Artikkeli perustuu 10.10.2003 KeVer-seminaarissa Hämeenlinnassa pidettyyn esitelmään. Olen kiitollinen tilaisuudessa käytyyn vilkkaaseen keskusteluun. Keskustelu auttoi minua käsitysteni selkeyttämisessä. Kuitenkin kaikki virheet ja epätäsmällisyydet, jotka tekstissä esiintyvät, ovat omaa aikaansaannostani.

0 Johdanto

Ammattikorkeakouluille on uudessa ammattikorkeakoululaissa määritetty tehtäväksi myös tutkimus- ja kehittämistyön tekeminen. On tärkeää, että ammattikorkeakoulut faktisen tutkimustyön rinnalla pohtivat systemaattisesti myös ammattikorkeakoulututkimuksen perusteita. Tällainen perusteiden tutkimus on sekä teoreettisesti että käytännöllisesti tärkeää.

Ajatuksena ei varsinaisesti ole se, että voisimme rajata ammattikorkeakoulututkimuksen joksikin tietyksi erilliseksi tutkimusalaksi. Emme siten etsi ammattikorkeakoulututkimuksen ykseyttä, vaan pikemminkin tarkoituksena on yrittää ymmärtää niitä laajoja ja moninaisia mahdollisuuksia, joita ammattikorkeakoulututkimuksella on ja voisi olla. Tällainen työ edellyttää laajaa ja avointa keskustelua.

Seuraavassa tarkastelemme lyhyesti joitakin mahdollisuuksia ymmärtää, mitä käytäntölähtöinen tutkimus voisi olla.

1 Tutkimus

Tutkimustoiminta on erittäin laaja alue inhimillisiä toimintoja. Tutkimukseksi katsotaan hyvinkin eri tyyppisiä toimintoja. Semmelweis tarkastellessaan kätkytkuolemaan johtaneita syitä, Cantor tarkastellessaan erilaisia äärettömyyksiä, Weinberg tarkastelleessaan maailmankaikkeuden ensimmäisiä hetkiä sekä Durkheim tarkastellessaan uskontoelämän erilaisia muotoja tekivät tutkimusta. Vaikka mainitut toiminnot ovat keskenään hyvin erilaisia, niin tutkimuksen käsitteellä kytkemme ne toisiinsa. On tärkeää luonnehtia jollakin yleisellä tavalla, mitä tarkoitamme tutkimuksella.

Tutkimuksen tulee olla tavoitteellista toimintaa: tutkija tutkiessaan tavoittelee jotain. Tutkimus suuntautuu kohti jotain päämäärää. Kuitenkin, kuten jo edellä olevista esimerkeistä käy ilmi, on tavoitteiden kirjo erittäin suuri. Edellä olevat esimerkit auttavat meitä luonnehtimaan tutkimuksen tavoitteellisuutta hivenen tarkemmin. Kaikissa esimerkeissä on mainittuna tietty tavoite, jota ei vielä tällöin tiedetty tai tunnettu. Tämä on olennaista: tutkimuksessa tavoitellaan jotain uutta.¹ Tämän tavoitteen avulla on mahdollista luokitella tutkimus eri tyyppeihin: perustutkimuksessa tavoitellaan uutta deskriptiivistä tietoa, soveltavassa tutkimuksessa etsitään perustutkimuksen tuloksiin perustuvaa (käytännön) sovellutuksiin tähtäävää uuden tiedon etsintää ja kehittämistyössä etsitään tutkimustuloksiin perustuvia uusia ja parannettuja tuotteita, tuotantovälineitä ja palveluja. Kts. Niiniluoto 1984.

Kun henkilö, joka ei tunne jotain tiettyä asiaa ja haluaa ottaa asiasta selkoa, ryhtyy lukemaan oppikirjaa jostain asiasta, esimerkiksi joukko-opista, hän ei varsinaisesti tee tutkimusta, vaan hän opiskelee. Opiskelu on monessa suhteessa – käsitteellisesti - lähellä tutkimusta ja näiden erottaminen käytännössä onkin erittäin vaikeaa, ellei mahdotonta. Opiskeleminen on olennainen osa tutkimustoimintaa – tutkijan on tunnettava riittävä määrä jo tehtyä, olemassa olevaa tutkimusta. Eräs olennainen ero tutkimuksen ja opiskelun välillä liittyy siihen, että opiskelussa tavoitellaan jotakin jo olemassa olevaa, kuitenkin opiskelijalle itselleen jotain uutta, mutta tutkimuksessa kysymys on uutuudesta yleisemmässä - objektiivisessa - merkityksessä.²

Ihminen voi tavoitella erilaisia uusia asioita. Yhtäältä hän voi tavoitella uusia tietoja siinä merkityksessä, että lopulta – onnistuessaan - hän voi sanoa ’tiedän, että p’, missä lause p ilmaisee sen asian, jonka hän on saanut selville. Tällaista kutsumme propositionaalisesksi tiedoksi. Toisaalta henkilö voi tavoitella uusia taitoja siinä merkityksessä, että lopulta – onnistuessaan - hän osaa p:n, missä p on jokin taito.

Taitojen oppiminen tapahtuu pääsääntöisesti harjoittamalla, jonkun kokeneemman taiturin johdolla, kyseistä taitoa. Varsinaiseksi taituriksi tuleminen edellyttää enemmän tai vähemmän reflektiivistä asennetta omaan taitoonsa.³ Taitojen oppimisen tarkempi analyysi olisi mitä mielenkiintoisin tehtävä, mutta seuraavassa kuitenkin keskitymme propositionaalisen tiedon alueelle.⁴

Tutkimuksen onnistumisen kannalta on erittäin tärkeää, että tavoite luonnehditaan mahdollisimman hyvin. Tietyssä mielessä luonnehdinta on mahdotonta, sillä tavoitteena on jokin uusi, entuudestaan tuntematon asia. Luonnehdinnan tulee olla täsmällinen siinä mielessä, että se suuntaa tutkimusta, mutta avoin siinä mielessä, että se ei sulje mahdollisia hedelmällisiä vaihtoehtoja pois. Edelleen tutkimuksessa voi löytyä jotain sellaista uutta, mitä ei tutkimuksessa lainkaan olla etsitty (serendipidity). Esimerkiksi penisilliinin löytyminen.⁵

