Ammattikorkeakoulujen jatkotutkintojen kokeilua on arvioinut syksyn 2003 aikana Korkeakoulujen arviointineuvoston nimeämä arviointiryhmä. Arvioinnin tulokset ovat nyt selvllä. On kuitenkin huomattavaa että lain mukaan tehdään vuoden 2004 aikana vielä kansainvälisen arviointgiryhmän toimesta varsinainen kokeilun loppuarviointi, joten ainakin jossakin mielessä tässä esitetyt huomiot ovat edelleen suuntaa-antavia.

1. Arvioinnin toteutustavasta

Vaikka arviointi olikin kokeilulaissa määrätty tehtäväksi, ei sen toteuttamistavasta ollut laissa minkäänlaisia vaatimuksia. Ajan säästämiseksi ja mahdollismman laajan informaation hankkimiseksi arviointiryhmä päätti suorittaa arvioinnin niin, että ensimmäisen kokeilulukuvuoden aikana aloittaneiden koulutusohjelmien 'kevyttä' itsearviointia seurasivat alakohtaiset keskustelut, joita vielä täydennettiin teemahaastatteluilla.

Itsearviointeja systematisoineet aluekohtaiset keskustelut toteutettiin siten, että koulutusohjelmat jaettiin maantieteellisesti neljään ryhmään. Keskustelujen ytimenä oli arvioida ja priorisoida itsearvioinnin havaintoja ja nostaa esiin teemoja joita esimerkiksi olivat hyvät käytänteet tai asioiden yhtenäisyys sekä etsiä yhteisiä korjausehdotuksia mahdollisiin ongelmakohtiin.

Teemahaastattelut toteutettiin joulukuussa ja niissä pyrittiin testaamaan löydöksiä ja saavuttamaan niistä mahdollisiman laaja konsensus sekä esittämään oleellisimmat lisäkysymykset eri sidosryhmille. Haastatteluissa oli mukana koko arviointiryhmä ja haastateltavia osallistui kaiken kaikkiaan 42 henkilöä, jotka edustivat laajasti sekä korkeakouluja, järjestöjä että valtion keskushallintoa.

2. Arviointihuomiot

Suomen virallinen korkeakoulupolitiikka on sitoutunut vahvasti rakentamaan suomalaista korkeakoululaitosta duaalimallin pohjalta. Ammattikorkeakouluille on ammattikorkeakoululainsäädännössä (351/2003) annettu tehtäväksi työelämän tarpeista lähtevän korkeamman opetuksen antaminen, soveltavan työelämää palvelevan tutkimus- ja kehittämistoiminnan toteuttaminen ja oman alueen kehittäminen. Jatkotutkintokokeilun ajankohta koettiin itsearvioinneissa onnistuneeksi ja jatkotutkinnon syntymistä pidettiin tärkeänä koko korkeakoulujärjestelmän kannalta. Jatkotutkinnolle asetetut melko tiukat reunaehdot (lähinnä sisältöalueiden osalta) vaikeuttivat kuitenkin ammattikorkeakoulujen lakimääräisen tehtävän toteuttamista joiltakin osin (esim. koulutusohjelmien tarveharkintaa ja suuntaamista aluekohtaisesti). Osa ryhmistä on myös jäänyt hyvin pieniksi joten toteutukset eivät ole kovin taloudellisia.

Jatkotutkintokokeilun käynnistysvaiheessa on myös koettu ongelmaksi jatkotutkinnon suorittaneiden nimikkeen ja jatkotutkintoon liittyvien kelpoisuuksien määrittelyn puuttuminen. Tämä on vastaajien mielestä haitannut merkittävästi rekrytointia. Toisaalta jatkotutkintokokeilun koordinaatio- ja seurantaryhmän kyselytutkimuksen mukaan nimikkeen ja muodollisen pätevyyden epävarmuudet eivät ole haitanneet koulutusohjelmiin rekrytoituneiden motivaatiota.

