mielestä tarpeellista, mutta "tieteellisyydestä lipsumisella" voi olla ikä via seurauksia. Vaarana on, että tutkimukset jäävät "vallitsevan olotilan raportoinniksi haaveineen tulevaisuudesta", "nollatutkimus yleistyy" ja tutkimustyön "väheksyminen, aliarvostus" vain lisääntyy. Tämänkaltaiset seuraamusilmiöt vain on ollut tapana liittää nimenomaan akateemiseen tutkimukseen, "norsunluutorneissa" harjoitettavaan tieteeseen - ja riippumatta sen "tieteellisyydestä "; enemmänkin juontaen vaikeuksista nähdä tutkimuksen käytännöllistä hyötyä , joka olisi vielä jossain suhteessa siihen käytettyihin resursseihin.

Mainitulle "vaaravyöhykkeelle" ehkä sijoittuvaa lähestymistapaa tutkimukseen on hahmotellut kiintoisasti amerikkalainen Wayne Jacobson (1998). Hän on todennut ns. praktikko-tutkimuksen (practitioner research) vakiinnuttaneen asemansa ammatillisen kehittymisen ja opetuksen tutkimisen muotona. Praktikko-tutkijoilla vain ei vielä ole kieltä , jolla keskustella tekemänsä tutkimuksen laadusta. Tilannetta auttaakseen Jacobson vertailee positivismista juontavaa "konventionaalista" ja sosiaaliseen konstruktionismiin nojaavaa "konstruktivistista" tutkimusparadigmaa praktikko-tutkimuksen lähestymistapaan. Kun konventionaalinen tutkija käyttää instrumenttia identifioidakseen opetuksellisen käsittelyn vaikutuksia, konstruktivistinen tutkija asettuu itse instrumentiksi selvittääkseen opetuksellisten kokemusten merkityksiä . Praktikko-tutkija puolestaan asettuu instrumentiksi tutkiakseen omia toimiaan opettajana. Viimeksimainitun tutkimuksen tarkoituksena on siis parantaa opettajan omaa toimintaa, eikä siinä tavoitella yleistettäviä totuuksia tai teorian kehitystä yli nimenomaisen kontekstin. Näin eivät muiden paradigmojen muodolliset standarditkaan sovellu praktikko-tutkimuksen kriteereiksi. Tutkimusta on Jacobsonin mielestä arvioitava kriteerein, jotka lähtevät sen nimenomaisista tarkoitusperistä ja menettelytavoista.

Kehittämisen intentiot

Kuvatun kaltaisen oman toiminnan tutkimuksen oikeutus perustuu Jacobsoninkin mukaan olettamukselle, että sosiaalisen käytännön parhaiten ymmärtävät ja sitä niin muodoin tutkivat ne, jotka suoraan ovat sen kanssa tekemisissä . Kenties tässä on myös praktikko-tutkimuksen rajoite; tyypilliset menettelytavat eivät välttämättä riitä , kun kohdataan muunlaisia käytäntöjä., kun astutaan kontekstista toiseen. Metodologiaprojekti, joka Helia aokk:ssa on käynnistetty hakemaan ammattikorkeakouluissa laajemmin soveltuvan tutkimuksen paradigmaa, määrittelee intentionsa: "Kehittämistutkimuksen lähestymistapa on idea sellaisesta tutkimusotteesta, jossa käytännöllisen hyödyn aikaansaaminen yhdistyy mahdollisuuteen jakaa punnitut kokemukset laajemmalti hyödynnettäviksi" (Valkama 2002). Olennaista tuossa määrittelyssä on hyöty ja sen jakaminen, mutta myös pyrkimys kehitellä lähestymistapaa ammattikorkeakoulujen sekä oman tutkimustoiminnan ja opinnäytetöiden ohjauksen että kehittämishakuisen palvelutoiminnan tarpeisiin, kontekstien väliseen yhteistyöhön.