Toisaalta tutkimuksen tulee olla järjestelmällistä. Järjestelmällisyys tarkoittaa tutkijan näkökulmasta sitä, mitä voisimme kutsua ammattimaisuudeksi. Tutkijan tulee asennoitua tutkimustyöhön vastuullisesti ja ammattimaisesti. Institutionaalisesta näkökulmasta järjestelmällisyys tarkoittaa sitä, että tutkimustoiminta on organisoitua toimintaa. Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että organisaatio takaa riittävän resurssin tutkimustoiminnan harjoittamiselle. Resurssit tarkoittavat yhtäältä rahoitusta. Tutkijoille on annettava riittävästi juuri tutkimustoimintaan varattua aikaa. Lisäksi toimintaympäristön on mahdollistettava ammattimainen tutkimustoiminta: on luotava ja ylläpidettävä tutkimustoiminnalle hedelmällinen toimintakulttuuri. Tällaisessa ympäristössä tutkijan luova, ammattimainen tutkimustyö mahdollistuu. Edelleen järjestelmällisyydellä viitataan myös tutkimuksen tuloksiin. Niiden ei tule jäädä vain irrallisiksi, toisistaan riippumattomiksi tuloksiksi, vaan tutkimusten tulokset tulee koota yhtenäisiksi tietojärjestelmiksi - teorioiksi.

Kolmanneksi tutkimustoiminnan tulee olla rationaalista eli järkiperäistä. Ollakseen rationaalista tutkimuksen on oltava järjestelmällistä, mutta samalla tiedon etsinnän, perustelemisen ja perustamisen on oltava hyväksyttävää – metodista. Emme esimerkiksi hyväksy tuloksia, jotka perustuvat kahvinporoista katsomiseen, emmekä – yleensä - hyväksy ihmisen käyttäytymisen selittämistä taivaankappaleiden keskinäisen aseman perusteella. Molemmissa tapauksissa on mahdollista kuvata menetelmä, jolla tulokset on saatu, mutta emme hyväksy käytettyjä menetelmiä. On erittäin tärkeä ja haastava tehtävä luonnehtia hyväksyttävän menetelmän perusominaisuudet.⁶

Metodologia – menetelmäoppi - on oppiala, jossa tarkastellaan tutkimuksen menetelmiä ja yleisiä periaatteita. Metodologia antaa meille yleisen kuvan tutkimuksesta. Metodologia on väistämättä teoreettista. Kuitenkin sillä on runsaasti käytännöllistä merkitystä, esimerkiksi pohdittaessa tutkimuksen painopisteitä.

Metodilla ja metodologialla on kirjallisuudessa useita eri merkityksiä. Tarkastellaan seuraavassa lyhyesti metodin ja metodologian merkityksiä.⁷

Yhtäältä jokaisella tutkimusalalla on sille ominaiset tutkimusmenetelmänsä. Käytännön tutkimustoiminnan kannalta on välttämätöntä, että tutkija riittävässä määrin tuntee oman alansa tutkimusmenetelmiä (metodiikka). On mahdotonta tehdä rationaalista tutkimusta ilman riittävää oman alansa metodiikan tuntemusta. On esimerkiksi mahdotonta tehdä rationaalista fysikaalista tutkimusta, ellei hallitse riittävässä määrin esimerkiksi fysikaalisen mittaamisen metodeja. Tällaisiin metodeihin opiskelijat tutustutetaan jo opintojen alkuvaiheissa.

Edellä kuvattujen yksittäisten tutkimusalojen ominaisien tutkimusmenetelmien lisäksi on olemassa useille eri tutkimusaloille soveltuvia yleisiä metodiaineita. Tällainen on esimerkiksi tilastotiede. Tilastotieteessä tarkastellaan niitä erilaisia ongelmatyyppejä, joiden ratkaisuun voidaan löytää tilastollisia menetelmiä. Tällaisten menetelmien soveltaminen ei ole yksinkertainen prosessi, vaan se edellyttää hyvää tutkimusalan substanssin tuntemusta ja samalla se edellyttää hyvää tilastollisten menetelmien tuntemusta. Vasta näiden kahden tekijän luovan yhdistämisen kautta on mahdollista saada aikaan kiinnostavia tutkimustuloksia.

Tutkimustoimintaa on mahdollista tarkastella yleisestä teoreettisesta näkökulmasta. Esimerkiksi pohdittaessa jokin tietyn tyyppisen toiminnan tutkimuksellisuutta ei ole mahdollisuutta vain viitata joidenkin tiettyjen tutkimusalojen erityismetodeihin tai edes yleisiin metodiaineisiin, vaan on tarkasteltava toimintaa joidenkin yleisempien periaatteiden valossa. Tällaisten periaatteiden muotoilu ja arviointi kuuluu yleisen metodologian alaan. Yleisen metodologian piirissä tarkastellaan tutkimuksen perustavia kysymyksiä yleisellä käsitteellisellä tasolla. Vastaavasti, yleisen metodologian tiedoista ja taidoista on apua pohdittaessa kahden kilpailevan tutkimustradition välistä kiistaa. Tällöin ei ole mahdollista mennä toisen tai toisen tradition sisään ja katsoa tämän tradition hyviä ominaisuuksia. Tarkastelu on tuotava yleisemmälle tasolle. Yleinen metodologia voi tällöin tarjota käsitevälineitä asian käsittelemiseksi. Luonnollisesti yleisen metodologian tiedot ja taidot voivat olla avuksi etsittäessä yhteistyötä eri tutkimusalojen välillä.

