Kenellekään ei ole uutinen, että koulutukselle, varsinkin korkeakoulujen antamalle, asetetaan hallitsemattomasti kasvaneita odotuksia puhuttaessa suomalaisesta osaamisesta ja Suomen selviytymisestä globalisaation oloissa. Tuntuu samalla siltä, että vaikka koulutuksen tehtävät ovat lisääntyneet ja laajentuneet, entisiä ei ole yhtään vähennetty tai kavennettu. Koulutuksella on edelleen vastuullaan sekä klassinen työvoiman tuottaminen ja uusintaminen että opiskelijoiden henkilökohtaista kasvua tukeva sivistystehtävä.

Ehkä viime vuosien vahvin viesti on kuitenkin koulutuksen, työelämän ja talouden välillä valitseva luja ja rikkumaton kohtalonyhteys. Tämä koskee myös politiikkatasoa, sillä ”klassinen” koulutuspolitiikka näyttää olevan sulautumassa milloin talouspolitiikkaan, milloin elinkeinopolitiikkaan tai yleiseen innovaatiopolitiikkaan. Tämä näkyy vuoden 2004 lopulla julkistettujen lukuisten työryhmien muistioiden ja selvitysmiesten raporttien sisällössä ja ehdotuksissa. Ne ovat päämääriltään elinkeino- ja osin tiedepoliittisia raportteja, joissa kuitenkin analysoidaan suomalaisen koulutus- ja tutkimusjärjestelmän toimintaa osin jopa (satunnaisia) yksityiskohtia myöten.

Keskeisin näistä oli epäilemättä globalisaatiotyöryhmän raportti, jonka 147 sivun sisällöstä 26 sivua käsittelee koulutusta. Lisäksi tekstiä on runsaat 20 sivua kansallisesta innovaatiopolitiikasta, joka liittyy läheisesti korkeakoulujen toimintaan. Tiedeneuvoston tai opetusministeriön (muidenkin kuten EVA:n) toimeksiannosta on syntynyt lukuisia muistioita ja raportteja, mm. Jussi Huttusen tutkimuslaitoskenttää ja sektoritutkimusta koskeva raportti sekä Jorma Rantasen yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen tutkimus- ja innovaatiotoiminnan rakenteita ja työnjakoa koskeva selvitys.

Koulutuspoliittisesti hedelmällisen vuoden 2004 raporteissa on luonnollisesti kiinnostavaa se, miten ulkopuolinen tai muutoin riippumattomaan asemaan asetettu selvitysmies tai ryhmä arvioi harjoitettua koulutuspolitiikkaa ja oppilaitosten nykyistä toimintaa. Mukana ei ollut koulutuksen virkamiehiä, tutkijoita tai muita alan ammattilaisia. Tässä asetelmassahan on lupa odottaa tuoreita näkemyksiä ilman osallisuuden painolastia. Valitettavasti teksteissä ja ehdotuksissakin esiintyy kiinnostavien oivallusten ohella siinä määrin virheitä tai tietämättömyyttä, että raporteille voisi vain hieman liioitellen antaa yhteisen otsikon: ”Koulutus- ja tutkimuspoliittisia väärinkäsityksiä”. Niihin sisältyy runsaasti ehdotuksia, jotka esimerkiksi ammattioppilaitoksissa tai ammattikorkeakouluissa ovat jo toteutuneet tai toteutumassa.

Mutta noissa raporteissa on paljon kiinnostavaa ja tärkeääkin. Niille on yhteistä se yleinen tilannearvio, että koulutus- ja innovaatiorakenteille tulee tehdä jotain ja nopeasti, muutoin hukka perii Suomen. Monet maat ovat jo panostuksillaan tai radikaaleilla rakennemuutoksilla ohittamassa osaamistasossaan innovaatiokyvystään liian tyytyväiseksi heittäytyneen Suomen. Avain uuteen menestykseen löytyy raporttien mukaan (vielä kerran) huipputeknologiasta ja uusista tieteellis-teknisistä läpimurroista.

Muutamat viime aikojen julkiset puheenvuorot ovat osoittaneet, että näkemys ei ole kiistaton. Sellaisesta monipuolisiin innovaatioverkostoihin perustavasta ajattelusta, joka kattaisi koko elinkeino- ja työelämän ja alueellisestikin suhteellisen laajan osan maata, näkyy vain vähän jos ollenkaan jälkiä.

Ehdotukset on tehty rajatusta näkökulmasta. Lähtökohtana pidetään Suomen kilpailukykyä ja sen radikaalia parantamista, jossa koulutuksen ja tutkimuksen tehtäväksi tulee sen osaamispääoman ja teknologisten läpimurtojen tuottaminen, joka ratkaisee kansakunnan menestymisen. Ehdotukset kattavat erilaisia rakenneratkaisuja ja sisältävät radikaalin suosituksen voimavarojen ohjaamisesta muutamille tutkimuksen huippuyksiköille tai puolelle tusinalle yliopistoja. Muualla pitäisi nykyisistä oppilaitoksista ja toimipisteistä koota suuria yksikköjä ja lopettaa pieniä. Koulutusta tulisi entistä kiinteämmin (ja lyhytjänteisemmin) ohjata yritysten ja muun työelämän aktuaalisten koulutustarpeiden suuntaisesti.

Selvitysmiehet ja työryhmät tekevät tietenkin toimeksiantonsa mukaisia ehdotuksia. Sen vuoksi näissä raporteissa on käynyt niin, että koulutuksen monipäämääräinen luonne on jäänyt ottamatta huomioon. Koulutuspolitiikka ei ole tietenkään vain elinkeinopolitiikkaa, eikä nuoruusiän koulunkäynti vain valmistautumista osaavaksi työvoimaksi.

Raporteissa on kuitenkin ruutia, ei ihan tuhlattavaksi asti, mutta aineeksi hyvään keskusteluun. Ne ovat ehdottomasti lukemisen arvoisia myös ammatillisen koulutuksen ja korkeakoulutuksen tutkijoille, jotta erilaiset tutkijoiden kysymyksenasettelut ja toisaalta koulutuspoliittiset virtaukset ja tendenssit kohtaisivat. Tässä toivomuksessa ei ole kysymys tutkimustyön rajaamisesta ja suuntaamisesta aktuaalisen koulutuspolitiikan ehdoilla, vaan koulutuspolitiikan voimakkaassa virrassa näkyvien ja näkymättömien ilmiöiden ymmärryksen tuottamisesta ja kriittisestä arvioinnista.