Tässä kirjoituksessa käsittelen ammattikorkeakouluopiskelijoiden hyvinvointia ja siihen liittyviä tekijöitä. Aluksi käyn läpi asioita, jotka ovat mielestäni vaikuttaneet ja yhä vaikuttavat koko ammattikorkeakouluyhteisön jaksamiseen. Kirjoituksessa tuon myös esille niitä toimia, joita opiskelijat ovat itse tehneet terveydenhuoltoon ja hyvinvointiin liittyvien asioiden parantamiseksi. Pohdin myös sitä, mitkä ovat ammattikorkeakoulujen omia voimavaroja, sekä esitän kehittämisvaihtoehtoja ammattikorkeakouluopiskelijoiden hyvinvoinnin edistämiseksi. Käyn läpi myös muutamia ehdotuksia, joita sosiaali- ja terveysministeriön opiskelijaterveydenhuollon työryhmä toi esille toukokuussa julkaistussa muistiossaan.



Korkeakoulu ”koulunpenkillä”


Suomalaista korkeakoulumaailmaa järisyttänyt ammattikorkeakoulujärjestelmä käynnistettiin vuonna 1991 annetulla kokeilulainsäädännöllä. Alussa toimintansa aloittivat väliaikaiset ammattikorkeakoulut. Toimiluvat vakinaisille ammattikorkeakoululle myönnettiin laadun sekä kokeilu- ja kehittämistoiminnassa osoitettujen näyttöjen perusteella. Opistoasteen ammatillinen koulutus lakkautettiin ja uudet ammatilliset korkeakoulut joutivat vaativaan kehittämisprosessiin, joka vaati paljon kaikilta ammattikorkeakoulun yhteisöön kuuluvilta. (Liljander J-P, (toim.), 2002). Ammattikorkeakouluopiskelijoiden määrä kasvoi nopeasti järjestelmän kehittämisvaiheessa. Tällä hetkellä ammattikorkeakouluissa opiskelee tutkintoon johtavassa koulutuksessa vajaat 130 000 opiskelijaa, joista noin 21 500 aikuiskoulutuksessa. (STM 2005.)

Uudistuksen myötä myös opiskelun haasteet lisääntyivät. Ammattikorkeakoulussa opiskelevilta odotettiin itsenäisyyttä, tutkintoja laajennettiin ja niiden sisältöjä muutettiin. Kritiikkiä on tullut opiskelijoilta muun muassa opintojen sekavuudesta. Muutokset ja koulutussuunnitelmien epämääräisyys, etenkin ammattikorkeakoulujen alkutaipaleella, aiheuttivat hämmennystä niin opettajissa kuin opiskelijoissakin. (Berschewsky T. ja Rissanen A. 2003).

Ammattikorkeakoulujen tunnettuus varsinkin niiden alkutaipaleella, on ollut varsin heikkoa. Ammattikorkeakoulussa opiskelevat ovat joutuneet perustelemaan koulutusvalintaansa ja valmistuttuaan pätevyyttään. (Berschewsky T. ja Rissanen A. 2003).



Opetushenkilökunnan haasteet


Myös opettajakunta on saanut kokea ammattikorkeakoulujen rakentamisvaiheen suuret muutokset niin sanotusti omissa nahoissaan. Kokeneen opisto-opettajan koulutustausta ei enää riittänyt ammattikorkeakouluun siirryttäessä, eikä vanha koulutus ja työkokemus ollutkaan enää vaaditulla tasolla. ”Opettajilta vaadittiin koulutuksellista lisä pätevyyttä ja korkeampia tutkintoja. Ammattikorkeakoulujen käynnistymisvaiheessa kiinnitettiin huomiota opetuksen laadun takaamiseen ja henkilökunnan osaamiseen. Verrattuna entiseen opistoasteeseen opettajien pätevyysvaatimukset asetettiin korkeammalle ja täydennyskoulutuksen tarve kartoitettiin.” (Opetusministeriö 1995, Teoksessa Tähtäimessä tulevaisuus, Lehtonen Rosa, 1999.)