On metodologisesti kiinnostavaa tarkastella tutkimusta tavoitteellisena toimintana. Tällöin luonnehditaan yleisellä tasolla tutkimuksen tavoitteiden saavutettavuutta siinä tilanteessa, jossa tutkimusta tehdään. Eräs keskeinen metodologian tehtävä on usein nähty juuri tämän ongelmakentän selventämisessä.⁸

Paralleelimalli edellyttää ammattikorkeakouluilta tiettyä, ainakin suhteellista itsenäisyyttä. Siten on tärkeää tarkastella systemaattisesti ammattikorkeakoulututkimuksen luonnetta yleisen metodologian näkökulmasta. Tällöin keskeinen kysymys on luonnehtia juuri ammattikorkeakoulututkimusta. Tällainen luonnehdinta voi parhaimmillaan selkeyttää käsityksiämme ammattikorkeakoulututkimuksen ytimestä. Näin on, periaatteessa, mahdollista luonnostella ammattikorkeakoulututkimuksen suhteellista itsenäisyyttä eli autonomiaa eri tutkimusalojen joukossa.

Oma omintakeinen tutkimuksellinen orientaatio on olennainen osa korkeakouluistumista. Tällaisilla luonnehdinnoilla ei ole tarkoituksena alleviivata ammattikorkeakoulututkimuksen eroa muusta tutkimuksellisesta toiminnasta, vaan yrittää luonnehtia ammattikorkeakoulututkimusta sen omista lähtökohdista käsin. Oman tutkimuksellisen orientaation muotoilu on keskeinen vaihe oman tietoperustan muotoilemisessa, perustelemisessa ja perustamisessa.

Ammattikorkeakoulututkimuksen ala on erittäin laaja ja hajanainen. On erittäin vaikeaa kuvata positiivisin luonnehdinnoin sitä, mitä sanoisimme juuri ammattikorkeakoulututkimukseksi. Uskoakseni hyvä lähtökohta on, että emme juuri murehdi ammattikorkeakoulututkimuksen suhdetta esimerkiksi yliopistotutkimukseen, vaan etsimme positiivista luonnehdintaa juuri ammattikorkeakoulututkimukselle. Tämä voi tapahtua esimerkiksi lähtemällä liikkeelle niistä, osin hallinnollisista, luonnehdinnoista, joita löytyy esimerkiksi ammattikorkeakoululaista ja –asetuksista.

Ammattikorkeakoululaki säätelee ammattikorkeakoulujen toimintaa yleisellä tasolla. On siten kiinnostavaa katsoa, mitä laki sanoo ammattikorkeakoulujen tutkimustoiminnasta. Laissa sanotaan, että ammattikorkeakoulujen tehtävänä on ”harjoittaa ammattikorkeakouluopetusta palvelevaa sekä työelämää ja aluekehitystä tukevaa ja alueen elinkeinorakenteen huomioon ottavaa soveltavaa tutkimus- ja kehitystyötä.”⁹ Tällainen luonnehdinta on monessa suhteessa avoin erilaisille tulkinnoille. Kuitenkin painotus on selvä, tutkimustoiminnan kytkentä työelämään ja aluekehitykseen on sangen luja.

Ammattikorkeakoululakityöryhmän muistiossa luonnehditaan ammattikorkeakoulututkimusta seuraavalla tavalla:

”Ammattikorkeakoulujen tutkimus- ja kehitystyö on luonteeltaan työelämän tarpeista lähtevää soveltavaa tutkimus- ja kehitystoimintaa. Sen lähtökohtana ovat työelämän käytännölliset kysymykset. (…) Ammattikorkeakoulut tekevät tutkimus- ja kehitystoiminnassaan yhteistyötä muiden korkeakoulujen ja yliopistojen kanssa niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin.”¹⁰

Tämä luonnehdinta on monella tapaa kiinnostava. Luonnehdinnassa puhutaan tutkimus- ja kehitystyöstä todeten sen olevan soveltavaa tutkimus- ja kehitystoimintaa. Tarkoituksena lienee painottaa, että tutkimustoiminnan vapautta rajoittaa soveltavuus. Merkillepantavaa on, että luonnehdinnassa painotetaan yhteistyötä korkeakoulujen ja yliopistojen kannalta. Ammattikorkeakoulututkimuksesta ja sen suhteesta yliopistoissa harjoitettuun tutkimukseen on ollut laajaa keskustelua.¹¹

Keskeinen luonnehtiva tekijä edellä olevassa on varmaankin se, että tutkimustoiminnan ”lähtökohtana ovat työelämän käytännölliset kysymykset”. Tämä voi tarkoittaa monia erilaisia asioita. Tarkastellaan seuraavassa lyhyesti kolmea erilaista tapaa ymmärtää mitä tällainen luonnehdinta voisi tarkoittaa.

1. Tutkija voi lähestyä työelämää ulkopuolisena asiantuntijana, jolle työelämä antaa valmiita ongelmia ratkottaviksi. Usein tällaisessa tilanteessa ongelmat ovat suoraviivaisia käytännön ongelmia, joiden ratkaisua voidaan luonnehtia ns. palvelutoiminnan piiriin kuuluviksi tehtäviksi. Usein nämä ongelmat muotoillaan käytännön tilanteesta käsin, vailla mitään erityistä teoreettista viitekehystä. Ongelmien luonteesta johtuen näiden ratkaisu on suoraviivainen tehtävä – toki ratkaisu voi edellyttää vaativiakin suoritteita – mutta metodisesti tehtävät ovat usein triviaaleja.
2. Tutkija voi lähestyä työelämää ulkopuolisena tiedollisena auktoriteettina, joka itse jäsentää ratkaisemansa ongelmat. Usein tällaisessa tilanteessa tutkijan teoreettinen viitekehys on erittäin vahva. Teoreettisen viitekehyksen soveltaminen kulloiseenkin tilanteeseen on haastava tehtävä. Metodisesti tehtävät ovat standardeja. Kuitenkin usein tällaiset ongelmat ovat tutkimuksellisesti kiinnostavia.¹²
3. Tutkija voi lähestyä työelämää tasavertaisena kumppanina. Tällöin tutkija määrittää ratkaistavat ongelmat tasaveroisessa yhteistyössä muiden kanssa. Tällöin on tärkeää, että ongelman määritykseen otetaan mukaan tilanteen kannalta kaikki relevantit ryhmät. Tutkija ei ole ulkopuolinen ongelmanratkoja, joka ottaa vastaan valmiit ongelmat eikä myöskään ulkopuolinen auktoriteetti, joka määrittää ongelman luonteen – ja samalla myöskin mahdolliset ratkaisut. Tutkija on osa ryhmää, joka yhteistyössä määrittää ongelmat. Ongelmat tulee määrittää diskursiivisesti siinä kontekstissa, jossa myös ratkaisua etsitään. Tutkijan teoreettinen viitekehys ei voi olla enää samalla tapaa hallitseva kuin (ii):ssa, vaan sen tulee olla joustava. Tämä mahdollistaa tutkijan kontekstisensitiivisen toiminnan. Tällainen ongelman määritys on, lähes määritelmän mukaan, metodisesti haastava. Ongelman määrittäminen uusissa konteksteissa on nimenomaan metodinen tehtävä.