Samoin lakitekstissä koulutusohjelmien keskeiseksi osioksi määrätyn "työelämän kehittämistehtävän" nimike vaikuttaa johtaneen osan ohjelmien toteuttajista harhaan jatkotutkinnon varsinaisista tavoitteista. Arviointiraporttien perusteella tehtävän painotukset näyttivät olleen useammin yksittäisen työpaikan kuin - yleisemmällä tasolla - työelämän kehittämisessä, jopa niin että rekrytoiduilta on joissakin ohjelmissa vaadittu kehittämistehtävään soveltuva "yrityskummi" (työpaikka) jo rekrytointivaiheessa. Nämä tehtävät ovat myös sittemmin saattaneet vaikuttaa koko koulutuksen sisältöön. Tämä voi olla koulutuksen vahvuus silloin, kun tehtävät pystytään kytkemään yleisempään teoriaan. Jos tätä kytkentää ei kuitenkaan tapahdu, vaarana on koulutuksen kapea-alaistuminen. Toisaalta laki ei myöskään määritä työpaikkaa pääsyvaatimukseksi, joten on kyseenalaista oikeusturvan kannalta vaatia sitä.

Joissakin yksittäisissä tapauksissa kiinnitimme huomiota ohjelmien monimuotoisuuteen, niin että niihin saattoi sisältyä mitä erilaisimpia osioita täydennyskoulutusohjelmista. Tällöin on syytä kyseenalaistaa ohjelman "ohjelmallisuus" ja tutkintosisältö. Niinikään joissakin tapauksissa suoritustavat vaikuttivat niin kevyiltä että vaadittavan opintoviikkomäärän kertymnisestä ei ehkä voida olla varmoja. Nämä ovat laadunvarmistuskysymyksiä pikemminkin kuin lainsäädäntökysymyksiä, ja näihin tulisi kiinnittää huomiota ammattikorkeakoulujen arvoinneissa.

Jatkotutkinnoista odotettiin olevan tukea mm. opettajien työelämäyhteyksien varmistamiseen, ammattikorkeakoulujen kolmen perustehtävän integroimiseen ja kansainvälisten, kansallisten ja alueellisten strategioiden toimeenpanoon. Nämä tavoitteet eivät kuitenkaan näytä toteutuneen kovinkaan laajasti vielä tässä vaiheessa kokeilua. Opettajien työelämäyhteyksien yleisin ilmenemismuoto näytti olevan opiskelijan opinnäytetyöhön liittyvä opettajan, opiskelijan ja työpaikan edustajan kokoontuminen. T&k-strategia näytti arviointien mukaan vielä elävän useimmissa ammattikorkeakouluissa omaa jatkotutkinnoista erillistä elämäänsä. Verkostomaisissa toteutuksissa, joissa sinänsä oltiin ehkä päästy lähemmäs kansallista osaamisstrategiaa vastuualuejakoineen, olivat taas toteutuskustannukset vastaajien mielestä keskimääräistä korkeammat.

3. Suositukset

Arviointiryhmä päätyi peräänkuuluttamaan näiden huomioiden korjaamiseksi seuraavia toimenpiteitä:

A. Jatkotutkintoa jatkavaan (kokeilua jatkavaan tai vakiinnuttavaan) lainsäädäntöön:

1. Työelämälähtöisyys on seikka, joka profiloi ammattikorkeakoulujen jatkotutkintoja suhteessa yliopistojen maisteritutkintoihin. Korkeakoulutuksen duaalimallin toteutumisen kannalta tästä on syytä pitää vahvasti kiinni. Samalla on huolehdittava siitä, että tutkintoa kehitetään kansainvälisesti vertailukelpoisena master’s –tason tutkintona, joka tuottaa yleisiä maisteritason työelämävalmiuksia (mm. teorian soveltamisen käytäntöön, kriittisen ajattelun taidot, analyyttiset taidot, projektin johtamisen ja kehittävän tutkimuksen taidot, sosiaaliset taidot, oppimisen taidot). Duaalimallin uskottavuuden vuoksi ei kuitenkaan sisällöllistä verrattavuutta yliopistotutkintoihin tulisi määritellä lailla.

