Tiivistelmä

Ammattikorkeakoulujen perustaminen 1990-luvun alussa teki korkeakoululaitoksesta duaalimallin mukaisen. Ammattikorkeakoulut saivat ja innolla julistivat tehtäväkseen teorian ja käytännön yhdistämisen työelämälähtöisesti erityisesti koulutuksen muodossa. Duaalimallin perusteluksi esitetyn retoriikan tarkoituksena on tehdä näkyväksi ammattikorkeakoulun ja yliopiston raja. Työelämälähtöisyys tekee retorisesti eron akateemisen tieteenalaperusteisuuden ja käytännöllisen sovellutusperusteisuuden välille. Työelämälähtöinen tieto ja taito tai niiden tavoittelu eivät itsessään ole arvokkaita, niistä tulee arvokkaita ainoastaan sovellettavuutensa ansiosta ja sovellettavuutensa rajoissa. Tiedettä voi harjoittaa sen itsensä vuoksi.

Nyt ammattikorkeakoulut ja yliopistot kehittävät kilvan yrittäjäyliopistomaisia toimintatapoja. Yrittäjäyliopistomaiset elementit painottavat tutkimuksen liiketaloudellista hyödyntämistä, vaikuttamista talouden kasvuun ja talousrakenteen monipuolistumiseen sekä oppilaitosten yritysmäisen ilmapiirin kehittämistä.

Ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen kilvan yrittäjäyliopistomaistuessa duaalimallin retoriikkaan perustuva korkeakoulutyyppien eetoksen ja identiteettien erottelu hämärtyy ja retoriikan käyttökelpoisuus kyseenalaistuu. Onko kyse vain eronteon vaikeudesta vai kriisiytyvistä identiteeteistä?


Duaalimallin ammattikorkeakouluja ja yliopistoja erotteleva retoriikka

Korkeakoululaitoksen laajenemiskausi synnytti 1960-luvulla maahamme alueellisesti kattavan korkeakouluverkoston. Eräs korkeakouluverkon ominaispiirre oli yhtenäisyys. Myös uusista alueellisista korkeakouluista muodostui perinteisen yliopistomallin mukaisesti akateemisen perusopetuksen, tutkimuksen ja tieteellisen jatkokoulutuksen paikkoja. Ammattikorkeakoulujen perustaminen 1990-luvun alussa teki korkeakoululaitoksesta duaalimallin mukaisen. Ammattikorkeakoulut saivat ja ottivat tehtäväkseen teorian ja käytännön yhdistämisen työelämälähtöisesti erityisesti koulutuksen muodossa. Duaalimallin retoriikan tarkoituksena on tehdä näkyväksi ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen raja (ks. taulukko 1). Retoriikka määrittää yliopistot rajan puhtaalle puolelle, jossa ratkaistaan eri tieteenalojen oman kehityksen synnyttämiä tutkimusongelmia ja kasvatetaan tieteenalan perusteet hallitsevia akateemisia ja heidän joukostaan seuloontuneita tieteenharjoittajia. Työelämälähtöisyys tekee retorisesti eron akateemisen tieteenalaperusteisuuden ja käytännöllisen sovellutusperusteisuuden välille. Työelämälähtöinen tieto ja taito tai niiden tavoittelu eivät itsessään ole arvokkaita, niistä tulee arvokkaita ainoastaan sovellettavuutensa ansiosta ja sovellettavuutensa rajoissa. Tiedettä voi harjoittaa sen itsensä vuoksi.

	yliopisto	ammattikorkeakoulu
TUTKIMUS	· tieteen edistämiseen tähtäävä perustutkimus · opetuksen ja tutkimuksen yhteys	opetusta ja aluekehitystä palveleva soveltava tutkimus ja kehitystyö
OPETUSSUUNNITELMA	oppiaineperustainen kaikilla tasoilla	ammattien ydinosaamiseen pohjaava
TOIMINNALLINEN PERUSYKSIKKÖ	· oppiainelaitos · tutkimusprojekti · palveluyksikkö	· koulutusohjelma · palveluyksikkö
SISÄINEN HALLINTO	itsehallinto ja akateeminen vapaus	sisäinen ja ylläpitäjän hallinto (tyypillisesti kunnallinen lautakunta)
RAHOITUS	valtiollinen tulosperusteinen perusrahoitus ja julkinen tutkimusrahoitus	valtiollinen opiskelijapaikkaan perustuva yksikköhinta ja projektirahoitus
YHTEISKUNTASUHDETTA KUVAAVA METAFORA	norsunluutorni	teoriaa ja käytäntöä sopivassa suhteessa

Taulukko 1. Ammattikorkeakoulun ja yliopiston luonteenomaiset piirteet duaalimallin retoriikan mukaan


Viimeaikaisessa korkeakoulupoliittisessa keskustelussa on toistuvasti korostettu duaalimallin rakenteen säilyttämistä ts. ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen eronteon välttämättömyyttä. Erityisesti tutkimuksen ja kehittämistyön määritteleminen ammattikorkeakoulun tehtäväksi ja keskustelu ammattikorkeakoulujen jatkotutkintojen statuksen määrittelemisestä on nostanut esille huolen duaalimallin mukaisten tehtäväkuvausten hämärtymisestä. Voisi väittää, että korkeakoulupoliittisessa keskustelussa on voittopuolisesti nähty ammattikorkeakoulun tehtävän laajentuvan ja koulutuksen statuksen kohoavan yli duaalimallin retoriikan mukaisen kehyksen.