Nykyisen lain puitteissa ammattikorkeakoulun yliopettajalta vaaditaan soveltuva jatkotutkintona suoritettu lisensiaatin tutkinto tai tohtorin tutkinto ja lehtorilta soveltuva ylempi korkeakoulututkinto. Erityisestä syystä yliopettajan virkaan tai toimeen voidaan 1 momentin estämättä nimittää ylemmän korkeakoulututkinnon suorittanut henkilö ja lehtorin virkaan tai toimeen henkilö, joka ei ole suorittanut ylempää korkeakoulututkintoa, jos nimitettävä henkilö on erittäin hyvin perehtynyt viran tai toimen tehtäväalaan. (Valtioneuvoston asetus ammattikorkeakouluista 15.5.2003/352, 6.luku 23§.)

Uskon, että ammattikorkeakoulujen loputtomalta tuntuva muutos ja opettajiin kohdistuneet uudet vaatimukset ja niiden lisääntymisestä johtuva paine on heijastunut osaltaan myös opiskelijoihin. Tiesikö aina edes opettaja itse mitä koulutusohjelman tuli pitää sisällään tai millaisia vaatimuksia opiskelijoille voi asettaa? Ainakin useilla opiskelijoilla alkuajoista oli tällainen tuntuma. (Berschewsky T. ja Rissanen A. 2003). Epävarmuus omasta opintoalasta heijastuu varmasti osaltaan myös opiskelijaan ja vaikuttaa hänen elämänlaatuun ja oman ammatillisen identiteetin rakentumiseen heikentävästi. Tällaisissa tilanteissa ammattikorkeakoulujen tarjoamien tukirakenteiden tulisi olla kunnossa niin opiskelijoiden kuin opettajienkin kohdalta.

Ammattikorkeakoulujärjestelmän kehittämisen jalkoihin jäi myös joitakin vanhoja hyväksi todettuja opiskelijahuollon käytänteitä. Joissakin ammattikorkeakouluissa lakkautettiin uuden ja uljaan ammattikorkeakoulujärjestelmän tieltä opistoaikoina toimineet oppilashuoltotyöryhmät. Keskustelut terveydenhuollon ammattilaisten kanssa ovat saaneet minut vakuuttumaan siitä, että oppilashuoltotyöryhmät olivat olleet toimiva tapa käsitellä opiskelijoiden kohtaamiin ongelmiin liittyviä asioita. Oliko niin, että ammattikorkeakoulujen johtoportaan päämäärä pyrkiä olemaan mahdollisimman ”korkeakoulumainen” aiheutti omituisen harhan, jossa ajateltiin opiskelijan olevan itsenäinen aikuinen, joka ei tarvitse korkeakouluyhteisön tukea tai neuvoja opiskeluun ja elämäntilanteeseen liittyvissä asioissa? Eikö oppilashuollon katsottu kuuluvan korkeakoulun piirteisiin? Päätös oppilashuoltotyöryhmien lakkauttamisesta on katsottu virheeksi monissa paikoissa ja nykyinen trendi näyttäisikin olevan perustaa niitä taas hyvinvointityöryhmä-nimikkeellä. Hyvinvointityöryhmien toimintaan palaan tarkemmin artikkelin loppupuolella.



Korkeakouluopiskelijoiden epätasa-arvoisuus hyvinvointi palveluissa


Yksi merkittävin ero suomalaisten korkeakouluopiskelijoiden tasa-arvon suhteen, ovat nimenomaan opiskelijan terveydenhuollon palvelut. Suomalaisen korkeakoululaitoksen muodostavat ammattikorkeakoulujen lisäksi tiede- ja taidekorkeakoulut, joissa on opiskelijoita noin 173 700. Yliopistossa opiskelevien terveydenhuollon palvelut saadaan Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiöstä (YTHS), jonka olemassaolon mahdollistajana on tiede- ja taidekorkeakouluopiskelijoiden automaatiojäsenyys omaan ylioppilaskuntaansa sekä Kansaneläkelaitoksen myöntämä rahoitus sairausvakuutuslain (364/1963) kautta. (www.samok.fi).

YTHS:n 32,2 miljoonan euron talousarviosta vuonna 2004 on opiskelijoiden maksuosuus ainoastaan 18,3 %, Kansaneläkelaitoksen 64,7 %, yliopistokaupunkien 11,5 % ja opetusministeriön 4,5 %. (www.yths.fi). YTHS on opiskelijoiden hallinnoima, mutta 80 %:sti julkisin varoin toimiva säätiö, joka tarjoaa palveluja 16 eri paikkakunnalla. YTHS:n palvelut ovat huomattavasti kattavammat, mitä ammattikorkeakouluopiskelijoille tarjottavat terveydenhuollon palvelut, tämä seikka on lopulta myönnetty jopa ministeritasolla (www.stm.fi).