Kehittämistutkimuksen metodologista ideaa on haettu etupäässä norjalaisen sosiologin Ragnvald Kallebergin luonnostelemista "konstruktiivisen tieteen" lähtökohdista. Kalleberg (1995) katsoo, että tällaisen toimintatutkimuksellisen otteen legitiimisyyttä ei tule etsiä sen käyttämistä "laadullisista metodeista eikä vähimmäisvaatimuksista dokumentoinnin ja julkaisemisen suhteen". Tutkimusotteen "erityisyyttä interventionistisena sosiaalitieteenä on haettava sen kapasiteetista vastata konstruktiivisiin kysymyksiin siitä , mitä jokin toimijoiden ryhmä voisi ja mitä sen pitäisi tehdä parantaakseen tilannettaan". Kallebergin ideaalina on tutkimus, joka auttaa löytämään käytännöllisiä ratkaisuja ja nimenomaan toivottavia ja toteutettavissa olevia vaihtoehtoja asiantilojen parantamiseksi. Erona Jacobsonin luonnostelemaan lähestymistapaan on väljempi näkemys tutkimuksen menettelytavoista ja tähän liittyen tutkijan ja ratkaisuja etsivän käytännön yhteisön suhteen problematisointi.

Kallebergin konstruktiivinen tutkimus irtautuu konventionaalisesta tutkimuksesta, mutta ei myöskään sitoudu sosiaalisen konstruktionismin olettamuksiin. Kotoisesta konstruktioiden tuotannon versiosta (Kasanen ym. 1991) se poikkeaa lähinnä korostaessaan voimakkaasti osallistavaa asiantilojen parantamista yleistettävyyden ja teoreettisen kontribuution sijasta.
Kehittämistutkimuksen ideaali ei kenties väheksy tutkimuksen dokumentointia ja julkisuutta aivan yhtä vahvasti, mutta kyseenalaistaa akateemiseen traditioon muutoin sisäänrakentuneen metodologisen ritualismin, uskomuksen siinä, että legitimoidut menetelmät sinänsä takaavat tulosten hyväksyttävyyden. Kehittämistutkimuksessa teoria siinä kuin menetelmätkin alistuvat kehittämisen intentiolle, pyrkimykselle hakea parannusta asiantilaan. Ja juuri kysymyksenasettelu on metodisten valintojen kannalta olennaista, kuten vaikkapa laadullista tutkimusvillitystä hillitsemään omistautunut Pertti Töttökin (2000) on korostanut. Kehittämishakuinen tutkimus ei tyydy asiantilojen kuvailun, ymmärtämisen tahi selittämisen tavoitteisiin, vaan nimenomaan kysyy niille parempia vaihtoehtoja. Tässä kehittämistutkimus tavoittelee ekonomisuutta ja realismia koettaen hyödyntää jo olemassa olevia ideoita ja keskittyen ratkaisemaan ongelmia, jotka ratkaisua kaipaavat.

Tutkimuksen tarkoitusperät

Vakiintunut käsitys tutkimuksesta juontaa akateemisen tutkimuksen ensisijaisesta tavoitteesta tuottaa tietoa. Tieteellisen tutkimuksen tehtävänä nähdään yleisesti tuottaa uutta tietoa, joka on paitsi luotettavaa myös jotenkin relevanttia eli koskettaa sitä , mistä tietoa ollaan tuottamassa. Tieteellisen tutkimuksen on myös "keskusteltava" teorianmuodostuksen kanssa, otettava tavoitteekseen joko kehitellä sitä eteenpä in tahi todentaa/kumota sen olettamuksia asiaintiloista. Kehittämistutkimuksessa päällimmäisenä tavoitteena taas ei ole tiedontuotanto, vaan käytännöllisten ratkaisujen hakeminen. Tutkimusta se on siinä mielessä , että se myös hankkii tietoa toimivien ratkaisujen perustaksi. Ja tällaisessa tiedonhankinnassa kehittämistutkimuksenkaan ei ole syytä ylenkatsoa kristalloituja menettelytapoja - ne vain alistuvat parempien käytännöllisten vaihtoehtojen etsimisen tavoitteelle.