Nähdäkseni ammattikorkeakoulun ja yliopiston eron hämärtyminen ei niinkään johdu ammattikorkeakoulun kuin yliopiston muutoksesta. Yliopistomaisen korkeakoululaitoksen laajenemiskaudella alkanut yliopiston toimintamuotojen muutos on tehnyt perinteiseen tiede ja yliopistokäsitykseen nojaavan yliopiston ja ammattikorkeakoulujen määritykset ja keskinäisen suhteen luonnehdinnan ongelmalliseksi.


Miten korkeakoulut ovat muuttuneet 1900-luvun loppuvuosikymmeninä?

Yliopistosektorin korkeakoulut ovat aina monessa suhteessa poikenneet ideaalimallistaan. Niiden opetussuunnitelmat eivät ole rakentuneet oppiainepohjaisesti vaan opetus on suurelta osin tähdännyt työelämän kvalifikaatioiden tuottamiseen (esim. lakimiehet, lääkärit, opettajat, insinöörit, maa- ja metsätalouden akateemiset ammatinharjoittajat). Tutkimuskaan ei ole ollut pelkästään akateemisessa perustutkimuksessa pitäytyvää. Itse asiassa yleinen tapa vähätellä yliopistosektorin muutosta on todeta, että oikeastaan tieteenharjoittaminen, opetus ja palvelutoiminta ovat pohjimmiltaan olleet nykyisen kaltaisia aikaisemminkin.

Suomalaisen yliopistosektorin korkeakoulut alkoivat omaksua uusia tehtäviä 1960- ja1970-lukujen vaihteessa. Tässä vaiheessa aloitettiin avoin korkeakoulu ja täydennyskoulutus ja seuraavan vuosikymmenen vaihteessa työllisyysvaroin tapahtuva toiminta. Näitä toimintoja varten muodostettiin erillisorganisaatioita, jotka sijoitettiin myös muille paikkakunnille kuin varsinaiset korkeakoulut. Uudet toimintamuodot, erityisesti maksullinen palvelutoiminta, tilaustutkimus, yrittäjäkoulutus ja kehittämisprojektit muuttivat korkeakoulun ja ympäristön suhdetta niin, että korkeakoulun yleinen ja julkinen luonne korvautui yksityisellä ja luottamuksellisella asiakassuhteella (ks. Jolkkonen 1985, 91-96).

Korkeakoulujen koulutuksen, tutkimuksen, rahoituksen ja institutionaalisen rakenteen monimuotoistumisen perusteella 1980-luvun alun yliopistosektoria voidaankin luonnehtia Clark Kerrin (1964) käsittein multiversityksi. Kerr nimittää multiversityksi sellaista korkeakoulua, jolla on monia keskenään ristiriitaisiakin tehtäviä ja joka muodostuu monien yhteisöjen sekä erilaisten instituutioiden ja toimintayksikköjen suuresta joukosta. Multiversityn tyyppisen korkeakoulun osat eivät ole tiukasti toisiinsa sidottuja vaan kyse on lähinnä hallinnollisen rakenteen koossa pitämästä koneistosta, jonka osien muutoksilla ei ole sanottavaa vaikutusta toisiinsa.

Yliopistosektorin toimintatapojen monimuotoistuminen on jatkunut 1990-luvulla. Juha Tuunainen (2004, 16-31) jakaa yliopiston ja tutkimuksen uusia muotoja tarkastelevat teoriat radikaaleihin ja maltillisiin. Radikaaleja versioita edustavat Michael Gibbonsin ym. (1994) esittämä tiedon tuotannon malli 2 ja Henry Etzkowitzin ja Loet Leydesdorffin (1997) esittämä yliopiston, elinkeinoelämän ja julkishallinnon kolmoiskierre (triple helix). Maltillisempia yliopiston, tutkimuksen ja yhteiskunnan suhteiden muutoksen käsitteellistämistapoja edustavat Sheila Slaughterin ja Larry Leslien (1997) akateeminen kapitalismi ja teoriat yliopistojen hallinnollisten rakenteiden ja hallinnoinnin yritysmäistymisestä.