Tarkasteltaessa YTHS:n historiaa, on hyvä muistaa, että ylioppilaiden omatoiminen terveydenhuolto alkoi opiskelijoiden itsensä toimesta jo vuonna 1946, kun Suomen ylioppilaskuntien liittoon (SYL) perustettiin terveydenhuoltotoimisto. ”Heinäkuussa 1947 eduskunta sääti lain Helsingin yliopistossa ja muissa Helsingin korkeakouluissa opiskelevien ylioppilaiden pakollisesta lääkärintarkastuksesta (…) Vuonna 1958 laki ulotettiin koskemaan kaikkia Suomen yliopistoja ja korkeakouluja”. (Silventoinen 2004.)

Ammattikorkeakouluopiskelijoilla ei ole vastaavanlaisia keskitettyjä terveydenhuollon palveluja muuta kuin aivan muutamalla paikkakunnalla. Ammattikorkeakouluopiskelijoiden terveydenhuollosta säädetään Kansanterveyslaissa, jonka mukaan kunnan tehtävänä on ylläpitää kunnan alueella sijaitsevien oppilaitosten opiskelijoille näiden kotipaikasta riippumatta ”opiskelijaterveydenhuoltoa, johon luetaan oppilaitosten terveydellisten olojen valvonta, opiskelijan terveydenhoito ja sairaanhoito sekä hammashuolto”. (Kansanterveyslaki 1972/66 ). Lain mukaan opiskelijoiden terveydenhuolto on siis turvattu mutta käytännössä tilanne on usein ollut, opiskelijoiden vaatiessa palveluja, aivan toinen. Lakia on rikottu, muun muassa vetoamalla opiskelijoiden kotikunnan velvoitteeseen hoitaa kuntalaisensa. Toisinaan näyttäisi siltä, että opiskelija on useille kunnille vain välttämätön paha ja menoerä, jonka potentiaalia tulevana veronmaksajana ei ole oivallettu.



Opiskelijat vaikuttavat


Marraskuussa 2001 Suomen Ammattikorkeakouluopiskelijayhdistysten Liitto SAMOK ry teki valituksen oikeuskanslerille, jossa ilmaistiin huoli ammattikorkeakouluopiskelijoiden terveydenhuollon tilasta. Oikeuskansleri vastasi kanteluun keväällä 2003, todeten, ettei ammattikorkeakouluopiskelijoiden terveydenhuolto ole kaikilta osin toteutunut kansanterveyslain edellyttämällä tavalla. (STYM 2005.)

Syksyllä 2002 sosiaali- ja terveysministeriöstä valmistui terveyskeskuksille osoitettu selvitys ”Opiskelijaterveydenhuollon tila 2002”, jonka mukaan amk-opiskelijoiden terveydenhuollossa on puutteita, maksullisuudesta on erilaisia käsityksiä ja ennaltaehkäisevä terveydenhuolto on monin paikoin puutteellista. Tulokset olivat häkellyttävän kovaa luettavaa. Ammattikorkeakouluopiskelija joutui tulosten mukaan jonottamaan lääkärille jopa kolme kuukautta. Moni terveyskeskus ilmoitti, ettei hammastarkastuksia ja psykologin palveluja ollut mahdollista järjestää. (Hämäläinen ym, 2003).

Myös opiskelijoilta tuli palautetta etenkin mielenterveyspalvelujen huonosta saannista. ”Mielenterveyspalvelujen helpompaan saatavuuteen tulisi kiinnittää suurempi huomio. Tilanne amk-opiskelijoiden keskuudessa on huolestuttava, kun mitään tällaista ei ole saatavilla.”
(Berschewsky T. ja Rissanen A. 2003.)

SAMOKin aloitteesta käynnistettiin yhdessä Opiskelijajärjestöjen tutkimussäätiön Otuksen kanssa Ammattikorkeakouluopiskelijoiden hyvinvointitutkimus syksyllä 2003. Asiantuntija-apua tutkimuksen eri vaiheessa saatiin Stakesin tutkimusprofessori Matti Rimpelältä. Tutkimuksen rahoittajaksi lupautui opetusministeriö ja lopulta myös sosiaali- ja terveysministeriö. Samoihin aikoihin SAMOK vaati kannanotoissaan yhä ponnekkaammin sitä, että sosiaali- ja terveysministeriö perustaisi työnimellä kutsutun ”ohjeistustyöryhmän”, joka uusisi vuodelta 1986 olevan lääkintöhallituksen ohjekirjeen opiskelijaterveydenhuollon osalta.