Pyrittäessä jäsentämään työelämälähtöistä, tai käytäntölähtöistä, tutkimusta on kontekstuaalisuuden käsite keskeisessä asemassa. Ei kuitenkaan ole kovin helppoa antaa yleistä ja sovellettavissa olevaa luonnehdintaa kontekstuaalisuuden käsitteelle. Yleisesti voidaan sanoa, että kontekstuaalisuudesta on kysymys silloin, kun uskomuksia perustellaan tietyssä uskomusten järjestelmässä, jota ei enää pyritä justifioimaan millään evidenssillä. Tässä merkityksessä esimerkiksi Wittgensteinin puhe varmuudesta on kontekstuaalista.¹³

Kontekstuaalisuudella voidaan tarkoitetaan myös jotain spesifimpää. Esimerkiksi puhe tietyn työpaikan ongelmista viittaa tiettyyn rajattuun kontekstiin – tähän tiettyyn työpaikkaan. Tällaiset kontekstit ovat pieniä ja spesifejä - tämä työpaikka. Tällaisten kontekstien rajaaminen on usein ongelmallista. Ei ole mitenkään yksikäsitteisesti selvää miten rajoja tulisi vetää: Esimerkiksi työntekijän lapsen sairaus voi vaikuttaa suoraan työpaikkaan – työntekijä jää pois töistä. Kotitapahtumat voivat välillisesti vaikuttaa työpaikkaan.

Tällaiset pienet ja spesifit kontekstit eivät ole suljettuja systeemejä. Nämä ovat eri tavoin yhteydessä kontekstin ulkopuoliseen todellisuuteen. Nämä yhteydet tekevät tällaisista konteksteista avoimia. Kontekstin kuvaus jää aina puutteelliseksi. Siten toiminta ja tutkimus tällaisissa konteksteissa tapahtuu aina puutteellisen informaation vallitessa.

Kontekstin määrityksen kannalta on tärkeää, että luodaan näkemys tarkasteltavan tilanteen kannalta relevanteista vaihtoehdoista. Tämä tapahtuu esimerkiksi määrittämällä ne parametrit, joita kontekstissa on mahdollista – tietyissä sovituissa rajoissa - muuttaa. Esimerkiksi tuotteen suunnittelijan saattaa tehdä suunnitelman vailla taloudellis-tuotannollisia rajoituksia tai näitä taloudellis-tuotannollisia parametreille saatetaan antaa tietyt rajat, jotka suunnittelussa tulee huomioida. Tällaiset ovat merkityksellisiä linjanvetoja, joista tulee voida avoimesti keskustella. Erityisesti kannattaa huomata, että taloudellis-tuotannolliset parametrit eivät sinällään ole absoluuttisia, joita ei ole mahdollista muuttaa.

Tällaisessa tilanteessa on diskursiivinen ongelmanmääritys tietyssä mielessä vastaus moniin ongelmiin. Avoimessa diskurssissa tulee sekä olla mukana kaikki relevantit tahot että sallia avoimesti erilaisten tekijöiden tuominen mukaan keskusteluun. Tällaisessa tilanteessa on mahdollista määrittää tilanteen kannalta relevantit vaihtoehdot.

Kehittämistutkimus on luonteeltaan käytäntölähtöistä. Siten sen vahva asema ammattikorkeakoulututkimuksen kentällä on luontevaa.¹⁴ Kuitenkin kehittämistutkimus on vain eräs luonteva tutkimuksellinen orientaatio ammattikorkeakoulututkimukselle.¹⁵ Tarkastellaan seuraavassa kehittämistutkimusta ja -työtä esimerikinomaisesti. Kehittämistyössä on kysymys jonkin tietyn asian tai toiminnon kehittämisestä. Kehittämistyö on luontevalla tavalla kontekstuaalista. Kehittäminen on aina jonkin kehittämistä. Tämän jonkin kehittäminen voisi olla taantumaa jonkin toisen kohdalla.

Asiat muuttuvat – tarkoituksella ja ilman tarkoitusta - ajan mukana, mutta vain tietty osa tästä muutoksesta katsotaan kehitykseksi, muuttumiseksi parempaan suuntaan. Kehittämistyössä pyritään tietoisesti muuttamaan asioita parempaan suuntaan. Kehittämistyö edellyttää, että muutosta suunnataan aktiivisesti kohden parempaa. Tämä on mahdollista vain jos on olemassa käsitys paremmasta. ”X’ on parempi kuin X” on arvoväittämä. Kehittämistyössä tällaiset arvoväitteet ovat, ainakin implisiittisesti, johtopäätöksissä.

Kehittämistutkimuksesta voidaan puhua silloin kun tutkimuksellisella orientaatiolla pyritään muuttamaan asioita parempaan suuntaan. Kehittämistutkimuksessa johtopäätös sekä ainakin osa premisseistä on arvoväritteisiä. Se, mitä pidetään kehityksenä on arvottavaa. Tällainen arvoväitteiden tuleminen mukaan aiheuttaa tiettyjä ongelmia.