Gibbonsin tutkimusryhmä (Gibbons ym. 1994) erottaa kaksi tiedon tuotannon mallia, joille on annettu nimet moodi 1 ja moodi 2. Moodi 1 kuvaa ideaalityyppistä tieteenalaperusteista akateemista tutkimusta, jossa tutkimusongelmat nousevat tieteenalan sisäisestä kehityksestä, ratkaisut tähtäävät totuuden löytämiseen ja esittämiseen teorioiksi pelkistetyssä muodossa. Moodi 1 mukaisessa tiedon tuottamisessa menetelmien ja teorioiden kehitteleminen on ensimmäinen ja oleellinen askel, niiden soveltaminen on toinen mahdollinen, mutta tutkimuksen arvokkuuden kannalta toisarvoinen askel. Moodi 2:n mukaisen tutkimuksen ongelma rakentuu sovellutuksen ympärille. Tällaisella tutkimuksella on usein ulkopuolinen asiakas ja tavoitteena on tuottaa soveltajaa hyödyttäviä tuloksia. Moodi 2:n mukaisen tutkimuksen laajenemisen perusteet löytyvät tuotantoprosessien tasoisista muutoksista, mutta yliopistot ovat kohdanneet sovellutusperustaisen tutkimuksen laajentamisen paineen rahoituksen ja politiikan kautta välittyneenä.

Erik Allardtin (1997) mukaan Gibbonsin tutkimusryhmän esittämät havainnot ovat pääpiirteissään oikeita. Allardtin mielestä ne kuvaavat todellisia, voimistuvia tendenssejä.

Henry Etzkowitzin ja Loet Leydesdorffin (1997, 1998) yliopiston, elinkeinoelämän ja hallinnon kolmoiskierre (triple helix) on empiiristen muutosten kuvauksena ja muutossuunnan hahmotuksena hyvin läheistä sukua Gibbonsin ym. malli 2:lle (ks. taulukko 2.). Tämän metaforan mukaan yliopisto rakentuu osista, jotka erilaisina kombinaatioina synnyttävät toisistaan poikkeavia rakenteita. Yliopiston yhteiskuntasuhteiden kannalta oleellista on instituutioiden ja organisaatioiden rajojen hämärtyminen, mikä mahdollistaa yliopiston, elinkeinoelämän ja hallinnon uudenlaisen yhteenkietoutumisen. Uudenlainen yhteenkietoutuminen esitetään toisaalta uuden tietoperusteisen talouden välttämättömyytenä.

Tampereen yliopiston tieteen, teknologian ja innovaatiotutkimuksen ryhmä on useissa tutkimuksissaan tarkastellut yliopiston paikkaa suomalaisessa tutkimusjärjestelmässä. Tähän ryhmään kuuluvien Niemisen ja Kaukosen (1999) mukaan maamme kehityksestä on löydettävissä piirteitä, jotka oikeuttavat puhumaan suomalaisesta triple helixistä.

	Malli 2	Triple Helix
KORKEAKOULUN YHTEISKUNNALLINEN ASEMA	yliopiston merkitys tiedon tuottajana vähenee	peruselementti kolmoiskierteisessä innovaatiojärjestelmässä: yliopisto –elinkeinoelämä - hallinto
TUTKIMUKSEN YHTEISKUNNALLINEN TEHTÄVÄ	tapauskohtaisen, paikallisen, sovellutussuuntautuneen tiedon tuottaminen	tapauskohtaisen, paikallisen, sovellutussuuntautuneen tiedon tuottaminen
MENESTYKSELLISEN TUTKIMUKSEN KRITEERIT	hyödynnettävyys, käyttökelpoisuus ja huomioarvo	innovatiivinen hyödynnettävyys, kaupallistaminen
TIETEENALAT	tutkimus riippumatonta akateemisista oppiainerajoista	tutkimus riippumatonta akateemisista oppiainerajoista
ORGANISAATIOT	muuttuva projektikohtainen ongelmanratkaisuryhmä	kommunikaatioverkostot, yrityshautomot, yritysmäiset projektit
KORKEAKOULUN RAHOITUS	rahoituslähteet monipuolistuvat	rahoituslähteet monipuolistuvat
OPISKELIJAKUNTA	sosiaalinen ja demograafinen rakenne ja opiskelun tarkoitus muuttuneet
OPETUSSUUNNITELMA	painopiste soveltaviin uusiin opetusohjelmiin	painopiste soveltaviin uusiin opetusohjelmiin, oppimisympäristöihin ja yrittäjyyden edistämiseen
OPETUSMENETELMÄT	etäopetus lisääntyy	oppimisympäristöt monipuolistuvat
PERUSTAVAT ARVOT	tutkimuksen kaupallisesti hyödynnettävät sovellutukset	tutkimuksen kaupallisesti hyödynnettävät sovellutukset