Syksyllä 2003 SAMOKin lobbaus tuotti tulosta, ja sosiaali- ja terveysministeriössä asetettiin opiskelijaterveydenhuollon työryhmä jonka tuli valmistella ehdotukset opiskelijaterveydenhuollon tavoitteiksi ja tarvittavien palvelujen varmistamiseksi sekä selvittää eri vaihtoehtoja ammattikorkeakoulujen opiskelijaterveydenhuollon järjestämiseksi. Työryhmän tehtäväksi annettiin 1) määritellä valtakunnalliset opiskelijaterveydenhuollon tavoitteet ja valmistella opiskelijaterveydenhuollon ohjeistus 2) selvittää ammattikorkeakoulujen opiskelijaterveydenhuollon vaihtoehtoiset järjestämistavat 3) tehdä mahdolliset lainsäädännölliset jatkotoimenpide-ehdotukset sekä 4) valmistella muut tarvittavat toimenpide-ehdotukset opiskelijaterveydenhuollon kehittämiseksi. (STM 2005.)



Ammattikorkeakouluopiskelijoiden hyvinvointi 2004 -tutkimuksen tuloksia


”Ammattikorkeakouluopiskelijoiden hyvinvointi 2004” –tutkimus valmistui kesällä 2004. Tutkimus osoitti, että ammattikorkeakouluopiskelijoiden hyvinvoinnissa on monenlaisia haasteita eikä terveydenhuollon palveluja ole tarpeeksi. Jopa 18% ammattikorkeakouluopiskelijoista ei ollut päässyt halutessaan lääkärin vastaanotolle. Ennaltaehkäisevän terveydenhuollon kannalta ollennaisia terveystarkastuksia ei ollut tarjolla 38%:lle tutkimukseen vastanneista opiskelijoista. Tavallisimpia oireita olivat niska-hartiakivut, joista päivittäin ilmoitti kärsivänsä 13% opiskelijoista. Tutkimuksen yllättävä tulos oli se, että yli puolet vastanneista ilmoitti, ettei olisi valmis maksamaan terveydenhuollon palveluista, kuten yliopisto-opiskelijat YTHS:n vuosimaksun tyyppisesti. Kuten edellä on jo mainittu, opiskelijoita on huolestuttanut etenkin mielenterveyspalvelujen vähyys. Lähes puolet oli joutunut olemaan poissa opetuksesta uupuneisuuden takia. Vastanneista 40% ilmoitti kaipaavansa eniten neuvoja stressin hallintaan liittyvissä kysymyksissä. (Erola 2004.)

Opiskelukyvyn ylläpito ja mielenterveys kulkevat käsi kädessä. Esimerkiksi vuonna 2002 kaikista YTHS:n palveluja käyttävistä opiskelijoista jopa 5% käytti mielenterveyspalveluja. Varsin usein palveluja käyttävällä todettiin sairaudesta johtuva opiskelukyvyn heikkeneminen. (Kunttu 2004.)



Haasteita myös opintojen ohjauksessa


Ammattikorkeakouluopiskelijoiden hyvinvointitutkimuksen tulosten perusteella huomiota tulisi kiinnittää palvelun järjestämisen, henkilökunnan määrän sekä yleis- ja erikoislääkäripalvelujen lisäämisen lisäksi opintojen ohjaukseen. Tutkimuksen mukaan opintojen ohjaus ei saisi olla kertaluonteista, vaan siitä tulisi tehdä systemaattisempaa ja organisoidumpaa. (Erola 2004.)

Opintojen ohjausta lähemmin tarkasteltaessa, nuoremmat opiskelijat olivat muita tyytyväisempiä saamaansa ohjaukseen. Kuitenkin heistäkin 19% koki ohjauksen olleen riittämätöntä. (Erola 2004). Näyttäisi myös siltä, että ammattikorkeakoulujen kehittyessä on myös opintojen ohjaukseen kiinnitetty entistä suurempi huomio. Hyviä tuloksia ja toimivia käytänteitä onkin saatu muun muassa Hämeen ammattikorkeakoulun hallinnoiman, opetusministeriön rahoittaman OPED-hankkeen avulla. Erola toteaakin, että ”Opintojen aloitusvuosi on ohjauksen riittävyyden kannalta merkittävä tekijä. Yli 33% vuonna 1999 tai aiemmin opintonsa aloittaneista katsoo ohjauksen olleen riittämätöntä. Uusimmista opiskelijoista tätä mieltä on vain 14% ja päinvastoin lähes 27% katsoo ohjauksen olevan riittävää”. (Erola 2004.)