Kehittämishakuisessakin tutkimuksessa teoria on tärkeää , mutta ei niinkään ritualistisena "keskustelukumppanina", vaan kehittämisen kontekstin ja ratkaisujen taustojen ymmärryksen praktisena välineenä . Teoretisoinnin luotaaminen on tarpeen siinä kuin sellaisten käytännöllisten ideoiden, joilla toimivia ratkaisuja kenties on muualla luotu. Ideoiden toteutettavuutta ja toivottavuutta peilaava tiedonhankinta vaikkapa asianosaisten näkemyksiä selvittelemällä kaipaa jonkin menettelytavan, olkoon se tilanteen vaatiessa syvemmin luotaava teemahaastattelu tahi ryhmä keskustelun moninaisia ääniä erittelevä keskustelunanalyysi. Joskus ratkaisuvaihtoehdot taas voivat olla niin selkeä t, että tarkoituksenmukainen näkemysten kartoitus voi pitäytyä valmiit vaihtoehdot käsittävään lomakekyselyyn - tai vaikkapa kahvipöytä keskusteluun. Keskeistä on tiedonhankinnan menettelytavan tarkoituksenmukaisuus, metodisesta ritualismista irtautuva järjenkäyttö.

Niin Chalmers, Jacobson kuin myös Kalleberg painottavat tutkimuksen tarkoitusperää sen metodisten ratkaisujen ja lopulta onnistumisen arvioinnin lähtökohtana. Jos olennaisia eroja tutkimuksen lähestymistapojen kesken halutaan kiteyttää, saattaisi seuraava, keskeisiä parametrejä luonnehtiva asetelma tehdä tehtävän:

Tarkoitus	Uuden tiedon tuottaminen	Paikallisten parannusten aikaansaanti
Ongelma	Tiedon puute, ennalta tuntemattoman selvittäminen	Toiminnallinen pulma, käytännön tarve
Teoria	Teorian kehittäminen, koettelu, todentaminen	Kontekstia koskevan ymmärryksen hankkiminen
Metodi	Hyväksytty tiedonhankinnan resepti	Tarkoitusta palveleva menettelytapa
Konteksti	Tiedeyhteisön sisäinen keskustelu, julkaisut	Käytännön yhteisöjen toiminta, oppiminen

Kehittämistutkimuksen metodologisen profiilin voi näin pikaisesti luonnehtia paikalliseen käytännön pulmaan ratkaisua hakevaksi tutkimukseksi, joka käyttää hyväkseen teoriaa kohteensa ymmärryksen muodostamiseksi ja hankkii tarpeellista tietoa tarkoituksenmukaisin menettelytavoin. Siinä missä akateemiselle tiedontuotannolle on ominaista koostaa uutta tietoa tieteenalakohtaiseksi rakennusainekseksi, käytännön pulmiin ratkaisuja etsivä kehittämistutkimus lähtökohtaisesti luotaa teoretisointia poikkitieteellisestä intressistä .

Kehittämistutkimus lähestymistapana

Metodologiaprojektin ideakehittelyssä (Valkama 2002) on koetettu kristalloida kehittämishakuisen tutkimuksen kriittiset kulmakivet, eräänlaiset toteutettavuuden ja toivottavuuden varmistamisen menettelyt, jotka tutkimuksen tulisi käsittää.

Kehittämishankkeen tiimoilla syntyvät ideat pitäisi tavalla tai toisella ankkuroida siihen kontekstiin, jossa parannuksia haetaan. Ankkuroinnin tarkoitus on, että parannusideat todella ratkaisevat ongelmaa eivätkä vain tuota uusia. Ideakehittelyssä taas on syytä jo ekonomisuuden takia luodata olemassa olevia ratkaisumalleja ikään kuin mahdollisina ratkaisuina, jottei pyörää tarvitsisi aina keksiä uudelleen. Myös teoretisoinnin laveampi luotaus voi olla tarpeen kohteen riittävän ymmärryksen saavuttamiseksi ja ratkaisuideoiden soveltumisen punnitsemista varten. Mahdolliselta vaikuttavat ideat on lopulta koeteltava niiden toimivuuden varmistamiseksi ennen kuin idea on vietävissä lopulliseen toteutukseen. Nämä menettelyt on kuviona hahmotettu seuraavasti:



Miten eri menettelyt sitten konkreettisessa hankkeessa toteutuvat tai asettuvat aikajanalle on hankekohtainen kysymys. Ehkä selvimmät erot ovat sellaisen sovelluskehittelyn, jossa toimivuus kerta kaikkiaan on varmistettava ennen toteutusta tai tuotannon aloittamista, ja sellaisen vaikkapa yhteisöllistä toimintatapaa hakevan hankkeen välillä , jossa idean kehittely tapahtuu tavallaan toteutuksen kokeiluna ja enemmän n yhteisenä oppimisprosessina.