Taulukko 2. Malli 2 ja triple helix korkeakoulun muutostendessien kuvauksena


Arvioidessaan korkeakoulun muutosta hahmottavia teorioita Arto Noron (2000) yhteiskuntatieteellisten teoriatyyppien luokittelun perusteella Tuunainen (2004) päätyy pitämään triple helix-hypoteesiä ja erityisesti malli 2:ta aikakauden kuvauksen tyyppisenä teoretisointina. Tällainen aikakauden hengen kuvauksesta rakentuva usein normatiivinen teoretisointi ei ole käyttökelpoista empiiristen havaintojen tulkinnan välineenä. Maltillisempien teoriasuuntausten Tuunainen arvioi edustavan empiirisistä havainnoista nousevia tutkimusteorioita. Tällainen teorioiden luokittelu on käyttökelpoista Tuunaisen oman tutkimusintressin – paikallisesti eriytyvät tutkimuksen käytännöt - näkökulmasta.

Tiedontuotannon, korkeakoulun ja yhteiskunnan suhteiden muutoksen hahmotuksina teorioita voi pitää enemmänkin erilaisina toisiaan täydentävinä näkökulmina kuin kilpailevina teorioina. Näkökulmien yhteinen lähtökohta muodostuu korkeakoulun paikan ja roolin hahmottamisesta tietoperustaisen talouden tiedontuotannossa. Taustaoletuksena on käsitys tiedon kasvavasta merkityksestä tuotantovoimana, tuotteena tai pääomana. Kun tieto on taloudellisen kehityksen avaintekijä, sen tuotannon, omistamisen, kontrollin ja jakamisen järjestämistavat ovat kansakuntien, alueiden ja yritysten menestyksen kannalta keskeisiä. Kaikki edellä viitatut näkökulmat lähtevät siitä, että erityisesti korkeakoulujen tutkimustoiminnan lähtökohdat, tavoitteet, organisointitavat ja rahoitus on aikaisempaa välittömämmin kietoutunut tuotannollisiin päämääriin ja aikaisempaa monimuotoisempiin verkostoihin osana yritysten arvonmuodostusprosessia.


Yrittäjäyliopisto korkeakoululaitoksen kehityssuuntana

Smilor ym. (1993) kuvaa korkeakoululaitoksen muutosta tieteentutkimuksesta lainatun paradigman käsitteen avulla. Toisin kuin Kuhn paradigman käsitettä organisaatioihin soveltavat tutkijat korostavat, että organisaation tapauksessa paradigman vaihdos ei välttämättä edellytä vallankumousta vaan paradigma voi vaihtua myös evolutionaarisesti. Vaihdos on kivuttomampi, jos uusi organisaatioparadigma ei haasta perustavanlaatuisia lähtökohtia. Evolutionaarinen muutos lähtee yleensä liikkeelle organisaation periferiasta, kun huomataan, ettei vallitsevan mallin puitteissa ole mahdollista saavuttaa kaikkia tärkeinä pidettyjä päämääriä.

Perinteisen yliopistoparadigman mukaan lähtökohtana on akateemisen arvostuksen kasvattaminen, riippuvuus budjettirahoituksesta ja elinkeinoelämäyhteyksistä irrallinen perustutkimus. Nämä lähtökohdat ovat suunnanneet toiminnan usein itsenäisiksi ja erillisiksi ymmärrettyihin perustehtäviin. Perustehtäväksi on ymmärretty puhdas perustutkimus. Opetusta on pidetty tärkeänä, mutta akateemisen arvostuksen kannalta tutkimusta vähämerkityksellisempänä. Palvelutehtävä on ymmärretty tutkimuksen ja opetuksen luonnolliseksi laajennukseksi. Perinteisen paradigman mukaan yliopiston toiminnan tuloksena syntyy ymmärrystä perustietämyksen kasvuna, akateemisesti koulutettua työvoimaa, professionaalista tunnustusta henkilökunnalle ja institutionaalista arvostusta yliopistolle.

Yrittäjäyliopiston suuntainen kehitys on evolutionaarinen paradigman muutos. Yliopiston perinteiset tutkimukseen, opetukseen ja palvelutehtäviin liittyneet normit, arvot ja professionaaliset standardit säilyvät, mutta ne nähdään ja niitä painotetaan uudella tavalla. Uudet elementit painottavat tutkimuksen liiketaloudellista hyödyntämistä, vaikuttamista talouden kasvuun ja talousrakenteen monipuolistumiseen ja yritysmäisen ilmapiirin kehittymistä. Soveltavan tutkimuksen, innovatiivisen ja relevantin opetuksen samoin kuin pakallisia ja valtakunnallisia julkisen tai yksityisen sektorin toimijoita hyödyttävien palvelutehtävien arvostus kasvaa. Yliopiston, julkisen hallinnon ja elinkeinoelämän laajentunut yhteistoiminta organisoituu tiedepuistoina, yrityshautomoina, yhteisinä tutkimus- ja kehittämiskeskuksina, oppimiskeskuksina, yliopiston hallinnollisina rakenteina ja uudistuneina opetussuunnitelmina. Yliopiston ympärille kehittyy liiketoiminnallisen, teknisen, taloudellisen ja koulutuksellisen yrityksille suunnatun tuen järjestelmiä.

