Artikkelin kirjoittajat osallistuivat syyskuussa 2003 Korkeakoulujen arviointineuvoston (KKA) ja Tampereen yliopiston Eduta-instituutin järjestämälle korkeakoulutuksen arviointia käsittelevälle opintomatkalle Saksaan. KKA ja Eduta-instituutti ovat järjestäneet kansainvälisen opintomatkan vuosittain, yhteensä seitsemän koulutus- ja opintomatkaa ulkomaille. Niille on osallistunut edustajia ammattikorkeakouluista ja yliopistoista sekä tutkimuslaitoksista. Matkat ovat kohdistuneet Englantiin (1998), Hollantiin (1999), Yhdysvaltoihin (2000), Ranskaan (2001), OECD:hen Pariisissa (2001), Australiaan (2002) ja Saksaan (2003 ). Vuonna 2003 toteutetun Saksaan suuntautuneen opintomatkan kohteina olivat Bonn ja Berliini.

Tässä artikkelissa tarkastellaan korkeakoulutuksen arviointia Saksassa. Artikkeli perustuu matkalla saatuun, viime aikojen tilannetta kuvaavaan tietoon ja aiempaa arviointitoimintaa kuvaten muuhun lähdeaineistoon.

Saksan matka osui korkeakoulupoliittisesti mielenkiintoiseen ajankohtaan. Matkaa edeltävällä viikolla järjestettiin Berliinissä Bologna-prosessin toinen seurantakokous, johon osallistuivat opetusministerit 33 maasta. Konferenssin julkilausumassa ”Euroopan korkeakoulualueen toteuttaminen” laadunvarmistus sai erittäin tärkeän aseman; korkeakoulutuksen laatu on Euroopan korkeakoulualueen perustamisen ydinkysymyksiä. Ministerit sitoutuvat tukemaan laadunvarmistuksen kehittämistä korkeakoulujen, kansallisella ja Euroopan tasolla. Ministerit tähdentävät yhteisten laadunvarmistuskriteerien ja metodien kehittämisen tarvetta. Vuonna 2005 kansallisiin laadunvarmistusjärjestelmiin tulisi kuulua

• eri asianosaisten elinten ja laitosten välinen vastuunjako;
• koulutusohjelmien tai korkeakoulujen arviointi, mukaan lukien sisäinen arviointi, ulkoinen arviointi, opiskelijoiden osallistuminen arviointiin sekä tulosten julkistaminen;
• akkreditointi-, sertifiointi- tai muu vastaava järjestelmä
• osallistuminen kansainväliseen toimintaan, yhteistyöhön ja verkostoihin.

Ministerit korostavat, että korkeakoulujen autonomian periaatteen mukaisesti päävastuu laadunvarmistuksesta on korkeakouluilla itsellään. Julkilausuma antaa siis mahdollisuuden vaihtoehtoisille laadunvarmistusjärjestelmille, jotka tarkoituksenmukaisesti jäsentyvät kansallisiin ja korkeakoulujen omiin käytäntöihin. Tämä on erityisen tärkeää, koska laadunvarmistusjärjestelmillä tulisi aina olla kehittävä funktio.

Bolognan prosessin ja erityisesti syyskuussa 2003 Berliinissä järjestetyn toisen seurantakokouksen jälkeen korkeakoulutuksen laadun varmennuksen kysymyksiä pohditaan Suomessa juuri tällä hetkellä aktiivisesti. Opetusministeriö asetti Korkeakoulujen arviointineuvoston aloitteesta laajapohjaisen työryhmän, jonka tehtävänä on tammikuun 2004 loppuun mennessä tehdä Bolognan prosessiin liittyen ehdotukset suomalaisen korkeakoulutuksen laadunarviointijärjestelmästä.