Määre ”tutkimuksellisella orientaatiolla” on erittäin vaativa. Tällöin kysymys ei ole vain intentionaalisesta kehittämistyöstä, asiantilojen parantaminen perustuu systemaattiseen ja perinpohjaiseen harkintaan. Tämä pitää sisällään ainakin seuraavat: (i) tosiasiallisen tilanteen tuntemus, (ii) mahdollisten vaihtoehtojen kartoitus, (iii) mahdollisten vaihtoehtojen arvottaminen, ja (iv) keinojen pohtiminen haluttujen vaihtoehtojen saavuttamiseksi (ja ei-haluttujen välttämiseksi).

Tosiasiallisen tilanteen tuntemus on kehittämiskontekstin täsmentämistä. Tämä on pitkälle deskriptiivistä tutkimusta – kuvataan tosiasiallinen tilanne. Kuvauksen on oltava kehittämistyön kannalta relevantti. Toisin sanoen kuvauksen tulee konstruoida tosiasiallisen tilanteen struktuuri. Tämä tapahtuu esimerkiksi määrittämällä relevantit parametrit ja niiden väliset suhteet. Usein tämä on jo itsessään tutkimuksellisesti haastava tehtävä. Tällainen tutkimus voi myös osaltaan muuttaa tutkimuskohdetta.

Mahdollisten vaihtoehtojen kartoitus ei pitäydy vain tosiasiallisten tilanteiden kuvaukseen. Tarkoitus on kuvata ne mahdolliset tilanteet, jotka voivat sukeutua nyt olemassa olevasta tilanteesta. Tällainen kartoitus on riippuvainen monista tilannekohtaisista arvioinneista.¹⁶ Tällöin joudutaan arvioimaan relevanttien parametrien arvojen mahdolliset muutokset, sekä mahdollisesti uusien relevanttien tuleminen mukaan tarkasteluun (ja mahdollisten joidenkin vanhojen parametrien poistuessa tarkastelusta).

Mahdollisten vaihtoehtojen arvottaminen on, määritelmän mukaan, luonteeltaan arvosidonnaista. Yhtäältä tämä edellyttää kehittämiskontekstin ymmärtämistä. Arvottaminen edellyttää, että ymmärretään, mitä primaaristi tavoitellaan tai tulisi tavoitella. Primaari päämäärä ei ole välttämättä lähtökohtaisesti tunnettu asia. Esimerkiksi toimintaympäristön voimakas muutos voi aiheuttaa sen, että aikaisemmat primaarit päämäärät eivät enää uudessa tilanteessa ole relevantteja. Tällöin kehittämistutkimuksen osana on primaarin päämäärän määrittäminen. Tällöin luonteva tapa on keskustella eri toimijoiden kesken tavoitteena löytää tällainen primaari päämäärä. Mikäli tällainen primaari päämäärä katsotaan annetuksi, on siihen sitoutumisen ja sen yhteisen tavoittelun kannalta tärkeää keskustella tämän primaarin päämäärän luonteesta ja merkityksestä. Niin tai näin kehittämistutkimuksen luonteeseen kuuluu tietty diskursiivisuus olennaisena osana.¹⁷

Kontekstuaalisuusdesta seuraa, että emme enää voi enää puhua uskomusten totuudesta simpliciter. Uskomukset perustellaan tietyssä kontekstissa ja joudumme puhumaan samalla myös uskomusten totuudesta tässä samassa kontekstissa. Kontekstuaalisuus asettaa realistisen näkemyksen koetukselle. Puhe totuudesta, sen realistisessa merkityksessä, vaatii uudenlaisia argumentteja.¹⁸ Erityisesti pienet spesifit kontekstit – eivät ole hyvin määriteltyjä eikä suljettuja – ovat kiinnostava tarkastelun kohde.

Totuuden ongelmaa voidaan havainnollistaa seuraavalla tavalla. Kontekstuaalisen tutkimuksen tuloksena saadaan joitakin tuloksia jossakin tietyssä kontekstissa. Tällaiset tulokset ovat, jo määritelmän mukaan, spesifioituja kontekstin määrittämin ennakko-oletuksin. Usein tutkimuksen tuloksilta odotetaan tiettyä yleistettävyyttä.¹⁹ Sanomme, että kyseessä on vertikaalinen yleistäminen, jos tietyistä kontekstissa spesifioiduista lauseista siirrytään universaaleihin lauseisiin.²⁰ Sanomme, että kyseessä on horisontaalinen yleistys, jos kontekstissa saatuja tuloksia voidaan siirtää johonkin toiseen kontekstiin.

Kontekstuaalisessa tutkimuksessa tarkastellaan tiettyä kontekstia, ja periaatteessa tulokset ovat totuuksia tässä nimenomaisessa kontekstissa. Vertikaalisessa yleistämisessä on tarkoituksena yleistää yli kontekstien – totuus kaikissa konteksteissa. Siten vertikaalinen yleistäminen ei välttämättä ole lainkaan tavoitteena kontekstuaalisessa tutkimuksessa.²¹ Luonnollisesti, jos saamme tällaisia yleistyksiä on niitä mahdollisuus soveltaa muissakin konteksteissa kuin nimenomaisesti tutkitussa. Siten, vertikaalisesta yleistämisestä seuraa, jossain määrin, horisontaalinen yleistäminen.

Eräs kontekstuaalisen tutkimuksen perusidea on pyrkimys ymmärtää kontekstin olennaiset piirteet – kontekstin struktuurin kuvaaminen.²² Tällainen struktuuri on tietyssä mielessä (kontekstin) yleinen muoto. Tällainen kontekstin yleisen muodon kuvaaminen kuuluu narratiiviseen argumentaatioon. Muotoillun yleisen muodon soveltaminen - täsmennetyin reunaehdoin - on mahdollista myös joissakin toisissa konteksteissa. Näin on periaatteessa mahdollista saada horisontaalisia yleistyksiä.