Yrittäjäyliopistoparadigman mukaan yliopiston toiminnalla tavoitellaan laajoja tuloksia. Yliopiston odotetaan tuottavan myös taloudellisesti hyödynnettävissä olevaa ymmärryksen kasvua tieteen sovellutuksien ja ongelmalähtöisen tutkimuksen muodossa, tiedeperusteisia uusyrityksiä, uusia työpaikkoja, teknologioita ja tuotteita sekä edistävän alueellista ja valtakunnallista talouskehitystä, teknologian siirtoa ja globaalia kilpailukykyä. Muuttunut toimintatapa tuottaa yliopistoihin uusia tiedemiesyrittäjiä, laajentaa rahoitusperustaa yritysten suuntaan, synnyttää uusia täydennyskoulutusohjelmia ja opetussuunnitelmia sekä uusia henkilöstön arvostuksen ja uralla etenemisen kriteereitä.

Burton Clark (1998) korostaa viittä yrittäjäyliopisto muutossuunnan määrittävää piirrettä.


1. Ohjausjärjestelmien vahvistaminen. Ohjausjärjestelmissä keskeisen aseman ovat saaneet ryhmät, jotka pyrkivät uusien rahoituslähteiden löytämiseen koko instituutiolle. Rahoituspohjaa laajentamalla on sopeuduttu valtakunnalliseen resurssien niukkuuteen ja samalla sisäisesti resursseja on suunnattu valittuihin kehittämiskohteisiin. Ohjausjärjestelmän pitää mahdollistaa yritysmäisen joustava ja nopea päätöksenteko ja samalla kehittää organisaation kiinteyttä.

2. Periferisten toimintamuotojen laajentaminen. Yliopistot ovat laajentaneet toimintaansa pääasiassa kahdella rintamalla. Yhtäältä ne ovat perustaneet palveluyksikköjä laajentamaan elinkeinoelämäyhteistyötä, teknologian siirtoa, konsultointia ja ammatillista jatkokoulutusta ja toisaalta ainelaitosten tapaan toimivia monitieteisiä yksikköjä. Näin yliopistoille kehittyy sellaisia toimintamuotoja, jotka myötäsyntyisesti etsivät vastauksia ulkopuolisten määrittelemiin tutkimus- ja koulutustarpeisiin eivätkä pitäydy etsimään vastauksia tutkimusalan sisäisesti syntyviin kysymyksiin. Nämä yksiköt ovat sekä koulutuksessaan että uuden tiedon luomisessaan sovellutusorientoituneita.

3. Rahoitusperustan monipuolistaminen. Opiskelijoiden ja tiedon määrän kasvaminen on tehnyt korkeakoulutuksesta kallista. Hallitukset eivät ole halukkaita kasvattamaan määrärahoja. Yliopiston voivat tyytyä supistuviin määrärahoihin tai pyrkiä vähentämään riippuvuuttaan valtiolta tulevasta budjettirahoituksesta. Yleisesti yliopistot eri puolella maailmaa ovat valinneet jälkimmäisen vaihtoehdon. Monipuolinen rahoitusperusta antaa yhtäältä joustomahdollisuuksia ja parantaa kilpailuedellytyksiä ja toisaalta luo riippuvuussuhteita uusiin sidosryhmiin ja edellyttää vastaamista niiden odotuksiin.

4. Akateeminen ydin suunnannäyttäjänä. Yrittäjäyliopiston kehittyminen riippuu ratkaisevasti siitä, hyväksyvätkö yliopiston tieteenalayksiköt yrityssuuntautuneen kehityksen ja ovatko ne halukkaita omaksumaan yritysmäisiä toimintatapoja. Tieteenaloittain kehitys tieteenalaorientoituneesta sovellutusorientoituneeseen toimintatapaan on ollut epätasaista. Tekniikka on edelläkulkija, kaupalliset ja yhteiskunnalliset alat tulevat seuraavina, humanistit ovat jääneet peränpitäjiksi.

5. Yrittäjäkulttuurin omaksuminen. Organisaation muutos edellyttää rakenteellisten seikkojen lisäksi uusien uskomusten, arvojen tai yleisemmin kulttuurin omaksumista. Kulttuurin uudistaminen on hidas prosessi. Se ei ole strategian suunnittelun, mission määrittelyn tai johdon julistaman suuren idean tulosta.