Saksan korkeakoulutuksen arviointi ennen Bolognan prosessia

Muihin anglosaksisiin maihin verrattuna Saksalla ei ole yhtä pitkää korkeakoulutuksen arvioinnin perinnettä. 1960-luvulla heräsi kritiikkiä korkeakoulujen opetusta kohtaan, lähinnä opetuksen sisältöön, ja opintokursseja ryhdyttiin arvioimaan seminaareissa. Tämä herätti professoreissa järkytystä, joka oli havaittavissa vielä 1990-luvun alussa.(Preisser 1992) Edelleen 1970-luvullakin arvioitiin lähinnä ohjelmien sisältöä. Tämän kaltainen, opetuksen laatua koskeva arviointi menetti kuitenkin merkityksensä, kun korkeakouluja, niiden tiedekuntia ja yksiköitä palkittiin kuitenkin vain tieteellisten saavutusten perusteella. (El-Hage 1997, 225) Vuonna 1986 Länsi-Saksan rehtorien neuvosto (WRC) käynnisti keskustelun opetuksen arviointikriteereistä ja tuotti sarjan indikaattoreita. Ne kaikki liittyivät ns. kovaan dataan, eli määrällisiin tilastoindikaattoreihin. Toivottiin myös arvioinnin läpinäkyvyyden lisäämistä. (Westdeutcshe Rektorenkonferenz, 1986). Vuonna 1977 Saksassa tehtiin merkittävä koulutuspoliittinen päätös. Jokainen opiskelija, joka läpäisi A-tason (saksaksi Hochschulreife) oli oikeutettu korkeakouluopiskeluun. Tämän kaikille avoimen koulutuksen päätöksen johdosta (Öffnungsbeschluss) yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen opiskelijamäärät lisääntyivät. Oletettiin kuitenkin, että laskenut syntyvyys tasaisi opiskelijamäärät ajan mittaan. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, sillä korkea-asteen koulutuksen suosio kasvoi. Koulutuksen laatuun ja opetuksen tasoon ei kuitenkaan kiinnitetty huomiota. (El-Hage 1997, 226) Lukuvuonna 1988-89 opiskelijat järjestivät koko lukuvuoden kestäneitä lakkoja suurissa kaupungeissa. Ennen vuotta 1990 opetuksen arviointi ei ollut Saksassa laajasti tunnettua. Arviointi alkoi herättää keskustelua vasta, kun opiskelijalakkojen myötä lehdistö toi opiskelun epäkohdat laajan yleisön tietoon (Kraus & Wildermuth 1989). 1990-luvulla omaksuttiin arviointikäytänteet ja ns. Hollannin malli, joka perustuu ulkoisen asiantuntijaryhmän vertaisarviointiin (El-Hage 1997, 230). Samanlainen arviointimalli on pääpiirteissään käytössä myös Suomessa. Evaluointiagentuurit, "agencyt", syntyivät Saksaan samaan aikaan.

Saksan korkeakoulutuksen nykyinen akkreditointijärjestelmä

Saksan 16:ssa osavaltiossa toimii 350 korkeakoulua, joista yliopistoja on 119, taidekorkeakouluja 49 ja ammattikorkeakouluja 182. Kansainvälistymisprosessi on näkynyt voimakkaasti saksalaisessa korkeakoulujärjestelmässä. Korkeakoulutuksen kehityslain uudistus 1998 antoi korkeakouluille mahdollisuuden aloittaa Bachelor (BA) - ja Master (MA) -tutkintoihin johtavat koulutusohjelmat. Samaan aikaan Kulturministerkonferenz (KMK) ja Hochschulrektorenkonferenz (HRK) sopivat akkreditointineuvoston (Akkreditierungsrat) perustamisesta ja maahan kehitettiin virallinen akkreditointijärjestelmä. Matkan aikana vahvistui käsitys Saksan pyrkimyksestä siirtyä nopealla aikataululla BA-/MA –tutkintojärjestelmään.

Hochschulrektorenkonferenz, HRK, on saksalainen valtiollisten yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen yhteinen järjestö, johon kuuluu jäseninä 262 korkeakoulua. HRK on aktiivinen Bolognan prosessin puolestapuhuja. Se on esittänyt vanhan tutkintorakenteen mukaisten Diplom-, Magister- ja Staatsexamen –tutkintojen korvaamista uusilla BA- ja MA –ohjelmilla.