Totuuden käsitteen soveltaminen arvoväitteiden kohdalla on problemaattista. Kuitenkin myös arvoväitteiden kohdalla on mahdollista rationaalisesti keskustella – antaa perusteluja eri näkökulmien puolesta ja niitä vastaan. Kehittämistutkimuksen eräs tunnusomainen piirre tulisikin olla se, että siinä myös nämä päämäärät otetaan tarkasteluun mukaan. Siten kehittämistutkimuksen tulee olla luonteeltaan päämäärärationaalista. Kehittämistutkimuksessa määritetään päämäärät ja keinot näihin päämääriin pääsemiseksi. Päämäärien tulisi olla yleisesti hyväksyttyjä ja keinot näiden saavuttamiseksi tulisi olla toimivia ja todenmukaisia.²³

Argumentaatiossa argumentoija pyrkii viestimään argumentillaan jotain jollekin yleisölle. Kyseessä on kommunikaatio argumentoijan ja yleisön välillä. Argumentaatio voi olla suullista tai kirjallista.

Esimerkkinä argumentaatiosta voi hyvin toimia matemaattinen todistus jollekin tietylle teoreemalle. Todistus kertoo, tai paremminkin näyttää lukijalle, että teoreema on tosi. Todistus etenee siten, että aluksi asetetaan eksplisiittisesti tietyt oletukset esiin. Näistä edetään käyttäen hyväksi – periaatteessa logiikkaa ja perusmääritelmiä – haluttuun johtopäätökseen eli teoreemaan. Eteneminen tapahtuu etsimällä sopivia yksittäisiä faktoja, joiden avulla voidaan konstruoida polku asetetuista oletuksista haluttuun johtopäätökseen.²⁴ Todistus antaa lukijalle polun, jota pitkin kulkien hän sekä tietää teoreeman olevan tosi että ymmärtää miksi se on totta. Tämä on erittäin selkeästi havaittavissa alkeisgeometrian todistuksissa.²⁵

Kuitenkin, vaikka matemaattinen todistus näyttää eksplisiittisesti, että asia todella on niin ja niin, voi lukija tai kuulija haluta vielä tarkempaa tietoa asiasta todistuksen ymmärtääkseen. Hän voi esimerkiksi kysyä joitakin tarkennuksia todistuksen yksityiskohtiin tai hän voi kyseenalaistaa joitakin todistuksessa tehdyistä oletuksista tai päättelyaskeleista. Näin mukaan tulee tietyssä mielessä aito kommunikaatio.

Saadaksemme paremman kuvan argumentaatiosta tarkastelemme seuraavassa dekkareiden argumentaatiota (tai päättelyitä). Dekkarit ovat verrattomia käytännöllisten argumenttien lähteitä. Dekkareiden argumentaatioon on kirjallisuudessa kiinnitetty systemaattista huomiota.²⁶ Lähdetään liikkeelle seuraavasta erittäin kiinnostavasta lainauksesta:

”Dekkarit vain tarjoavat oivallisia esimerkkejä siitä, miten inhimillistä päättelykykyä käytetään arkielämässä. Olkoonkin, että ne lähes aina kuvaavat kuvitteellista , joskus suorastaan valheellista ja lukijoidensa arkielämästä kaukana olevaa todellisuutta. Kuitenkin tapahtumien juoni, päähenkilön keinot saada johtolankoja ja rikoksen ratkaisu perustuvat seikkoihin, jotka voisivat tapahtua; vieläpä niin että kerrontaa tarkasti seuraava lukija voisi useimmiten periaatteessa ratkaista arvoituksen annettuja vihjeitä oikein tulkitsemalla, juuri niin kuin kertomuksen päähenkilö tekee.”²⁷

Ensimmäisessä lauseessa Alasuutari kytkee dekkareiden tekemät päättelyketjut arkielämän kontekstiin. Dekkarit tekevät usein tavanomaisiin tapahtumiin liittyviä äärimmäisen taidokkaita päättelyketjuja. Näiden päättelyketjujen muotoileminen edellyttää huomattavan määrän relevanttia tietoa tarkasteltavasta tapauksesta. Kuitenkaan argumenttien seuraaminen ja ymmärtäminen ei vaadi mitään erityistietoja.

Vaikka dekkareiden käsittelemät tapaukset liittyvät tavanomaisiin tapahtumiin, niin kuitenkin, kuten Alasuutari toteaa, dekkareiden kuvaama todellisuus on kaukana tavallisen aikuisen ihmisen normaalista arkitodellisuudesta. Näihin normaalista arkitodellisuudesta poikkeaviin, jopa suorastaan valheellisiin, tapahtumiin liittyy kuitenkin tietty uskottavuus. Tämä uskottavuus näkyy tapahtumien juonesta. Dekkareiden tapahtumat eivät vain tapahdu, vaan ne tapahtuvat jollakin tietyllä tavalla – niiden taustalla voidaan löytää tietty, arkijärjen mukainen, punainen lanka.²⁸

Tarinan päähenkilön keinot ²⁹ johtolankojen hankkimiseksi eivät ole satunnaisia. Itse asiassa Alasuutarin puhe päähenkilön saamista johtolangoista on tietyssä määrin harhaanjohtavaa. Tosiasiassa dekkarit metodisesti etsivät johtolankoja saadakseen ongelmalle ratkaisun. Tämän seikan Alasuutari myös itse toteaa:

”Niitä [havaintoja] tuotetaan aktiivisesti joko erittelemällä tehtyjä havaintoja tai tekemällä toisesta näkökulmasta, toisin keinoin uusia havaintoja. (…) Havaintoja, olivatpa ne vanhoja tai tuoreita, ei myöskään sellaisinaan pidetä ”löydöksinä”, vaan niitä tarkastellaan johtolankoina, merkkeinä sellaisesta todellisuuden piirteistä tai ulottuvuuksista, jotka eivät ole suoraan havaittavissa.”³⁰

Vaikka tapahtumakulut ovat ehkä valheellisia, niin kuitenkin ne voisivat tapahtua. Ne ovat mahdollisia sanan tavanomaisessa merkityksessä. Siten tapahtumakulut eivät ole ristiriitaisia, ja lisäksi ne noudattavat tavanomaisia – arkijärjen mukaisia - säännönmukaisuuksia.