Clarkin tutkimus koostuu viidestä eurooppalaisen yliopiston tapaustutkimuksesta, joista yhden kohteena on suomalainen Joensuun yliopisto. Arvioidessaan Clarkin kirjaa Deem (2001) esittää, ettei siinä ei ole kyse sofistikoiduista monitasoisista tapaustutkimuksista. Clarkin tapauskuvaukset perustuvat pienen akateemisten johtajien ja hallintomiesten joukon haastatteluihin ja antavat näin melko yksiulotteisen kuvan tutkituista yliopistoista. Vaikka yrittäjäyliopisto olisikin nyt toteutuva trendi, niin tapaustutkimusten pohjalta ei kuitenkaan voi päätellä, että yrittäjäyliopistojen organisaatiorakenteet olisivat tehokkaita myös pitkällä tähtäimellä.


Yliopiston kaksi vallankumousta ja yritysyliopiston eetos

Etzkowitz (2004) käyttää yritysyliopisto (entrepreneurial university) käsitettä puhuessaan yliopistosta liiketoimintana. Etzkowitz erottaa yliopiston muotoutumisessa kaksi vallankumouksellista murrosta. Ensimmäinen akateeminen vallankumous merkitsi tutkimuksen hyväksymistä opetuksen rinnalle yliopiston tehtäväksi. Hänen mukaansa tutkimuksen legitimointi yliopiston toimintamuotona liittyi tutkimuksen käytännölliseen hyödyllisyyteen ja kansakunnan identiteetin ja arvostuksen rakentamiseen.

Tutkimuksen laajeneminen, arvostuksen kasvu ja ulkoisen rahoituksen hankkimisen velvollisuus edisti yrittäjämäisen eetoksen muodostumista. Tutkimus juurtui yliopistoihin kuitenkin puhtaana pidetyn perustutkimuksen muodossa. ”Puhdas perustutkimus” -ideologia ja akateeminen etiikka kielsi käytännöllisen hyödynnettävyyden tavoittelun. Toinen akateeminen vallankumous merkitsi ”puhdas perustutkimus” -ideologian murenemista ja voiton tavoittelun kieltävän eetoksen rapautumista. Ulkoisen rahoituksen hankkiminen on kasvavassa määrin korkeakouluissa harjoitetavan tutkimuksen edellytys, mutta toisessa akateemisessa vallankumouksessa syntyneessä yritysyliopistossa myös hyödynnettävyyden tavoittelemisesta, tutkimustulosten omistusoikeuden suojaamisesta ja kaupallistamisesta on tullut arvostettu osa tutkijan ja yliopiston toimintaa.

Ezkowitz (2004) tarkastelee yritysyliopiston eetoksen muodostumista suhteessa yliopiston toiminnan hyödynnettävyyteen. Klassinen lineaarinen innovaatiomalli kuvaa perinteisen yliopiston hyödynnettävyyttä. Tämä malli lähtee tutkimuksesta, jota mahdollisesti seuraa hyödyntäminen. Yritysyliopiston eetoksessa perinteisen lineaarimallin rinnalla on toinen vastakkaissuuntainen malli, joka lähtee elinkeinoelämän ja yhteiskunnan ongelmista ja etsii niihin ratkaisuja tieteen keinoin. Ensimmäinen askel kohti yritysyliopistoeetosta oli kasvanut huomion kohdistuminen tutkimustulosten sovellutusmahdollisuuksiin ja myöhemmin pyrkimys osallistua tutkimuksen hyödyntämispotentiaalin realisointiin – ratkaisujen tuottamiseen liiketoiminnan (ja kansalaisaktiivisuuden) muodossa.

Toinen yritysyliopistoeetoksen keskeinen elementti tai legitimoiva periaate on käsitys siitä, että ei-akateemikkojen esityslistalle nostamiin käytännöllisiin ongelmiin voi sisältyä kahtalaisia mahdollisuuksia. Käytännöllisten lopputulosten lisäksi muiden asettamat ongelmat voivat johtaa uusia teoreettisia avauksia mahdollistaviin tutkimusongelmiin. Pitäytyminen tieteenalan lähtökohdista perusteltavissa tutkimusongelmissa ei ole ainut merkittävien tutkimustulosten saavuttamisen reitti. Toisen maailmansodan aikainen ”sotatiede” (tutka, atomipommi) on klassinen esimerkki tiedeyhteisön ulkopuolelta annettujen ongelmien teoreettisesta potentiaalista.