Myös kehittämistutkimus pitää raportoida. Kirjoittamisen yleisönä ei kuitenkaan ole tiedeyhteisö , vaan etupäässä muut käytännön yhteisöt, jotka saattavat oppia hankkeen kokemuksista. Tämän vuoksi kirjoittamisen fokus on sen selvittämisessä , miten aikaansaannokset syntyivät.

Ideat kontekstissa

"Tieteellisyyden" ja sen asettamien standardien ymmärtäminen institutionaalisena ilmiönä on varmasti asiallinen oivallus. Tutkimusta, utile et dulce, sen sijaan voidaan pitää jokamiehen oikeuksiin kuuluvana ja suhtautua tiedeyhteisön sisäisiin peleihin niiden ansaitsemalla kunnioituksella.

"Tiede sijaitsee, elää ja kehittyy julkaisuissa ja pääsääntöisesti kirjoitetussa muodossa", luonnehtii varsin oireellisesti Minna-Riitta Luukka (2002). Näin ei ole suurikaan yllätys, jos pelkkä kirjoittaminen saatetaan nähdä itsessään tieteentekemisenä. Esa Väliverronen (2002) kirjoittaakin sattuvasti: "Kirjoittaminen on luovaa ongelmanratkaisua ja uusien ideoiden keksimistä. Tarkoituksena ei ole päästä heti valmiiseen lopputulokseen, vaan luonnostella ja kehitellä tekstiä vähitellen. Prosessi alkaa ideoinnista, aiheen ja näkökulman rajaamisesta, ja päättyy monien muokkausvaiheiden kautta valmiiseen tekstiin".

Kehittämistutkimusta voi samaan tapaan luonnehtia ongelmanratkaisuna ja uusien ideoiden keksimisenä . Senkään tarkoituksena ei ole päästä heti valmiiseen lopputulokseen, vaan luonnostella ja kehitellä - ei tekstiä, vaan - ratkaisuja vähitellen. Myös kehittämistutkimuksen prosessin voi nähdä alkavan ideoinnista, ja päätyvän monien idean kehittelyvaiheiden kautta toteutettavaan ratkaisuun. Ero kenties on vain nimenomaan toimeliaisuuden päämäärässä, tuottaako asiantiloista tekstiä vaiko aikaansaada parannuksia niihin. Eläköön siis tiede "kirjoitetussa muodossaan" ja sijaitkoon kehittämistutkimus puolestaan toiminnallisissa yhteyksissä , joissa parannuksia asiantiloihin haetaan varmistellen ideoiden ja ratkaisujen toteutettavuutta ja toivottavuutta - tutkimuksellisin keinoin.

Viitteet

Chalmers A.F. 1994. What is this thing called science? Indianapolis: Hackett.
Jacobson W. 1998. Defining the quality of practitioner research. Adult education quarterly. Volume 48, n:o 3, spring 1998.

Kalleberg R. 1995. Action research as science and profession in the discipline of sociology. Käsikirjoitus, joka oli tarkoitettu teokseen Toulmin S. & Gustavsen B. (eds.): Beyond theory: Changing organizations through participative action research.

Kasanen E. & Lukka K. & Siitonen A. 1991. Konstruktiivinen tutkimusote liiketaloustieteessä . Liiketaloudellinen Aikakauskirja 3:1991.

Luukka M-R. 2002. Mikä tekee tekstistä tieteellisen. Kinnunen Merja & Löytty Olli (toim.) 2002: Tieteellinen kirjoittaminen. Tampere: Vastapaino.

Töttö P. 2000. Pirullisen positivismin paluu. Laadullisen ja määrällisen tarkastelua. Tampere: Vastapaino.

Valkama, H. 2002. Kehittämistutkimus - idean kehittelyä ja ankkurointia. Helia Ammatillinen opettajakorkeakoulu: Metodologiaprojekti, työpapereita 1/2002.

Varmola T. 2003. Puheenvuoro ammattikorkeakoulujen T&K-päivillä Porissa 11.2.2003.

Väliverronen E. 2002. Kirjoittaminen prosessina. Kinnunen Merja & Löytty Olli (toim) 2002: Tieteellinen kirjoittaminen. Tampere: Vastapaino.