Kuten Alasuutari toteaa, lukija voi periaatteessa ratkaista tapauksen samalla tavalla kuin kertomuksen päähenkilö sen tekee. Hänen tarvitsee vain seurata kerrontaa tarkasti. Tällainen edellyttää kuitenkin erittäin paljon argumentaatiolta. Argumentaation tulee olla eksplisiittistä: olettamukset ja päättelyaskeleet tulee olla selkeästi esillä. Toisaalta argumenttien on oltava, ainakin jossain määrin, kenen tahansa ymmärrettävissä (ja periaatteessa hyväksyttävissäkin). Tällainen argumentaatio on esimerkki konstruktiivisesta argumentaatiosta. Konstruktiivinen argumentaatio on metodologisesti.

Saadaksemme asian helpommin lähestyttäväksi, tarkastelemme seuraavaa argumentin perusmuotoa:

A1
A2
A3
.
.
.
An
C,

missä Ai, i=1,…,n, ovat argumentin premissit, ja C johtopäätös. Luonteeltaan nämä voivat olla voivat olla erilaisia: Yleisesti sanomme, että kysymys on teoreettisesta argumentaatiosta, jos johtopäätös C on (deskriptiivinen) lause, ja että kysymys on praktisesta argumentista, jos johtopäätös C on teko (tai toimintasuositus).³¹ Kehittämistutkimuksessa on kysymys myös päämäärien ja keinojen välisen suhteen tutkimisesta – mitä tulisi tehdä tietty päämäärä saavuttaakseen. Siten kehittämistutkimuksen argumentaatio on (myös) praktista argumentaatiota.

Argumentin perusmuotoa on hedelmällistä tarkastella hivenen lähemmin. Sitä on mahdollista tarkastella ”staattisesta” näkökulmasta. Tällöin voidaan kiinnittää huomio esimerkiksi premissien ja johtopäätöksen väliseen suhteeseen. Vahvin mahdollinen suhde on looginen tai deduktiivinen. Tällöin jos kaikki premissit ovat tosia, niin myös johtopäätös on tosi eli tosista premisseistä seuraa loogisesti vain tosia johtopäätöksiä. Siten looginen seuraussuhde on totuudensäilyttävää. Mikäli osa premisseistä on epätosia, niin tällöin voi johtopäätökset olla joko tosia tai epätosia.

Siten johtopäätöksen totuus tai epätotuus ei ole sidottu loogiseen seuraussuhteeseen. Tulee erikseen varmistaa erikseen myös premissien totuus. Mikäli loogisen seuraussuhteen vallitessa johtopäätös on epätosi, niin ainakin yhden premisseistä on oltava epätosi. Tätä on mahdollista käyttää hyväksi testaamisessa.

Toisaalta argumentin perusmuotoa on mahdollista tarkastella ”dynaamisesta” näkökulmasta. Tällöin tarkastellaan argumenttia, esimerkiksi tiedon etsimisen näkökulmasta. Voimme painottaa tarkastelussa johtopäätöksen löytämisen tai keksimisen problematiikkaa.³² Toisaalta voimme painottaa tarkastelussa tarvittavien argumenttien löytämistä ja oikeuttamista.³³

Dynaamisesta näkökulmasta katsottuna strategian käsite on yksi keskeisimmistä. Strategialla tarkoitetaan argumentoijan argumentaatio-orientaatiota. Strategia luonnehtii sitä, miten argumentoija pyrkii argumenttinsa rakentamaan eli miten argumentoija toimii erilaisissa mahdollisesti eteen tulevista tilanteissa.³⁴ Strategia mahdollistaa argumentaation arvioimisen: argumentoinnin hyvyyttä on mahdollista arvioida suhteessa johonkin tiettyyn strategiaan nähden. Itse asiassa tällainen arviointi ei ole mahdollista ilman strategiaa.

Muunnetaan edellä olevaa argumentin perusmuotoa siten, että se soveltuu diskursiivisen argumentaation analyysiin. Argumentaatio tapahtuu usean eri keskustelijan välillä. Tarkoituksena on rakentaa yksi argumentti, joka on muodoltaan argumentin perusmuotoa. Keskustelun tuloksen on saatu muotoilluksi haluttu johtopäätös C. Tällöin ei luonnollisestikaan ole tiedossa päteekö C vaiko ei.

Nyt tarkoituksena on diskursiivisesti rakentaa argumentti, jonka johtopäätöksenä on C.³⁵ Oletetaan, että yksi keskustelijoista tuo premissin Aj mukaan keskusteluun. Nyt kaikilla keskusteluun osallistuvilla on mahdollisuus tuoda mukaan argumentteja, jotka tukevat tai heikentävät argumenttia Aj. Vahvin mahdollinen vahventava on sellainen, joka osittaa Aj:n todeksi, ja vahvin mahdollinen heikentävä on sellainen, joka osoittaa Aj:n epätodeksi. Mikäli Aj on arvoväite, niin tällöin vahventavat tekevät Aj:n hyväksyttävämmäksi, ja heikentävät tekevät sen ei-hyväksyttävämmäksi. Kaiken aikaa on mahdollista tuoda mukaan uusi argumentti Ak.

Heikentäviä (ja vahventavia) argumentteja voi olla eri tyyppisiä. Nämä voivat olla esimerkiksi rajoittavia siten, että osoitetaan argumentin Aj pätevyys vain tietyssä kontekstissa. Tällöin argumenttia ei ole mahdollista käyttää tämän kontekstin ulkopuolella. Tällaisten erilaisten rajoitusten kirjaaminen ja systemaattinen käyttö on vaativa tehtävä.³⁶

Tutkijan keskeinen tehtävä on tehdä keskustelun pelisäännöt selviksi sekä johtaa ja johdatella keskustelua näiden sääntöjen puitteissa. Esimerkiksi, jos jonkin tietty argumentti on keskustelussa rajoitettu johonkin tiettyyn kontekstiin, on pidettävä huoli, että tämä rajoitus pysyy voimassa. Siten tutkijan rooli muistuttaa tietyssä mielessä case-oikeuden tuomarin roolia. Metodisesti tällainen on erittäin vaativa tehtävä.