Kolmas yritysyliopistoeetosta luonnehtiva piirre on uusi yliopiston autonomisuuden ja organisoinnin tulkinta. Varsinkin Suomessa korkeakoululaitos on ollut tiukasti valtion (kuninkaallisessa, keisarillisessa tai tasavaltalaisessa) ohjauksessa, mutta yliopistoyhteisö on voinut itsehallintonsa puitteissa ohjata sisäistä elämäänsä. Yliopiston yritysmäisen toiminnan edellytyksenä on aikaisempaa suurempi riippumattomuus valtiosta. Tähän suuntaan on pyritty esimerkiksi siirtymällä aloituspaikkojen sääntelyyn sidotusta ohjausjärjestelmästä tulos- ja tavoiteohjaukseen. Muutos koskettaa kuitenkin toiminta-alueiden suhteita ohjausjärjestelmien muutosta syvällisemmin hämärtäen yliopiston – elinkeinoelämän ja hallinnon keskinäisiä rajoja ja muuttaen yhteenkietoutumisen tapoja. Yliopiston organisatorisen luonteen muutos näkyy yliopistoyhteisön ulkopuolisten tulossa hallintoelimiin, johtajuuden muutoksessa ja ennen muuta sellaisten yritysmäisten toimintojen kehittymisessä, joka on tehnyt ajankohtaiseksi yliopiston omistajuuden ja liiketaloudellisen sijoittamisen mahdollistavan säännöstön luomisen.

Tieteen eetoksen kannalta tärkeää on se, millaiset perustavat arvot legitimoivat vallitsevan toimintatavan ja kehityssuunnan. Robert Merton kiteytti toisen maailmansodan aikana uuden ajan tieteen eetoksen neljän imperatiivin muotoon. Nämä neljä imperatiivia ovat perinteisen yliopiston eetoksen ydin. Mertonin imperatiivit ovat funktionaalisia normeja tiedejärjestelmän näkökulmasta ts. niiden noudattaminen turvaa tieteen edistymisen ja tietämyksen kasvun.

Perinteisen yliopiston ja yrittäjäyliopiston eetos on monessa suhteessa ristiriitainen (ks. taulukko 3). Tutkimustulosten yhteisomistus tulee haastetuksi, kun tutkija, tutkimuksen taustayhteisö ja tutkimuksen rahoittaja haluaa omistaa tiedon. Kun tieto tulee suojatuksi yksityisomaisuudeksi, niin julkisuuskäytännöt muuttuvat. Samoin pyyteettömyys kyseenalaistuu, kun tutkijat hyväksyvät henkilökohtaisen taloudellisen hyödyn osaksi tieteen palkkiojärjestelmää. Erityisen merkityksellistä on se, että kaikkea tutkimustoimintaa ei ehkä ole enää perusteltua pitää tieteenharjoittamisena (ks. Niiniluoto 2001). Tämän vuoksi universalismikaan ei enää koske kaikkea tutkimusta, eikä kaikkeen tutkimukseen voida kohdistaa yhtäläisiä tieteellisyyden vaatimuksia ja totuuskriteereitä. Perinteisessä tieteen eetoksessa vaatimus tieteen autonomiasta oli keskeisellä sijalla, koska autonomia takasi tutkimuksen suuntaamisen tieteen kehityksen kannalta oleellisiin tutkimusongelmiin ja herruudesta vapaaseen argumentointiin perustuvan laadunvarmistuksen. Kun hyvän tieteen kriteerit, tieteen julkisuuskäytännöt ja tieteen palkkiojärjestelmä muuttuvat niin, tieteen autonomian korvaantuminen yhteiskunnallisen tulosvastuullisuuden normilla ei ole dysfunktionaalista ts. sitä ei voi vastustaa tieteen kehityksen lähtökodista.

	perinteiseen tiedekäsitykseen pohjautuva yliopiston eetos	yrittäjäyliopiston eetos
HYVÄN TUTKIMUKSEN KRITEERIT	Universalismi: väitteiden totuusarvoa on punnittava ennalta-asetetuin epäpersoonallisin kriteerein riippumatta niiden kannattajien ominaisuuksista.	Totuuskriteerien erilaistuminen niin, että universalismi säilyy tieteellisyyden kriteerinä ja tulosten tapauskohtainen käyttökelpoisuus vaatimuksena muussa tutkimustoiminnassa.
TUOTTAJAN SUHDE TIETOON	Kommunismi: tieteelliset keksinnöt ovat sosiaalisen yhteistyön tuloksia ja sellaisina niiden tulee olla yhteistä omaisuutta. · julkaisemisen velvollisuus	Tuottajan, tuottajan taustayhteisön ja tutkimuksen rahoittajan omistusoikeus tunnustetaan ja tiedon suojaaminen hyväksytään.
INTRESSIT	Pyyteettömyys: tieteellistä tietoa on etsittävä ja eriteltävä tutkijan omaa uraa tai arvovaltaa huomioimatta. · tekijyyden tuottamaan arvostukseen perustuva palkkiojärjestelmä	Toimeksiantajan tai oman taloudellisen hyödyn tavoittelu tai muiden intressien edistäminen hyväksyttyä · taloudellinen hyöty osa palkkiojärjestelmää
LAADUNVARMISTUS	Järjestelmällinen epäily: tieteen tulokset on alistettava kriittiseen tarkasteluun empiiristen ja loogisten kriteerien pohjalta. · tutkimusalan sisäinen vertaisarvioinnin käytäntö	· arviointiverkosto monipuolistuu, mutta samalla rajautuu tapaus-kohtaisesti · tieteellisyyden ja tutkimuksen merkittävyyden kriteerit eriytyvät
YHTEISKUNTASUHDE	Autonomia	Tulosvastuullisuus