Akkreditoinnin tavoitteena on, Bolognan prosessin mukaisesti, varmistaa opetuksen ja oppimisen laatu, lisätä tutkintojen läpinäkyvyyttä sekä vahvistaa tutkintojen kilpailukykyä kansainvälisesti. Akkreditointijärjestelmä on kaksitasoinen: se koostuu kaikkien osavaltioiden toiminnan kattavasta akkreditointineuvostosta ja useasta akkreditointia suorittavasta toimistosta ("agencystä").

17-jäseninen akkreditointineuvosto, Akkreditierungsrat, on kansallisen tason koordinoiva elin ja toimii liittovaltion tasolla. Se myös vastaa meta-arvioinneista eli akkreditointitoimistojen akkreditoinneista. Neuvoston kokoonpanossa on 4 korkeakoulujen edustajaa, 4 valtiollista edustajaa, 5 ammatillista asiantuntijaa työelämästä, 2 kansainvälistä edustajaa ja 2 opiskelijaedustajaa.

Alueilla toimii 6 akkreditointitoimistoa (ACQUIN, AHPGS, AQAS, ASIIN, FIBAA ja ZevA), jotka vastaavat korkeakoulujen tutkintoon johtavien koulutusohjelmien akkreditoinneista. Akkreditointineuvostolla on myös yhteydet ja jäsenyys kansainvälisissä arviointielimissä kuten ENQAssa (European Network for Quality Assurance). Matkalla tutustuimme akkreditointitoimisto AQASiin (Agentur für Qualitätssicherung durch Akkreditierung von Studiengängen). AQAS on perustettu vuonna 2002 ja sen toimisto sijaitsee Bonnissa. AQASin jäseninä on 21 korkeakoulua, jotka jäseninä saavat akkreditoinnit edullisemmin. Jäsenkorkeakoulut voivat käyttää myös muiden toimistojen akkreditointipalveluja. AQASin keskeisin elin on Accreditation Comission, jonka 12 jäsentä edustavat samoja tahoja kuin akkreditointineuvoston jäsenet. AQASin arviointiryhmään kuuluu 2-4 asiantuntijajäsentä.

Akkreditointitoimistojen toimintaa voi luonnehtia liiketaloudelliseksi, vaikka ne ovatkin voittoa tavoittelemattomia organisaatioita. Niiden palvelut ovat maksullisia; koulutusohjelman akkreditointi maksaa noin 12 000 € korkeakoululle. Korkeakoulut valitsevat itse akkreditointitoimiston ja akkreditointien sisällöt vaihtelevat korkeakoulujen toivomusten mukaan. Toimistot siis kilpailevat keskenään ja voivat erikoistua tiettyjen alojen arviointiin. Yhteisiä kansallisia standardeja ja kriteerejä ei ole. Akkreditointien lisäarvo on riippuvainen mm. arvioitsijoiden asiantuntemuksesta ja akkreditointimetodin hallinnasta.

Varsinainen akkreditointiprosessi noudattaa samoja periaatteita kuin ulkoiset arvioinnit ja akkreditoinnit Suomessa. Akkreditoinnin tuloksena koulutusohjelmalle annetaan joko akkreditointipäätös, ehdollinen päätös tai kielteinen päätös. Saksassa on tähän mennessä toteutettu noin 400 akkreditointia ja vain muutama niistä on johtanut kielteiseen päätökseen.

HRK käynnisti vuonna 1998 laadunvarmistukseen liittyvän Project Q:n, jonka tehtäviin kuuluvat mm. korkeakoulujen laadunvarmistukseen liittyvä viestintä, keskustelu, koordinaatio ja konsultaatio. Project Q:lla on myös koordinaatioyhteys ENQAan.