Dekkarin argumentaatiota on periaatteessa mahdollista ymmärtää ja seurata ilman mitään erityistä tietoperustaa – normaali aikuinen on tähän kykenevä. Esimerkiksi matemaattisen argumentaation tapauksessa tämä ei enää välttämättä päde. Matemaattisen todistuksen ymmärtäminen on usein erittäin vaikeaa.³⁷ Tämän ymmärtäminen edellyttää matemaattisen argumentaation taitoa.

On erotettava argumentaation seuraamisen edellyttämä tieto argumentaation rakentamisen vaatimasta tiedosta. Argumentaation rakentaminen on strateginen tehtävä. Saadakseen aikaiseksi järkevän ja johdonmukaisen argumentin on argumentoijan tunnettava erittäin laajalti se alue, missä argumentaatio tapahtuu. Tämä seikka näkyy erityisen hyvin Sherlok Holmesin kohdalla.³⁸

Holmes kuvaa argumentaatiotaan havainnon ja deduktion tieteeksi. Havainnon ja deduktion lisäksi Holmes tarvitsee riittävää yleistä tietoa, mikä varassa argumentaatio etenee. Perusideana on, että argumentaatiossa havaintojen avulla saatua yksityiskohtaista tietoa käytetään premisseinä yleisessä deduktiivisessa päättelyssä.³⁹ Havaintojen rooli on tuoda argumentaatioon uutta faktista informaatiota, ja deduktioiden roolina on eksplikoida olemassa oleva tieto.

Taustalla oleva yleinen tieto toimiin eri tyyppisissä rooleissa. Yhtäältä se sisältää yksityiskohtaista täsmällistä tieteellistä tietoa. Tämän tarkoituksena on mahdollistaa tietynlaiset havainnot. Esimerkiksi Holmes on julkaissut laajan tieteellisen artikkelin eri savukkeiden tuhkan laadusta. Tällaisen tiedon merkitys on siinä, että tietyissä tilanteissa se mahdollistaa potentiaalisten etsittävien joukon supistamisen. Periaatteessa koko etsivän työssä tavoitteena on rajata potentiaaliset etsittävät yhteen, jolloin tavoite – ja totuus – on saavutettu.⁴⁰

Holmesin tiedot spesifin tieteellisen tiedon suhteen ovat, eri tieteenalojen näkökulmasta katsottuna, epäsystemaattiset. Kuitenkin nämä tiedot ovat etsivän työn näkökulmasta tarkasteltuna kohdentuneet oikein. Nämä tiedot mahdollistavat Holmesin työn kannalta olennaisen tiedon keräämisen tapauksista.

Toisaalta Holmesin tietopohja sisältää kattavan rikoskirjallisuuden yleissivistyksen. Tällainen yleissivistys antaa Holmesille laajaa näkemystä mahdollisista tapauksista. Hän tunteekin yksityiskohtaisesti kaikki mahdolliset tapaukset. Tällainen tieto on keskeisessä asemassa hahmotettaessa tapahtumien yleistä juonta.

Argumentaatiossa nämä eri tekijät, havaintotieto ja yleinen tieto, yhdistyvät kokonaisuudeksi. Olemme jo havainneet, että spesiaalitieto on yhteydessä havaintoihin mahdollistamalla tietyt havainnot. Rikoskirjallisuuden yleissivistys antaa Holmesille tietyn viitekehyksen, missä hän havainnoi ja päättelee. Näin tämä mahdollistaa konstruktiivisen argumentaation. Kuitenkin samalla havaintojen avulla testataan tätä yleistä viitekehystä. Katsotaan sopiiko se havaintoihin. Näin mukana on myös tiettyjen olettamuksen testaaminen.⁴¹ Tässä konstruktion ja testaamisen kaksoisasetelmassa deduktiolla – kaikki päättelyt, joita tehdään ovat deduktioita - on keskeinen metodinen rooli.

Tämän soveltaminen edellä kuvattuun diskursiiviseen argumentaatioon ei ole suoraviivainen tehtävä. Diskurssissa olennaista on, että diskurssin osallistujan edustavat eri intressiryhmiä, ja siten myös erilaista asiantuntemusta. Keskustelun vetäjän – kuten myös case-oikeuden tuomarin – varsinaisena tehtävänä ei ole tuoda keskusteluun yleistä tietoa, yksittäisiä faktoja tai tehdä varsinaisesti päättelyitä. Hänen tehtävänsä on johdattaa keskustelua sääntöjen puitteissa eteenpäin. Tällöin roolina on pikemminkin tunnistaa eri tyyppiset argumentit ja askeleet, jotta olisi mahdollista johtaa puhetta oikeudenmukaisesti. Tämä on suuressa määrin juuri metodinen tehtävä. Siten tutkijan keskeinen kvalifikaatiokriteeri on laaja metodologinen sivistys.

Käytännössä tutkijan rooli on dekkarin ja puheenjohtajan roolien välimuoto. Puheenjohtajan tulee omata metodisen valmiuksien lisäksi myös täsmällistä tietoa joltain tietyltä relevantilta alalta. Kuitenkin teoriatietoa valitaan ja valikoidaan metodisesti ja kontekstisensitiivisesti. Tutkimuskontekstien vaihdellessa mahdollisesti myös tarvittavat metodit voivat poiketa kontekstista toiseen siirryttäessä. Näin tutkijalta edellytetään joustavan teoreettisen viitekehyksen ohella myös metodista joustavuutta. Siten on tärkeää, että tutkijalla on laajat tiedot ja taidot yleisen metodologisen alalta.

Ammattikorkeakoulututkimuksesta: teoreettista tarkastelua Artikkeli perustuu 10.10.2003 KeVer-seminaarissa (Hämeenlinna) pidettyyn esitelmään. Olen kiitollinen tilaisuudessa käytyyn vilkkaaseen keskusteluun. Keskustelu auttoi minua käsitysteni selkeyttämisessä. Kuitenkin kaikki virheet ja epätäsmällisyydet, jotka tekstissä esiintyvät, ovat omaa aikaansaannostani.