Taulukko 3. Perinteisen yliopiston ja yritysyliopiston eetos


Duaalimallin retoriikka ja yritysyliopiston eetos

Kuinka korkeakoulupoliittisessa keskustelussa on samanaikaisesti mahdollista vaatia duaalimallin retoriikan mukaisesti terävöittämään yliopiston ja ammattikorkeakoulun eroa ja toisaalta vaatia yliopistoja sitoutumaan yrittäjäyliopistomaiseen kehityssuuntaan kolmannen tehtävän korostumisen kautta? Oikeastaan tässä on kysymys yliopistosektorin sisäisestä ristiriidasta, sillä ammattikorkeakoulu on myötäsyntyisesti yrittäjäyliopistomainen. Näin hankaluus on siinä, että duaalimallin retoriikka edellyttää yliopistoja erottumaan ammattikorkeakouluista, mutta kolmannen tehtävän toteuttaminen sitoutumista ammattikorkeakoululle luonteenomaiseen yrittäjäyliopistomaiseen toimintatapaan ja eetokseen.

Kankaala ym. (2004, 12-13) kuvaavat tilannetta yliopiston kolmatta tehtävää käsittelevässä kirjassaan niin, että yhteiskunnallinen palvelutehtävä nivoutuu yliopistojen arkipäivään kiinteänä osana. Se ei ole niinkään yksittäisten tehtävien joukko, vaan koko toimintaa ohjaava periaate. Toiseksi yliopiston kompleksisuus lisääntyy niin, että yliopiston on kyettävä samanaikaisesti palvelemaan useita tavoitteita, toteuttamaan useita tehtäviä ja toimimaan useilla erilaisilla areenoilla. Samassa teoksessa Mika Nieminen (2004, 32-34) arvioi, että tutkimuksen hyödyntämiselle on tuotettava sellainen myönteinen tulkinta, joka voidaan sovittaa olemassa olevaan kulttuuriseen järjestykseen, jotta yliopistot voivat sitoutua kolmanteen tehtävään toimintaa ohjaavana periaatteena. Esille nousevista jännitteistä huolimatta kolmas tehtävä on yliopistojen toiminnan keskeinen legitimoija niiden määrittäessä paikkaansa tietoperustaisen yhteiskunnan taloudellis-poliittisessa järjestyksessä ja kulttuurissa (emt. 37).

Toimintakäytäntöjen ja eetoksen ristiriita ratkeaa uuden eetoksen vahvistumisen kautta. Kolmannen tehtävän vakiintuminen koko yliopiston toimintaa ohjaavana periaatteena tarkoittaa uuden yritysyliopiston hengen tai eetoksen vakiintumista toiminnan arvo- ja normiperustana.

Kuinka sitten yliopisto pystyy samanaikaisesti palvelemaan useita tavoitteita, toteuttamaan useita tehtäviä ja toimimaan useilla erilaisilla areenoilla? Kankaala ym. (2004, 12-13) vastaavat tähän kysymykseen esittämällä, että yliopistojen kyky huolehtia yhteiskunnallisista tehtävistään kulminoituu siihen, kuinka hyvin niiden perustehtävät hoidetaan. Perustehtävistä puhuminen edellyttää akateemisen ytimen ja periferian erottamista, mikä on usein käytetty tapa ymmärtää uusien yliopiston tavoitteiden, toimintamuotojen – ja käytäntöjen toteuttamista. Clark Kerrin (1964) multiveristy- idea kuvastaa sitä, että alkuvaiheessa kehittyvät uudet toimintamuodot on mahdollista institutionalisoida ja organisoida periferiaan niin, ettei yliopiston akateeminen ydin muutu.

Etzkowitzin (2004) käsitys nykytilanteesta on toisenlainen. Hänen mukaansa ensimmäisessä yliopiston vallankumouksessa tutkimus legitimoitiin opetusyliopiston tehtäväksi, toisessa vallankumouksessa kolmantena tehtävänä tunnetut toimintatavat saavat legitiimin aseman tutkimusyliopistossa, joka kehittyy yrittäjäyliopistoksi. Vallankumoukset voi tulkita periferian ja akateemisen ytimen suhteiden muutoksina. Vallankumouksissa aikaisemmin perifeeriset toimintamuodot tulevat yliopistoa luonnehtiviksi piirteiksi, koko toimintaa ohjaaviksi periaatteiksi. Voi kysyä, mikä tässä tilanteessa on duaalimallin erontekoja korostavan korkeakoulupoliittisen retoriikan voima.