Tiedotus avainasemassa


Tieto opintojen ohjauksesta ei näyttänyt tavoittaneen opiskelijoita. Jopa 29% opiskelijoista ilmoitti tietävänsä epämääräisesti kenen puoleen tulisi kääntyä tarvittaessa opintoihin liittyvissä asioissa. Ammattikorkeakoulujen tulisikin kiinnittää huomiota entistä enemmän opintojen ohjauksesta ja muista hyvinvointiin liittyvistä palveluista tiedottamiseen. Hyvinvointipalveluista tiedottamiseen kiinnitettiin huomiota myös opiskeluterveydenhuollon muistiossa (STM 2005). Pelkkä kymmenen minuutin esittelytuokio opintojen alkuviikolla ei riitä. Ensimmäisten opiskeluviikkojen infot, monisteet ja muut tiedostukset hukkuvat usein tiedonmäärän sekaan.



Opiskelijan elämäntilanteet


Opiskelijoiden elämäntilanteen haavoittuvuudesta kertovat useat tutkimukset. ”Opiskelijalle opiskelu on useimmiten päätehtävä hänen omassa elämänvaiheessaan. Siihen sisältyy paljon vastuuta sekä valinnoista että opintojen suunnittelusta ja ajankäytöstä.(…) Itsetunto on haavoittuva, ja opiskelun ja itsetunnon välillä muodostuu helposti negatiivisia kehityskulkuja. Uusien asioiden oppiminen on vaativaa ja edellyttää hyvää opiskelukykyä.” (Kunttu 2004.) Vasta viime vuosina onkin havahduttu siihen, että opiskelijalle opiskelu on työtä. Työkykyyn, toisin sanoen opiskelukykyyn tulisikin kiinnittää huomio niin terveydenhuollon rakenteita kuin koko korkeakoulun yhteisöllisyyttä parantamalla. Opiskelulla ja työllä on paljon yhteneväisyyksiä. Opiskelu tapahtuu useimmiten päätoimisesti. Opiskelu vaatii paljon henkistä kapasiteettia ja opiskelussa jaksamiseen vaikuttaa yhtälailla opiskeluympäristö, opiskeluyhteisöt ja opiskelutaidot. (STM 2005.)

Lähiverkoston tuen merkitystä opiskelijan hyvinvoinnin osalta ei voi koskaan kyllin korostaa. Tavallisimmin apua saadaan opiskelijatoverilta ja ystäviltä. Yllättävän moni, jopa 43% opiskelijoista ilmoitti, ettei ollut koskaan saanut apua opinto-ohjaajalta. Myös opiskelijatutorilta saatu apu oli varsin vähäistä. (Erola 2004). Ammattikorkeakoulujen ja opiskelijakuntien tulisi mielestäni käydä säännöllisin väliajoin syvällisesti läpi se, mitä tutoroinnilla halutaan saada aikaiseksi ja mikä sen pohjimmainen tavoite korkeakoulussa on opiskelijoiden ja ammattikorkeakoulun kannalta. Tutorointiin liittyvällä viihteellisellä puolella on yhteisöllisyyden kehittymisen kannalta oma paikkansa, mutta se ei saa olla ainoa tapa tukea opiskelijaa opinnoissa ja yhteisöllisyyden rakentamisessa. Tutoroinnissa tulisi kiinnittää entistä enemmän huomiota opiskelijan henkilökohtaisen opiskelumenestykseen ja hyvinvoinnin edistämiseen liittyviin toimiin.