2. Jatkotutkinto-opiskelijoiden hakukelpoisuusvaatimuksena ollut työelämäkokemus on säilytettävä. Juuri työelämäkokemus mahdollistaa asiantuntijuuden kehittymisen kannalta keskeisen elementin, teorian ja käytännön kytkemisen. Tulevaisuudessa koulutuksen ja työn vuorottelu ja elinikäinen oppiminen tulee olemaan yhä tärkeämpää kaikilla ammattialoilla. Ammattikorkeakoulun perustutkinnon tai vastaavan jälkeen vaadittavan työkokemuksen pituudesta on syytä keskustella.

3. Jatkotutkintokoulutukseen keskeisenä kuuluva opinnäytetyö on syytä jatkossakin määritellä työelämän kehittämistehtävänä, mieluiten kuitenkin niin että ainakin yleiset tämän opinnäytteen piirteet määritellään lakitekstissä. Samanaikaisesti on pidettävä huoli siitä, että koulutukseen osallistuminen ei edellytä opiskelijalta työpaikkaa. Opinnäytetyön tekemistä ja laajemminkin jatkotutkintokoulutusta on syytä monilla aloilla kytkeä entistä enemmän ammattikorkeakoulujen omaan tutkimus- ja kehittämistoimintaan ja alueellisiin strategioihin.

4. Koulutusohjelmien laaja-alaisuus vs. spesifisyys on yksi kysymys, johon on syytä kiinnittää huomiota jatkotutkinnon vakiintuessa. Joka tapauksessa tulee koulutusohjelmasta valmistuville olla määritelty koulutusnimike.

B. Ministeriöille ja eduskunnalle lain täytäntöönpanovaiheessa:

1. Esitämme jatkotutkinnon vaatiman erityispanostuksen huomioivaa lisärahoitusta. Muutoin taloudellisesti kestävä toteutus edellyttäisi jokaisen koulutusryhmän aloittamisen vuosittain riittävän suurina, jolloin opiskelijoiden yksilöllisten ja työelämän tilanteisiin sopeutettujen ratkaisujen mahdollisuus paranisi. Tämä ei kuitenkaan vaikuta todennäköiseltä koko maan ja kaikkien alojen kohdalla, ja vaikeuttaisi opinnäytetöiden ohjausta entisestäänkin. On parempi järjestää joitakin hyviä koulutusohjelmia kuin paljon tyhjiä.

C. Koulutusohjelmien järjestäjille, Amk-rehtorien neuvostolle ja muille toteutustason toimijoille:

1. Koulutuksen ja työn yhdistäminen on haasteellista opiskelijalle, koulutuksen järjestäjälle ja työnantajille. Onnistuneiden pedagogisten ratkaisujen levittämiseksi on syytä entisestään tehostaa pedagogista verkostoitumista, tiedonvälitystä ja koulutusta. Ammattikorkeakoulujen opettajien lisäksi koulutusta tulisi kohdentaa myös työelämän mentorointitoimintaan. Samoin tarvitaan jatkotutkintokoulutuksen pedagogista tutkimusta. Lisäksi tarvittaisiin foorumia, joka kohdistuisi työn ja koulutuksen toisiinsa kytkemiseen liittyviin pedagogisiin järjestelyihin.

2. Ammattikorkeakoulujen keskinäistä verkostoitumista ja yhteistyötä sekä koulutusalojen sisällä että niiden välillä tulisi tukea. Tällä tavoin on mahdollista vastata ajankohtaisiin tarpeisiin ja luoda uutta mutta kuitenkin toimia jollain tavalla järkevällä taloudellisten resurssien tasolla. Korkeakoulujärjestelmän kokonaisvaltainen kehittäminen edellyttäisi myös selkeää profiloitumista. Eri aloille olisi pikaisesti muodostettava tutkintojärjestelmän kehittämiseen liittyviä yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen yhteisiä foorumeita.

Korkeakoulujen arviointineuvoston edustajat jättivät arviointiraportin opetusministeri Haataiselle 11.2.2004.