Saksassa akkreditoinnit toteutetaan jatkossa siten, että vain uudet Bolognan prosessin mukaiset BA/MA –tutkinnot akkreditoidaan. Vanhat koulutusohjelmat tulevat akkreditointiprosessiin mukaan sitä mukaa, kun ne korvataan uusilla tutkinnoilla. Akkreditointien määrä tulee lähivuosien aikana lisääntymään siinä määrin, että se on sekä rahallisesti että korkeakoulujen henkilöresurssien kannalta erittäin vaativa ja raskas järjestelmä – mahdollisesti jopa kestämätön. Samansuuntaisia ajatuksia esitti myös Principal Administrator Guy Haug (European Commission DG Education and Culture) puheenvuorossaan 29.10.2003 Korkeakoulujen laadunvarmistuksen eurooppalainen ulottuvuus ja Suomi –seminaarissa Helsingissä. Potentiaalisia akkreditoitavia koulutusohjelmia on nykyisin yli tuhat.

Vertailua Suomen käytäntöihin

Saksan korkeakoulutuksen kehyslaissa (Hochschulrahmengesetz, § 19) määritellään korkeakouluille (yliopistot, opettajakorkeakoulut, taidekorkeakoulut, ammattikorkeakoulut ja eräät muut) oikeus antaa Bachelor- ja Master –tutkintoja. Niiden laajuudet on määritelty niin, että Bachelor -tutkinnon laajuus on 3-4 vuotta ja Master-tutkinnon 1-2 vuotta. Kehyslaki on siis kietonut tutkintorakenteeltaankin koko saksalaisen korkeakoululaitoksen yhtenäiseksi jo viiden vuoden ajan.

Kehyslain säätäminen lienee omalta osaltaan vaikuttanut siihen, että korkeakouluilla on yhteinen rehtorineuvosto (HRK). Nämä kaksi tärkeää tekijää, laki ja rehtorineuvosto, ohjaavat kummankin sektorin kehitystä samaan suuntaan. Saksalaisen korkeakoululaitoksen onkin hyvin helppo mukautua Bolognan prosessin keskeiseen pyrkimykseen eli kahden syklin tutkintorakenteeseen. Myös laadun varmistuksen osalta Saksassa on otettu Bolognan prosessin mukaisia askeleita.

Käytännön ongelmia tuntuu löytyvän astetta pienemmistä asioista. Esimerkkinä käy vaikkapa harjoittelun turvaaminen muutostilanteessa. Kuten suomalaisissa ammattikorkeakouluissa myös Fachhochschuleissa on pakolliset opintoihin sisältyvät työharjoittelut, joiden laajuudet vaihtelevat puolesta vuodesta vuoteen. Kun neljän vuoden Diploma-tutkintoja on konvergoitu 3+2–mallin rakenteeksi, ei harjoittelua enää ole saatukaan mahtumaan opintoihin. Siis, kun kokonaisopintoaika kasvaa yhdellä vuodella, ei enää olekaan aikaa irrotettavissa työharjoitteluun! Näin vakuutettiin kummassakin vierailukohteessa, vaikkakin Potsdamin ammattikorkeakoulussa sentään ainakin Muotoilun laitoksessa on pyrkimys saada harjoittelu sisältymään opintoihin.

Suomalaisenkin ammattikorkeakoulun idea on sen työelämälähtöisyydessä. Tässä mielessä ja tällä kertaa ei olisi tarpeen ottaa liian tiukasti mallia saksalaisista käytänteistä. Jos korkeakoulujärjestelmämme kaksi sektoria halutaan jatkossakin säilyttää, työharjoittelun asema on syytä varmistaa ammattikorkeakoulun tutkinnoissa siirryttäessä kahden syklin malliin.

Saksassa uusien koulutusohjelmien akkreditointi on korkeakouluille pakollista. Yksi akkreditointi-arviointi maksaa keskimäärin 11 000 - 12 000 euroa (lopputuloksesta riippumatta). Korkeakoulu maksaa nämä kulut omasta budjetistaan.

Haug (2003 b) arveli, että tämän kaltainen tie on kestämätön: näin laajan akkreditointivelvoitteen toteuttaminen kaatuu omaan mahdottomuuteensa.