Yhteisöllisyys on säilyttämisen arvoista


Ilahduttavaa tutkimustuloksissa on se, että ammattikorkeakouluissa viihdytään ja suhteet opettajien ja opiskelijoiden välillä näyttävät olevan monien eri lähteiden mukaan hyviä. Vähiten ongelmia opiskelijoille aiheuttaa kanssakäyminen opiskelijatovereiden ja opettajien kanssa ja työskentely ryhmissä. (Erola 2004.) Myös aiemmissa tutkimuksissa tämä piirre on noussut merkittävällä tavalla esille ammattikorkeakouluja kuvatessa. Opettajien suhdetta opiskelijoihin on pidetty hyvinä ja opetushenkilökunta on tullut opiskelijoiden mielestä hyvin toimeen keskenään. (Lehtonen 1999).

Ammattikorkeakouluilla onkin mielestäni näytön paikka siinä, että he pystyisivät säilyttämään korkeakouluissaan edellä mainitun yhteisöllisyyden piirteen. Yliopistoyhteisöissä on jo havaittu, että yhteiskunnallisten muutosten ja tutkintojärjestelmän uudistus ovat vaikuttaneet yhteisöllisyyteen ja hajottavasti (Kunttu 2004.) Ammattikorkeakoulujen kannattaisi panostaa edelleen siihen, että opiskelijoiden ja opettajien välille ei syntyisi turhaa hierarkiaa ja päivittäistä kanssakäymistä hidastavaa, etäisyyttä synnyttävää byrokratiaa.



Muutamia kohtia STM:n muistiosta


Sosiaali- ja terveysministeriön opiskelijaterveydenhuollon muistio julkaistiin toukokuun 2005 alussa. Työryhmä sai työnsä päätökseen ministeriltä anoman lisäajan turvin. Työryhmän työskentely ei kaikilta osin täyttänyt sille annettuja tavoitteita.



Järjestämistapa


Ammattikorkeakouluopiskelijoiden terveydenhuollon rahoitukseen ei löydetty kaikkia osapuolia tyydyttänyttä ratkaisua. Ammattikorkeakouluopiskelijoiden terveydenhuollon järjestämisvaihtoehdoksi päädyttiin ehdottamaan kunnallisen mallin kehittämistä. Yksi syy tähän ratkaisuun päätymisestä johtui siitä, etteivät ammattikorkeakoulujen opiskelijakunnat saaneet syksyllä 2004 käsittelyssä olleen ammattikorkeakoululain yhteydessä ylioppilaskuntien tyyppistä laillista asemaa opiskelijayhteisössä, eikä esimerkiksi opiskelijoilta voitu näin ollen ryhtyä keräämään opiskelijaterveydenhuollon maksua. (STM 2005). Haaveet pääsystä YTHS:n palvelujen piiriin kaatuivat muun muassa Suomen ylioppilaskuntien liiton (SYL) vastustukseen. Kuten jo edellä mainitsin, YTHS on 80%:sti julkisen rahan turvin toimiva säätiö, mutta sen päätösvalta on tiukasti yliopisto-opiskelijoilla. Keskusteluissa pohdittiin myös vakuutusluonteisen opiskelijaterveydenhuollon mallin vaihtoehtoa. Tässä mallissa ammattikorkeakoulun vastuulle olisi tullut opiskelijoiden terveydenhuollon järjestäminen haluamallaan tavalla, Kansanterveyslain mukaisesti. (STM 2005). Muistiossa otetaan varovaisesti kantaa myös siihen, tulisiko kenties tulevaisuudessa pohtia oman erillisen opiskelijaterveydenhuollon lain valmistelua.

Kunnallista mallia ehdotettiin parannettavaksi muun muassa ehdottamalla, että suuremmille paikkakunnille keskitettäisiin opiskelijaterveydenhuollon palvelut omaksi yksikökseen. (STM 2005). Idea ei ole uusi. Toimivia kunnallisia keskitettyjä opiskeluterveydenhuollon yksiköitä on ollut jo vuosikausia muun muassa Tampereella.



Hyvinvointityöryhmät


Työryhmän ehdottamat 25 eri suositusta kertasivat osittain vanhaa ja ennestään tiedostettuja asioita, mutta toisaalta nostivat esille tärkeitä ehdotuksia, joita tulisi lähteä toteuttamaan mahdollisimman pian. Työryhmä suosittaa muun muassa tämän kirjoituksen alussa esiin nostamieni oppilashuoltotyöryhmien perustamista jokaiseen oppilaitokseen. Oppilashuoltoryhmä voi olla nimeltään myös hyvinvointityöryhmä ja parhaimmillaan se toimisi oppilaitosten, terveydenhuollon, opiskelijajärjestöjen ja muiden tahojen, kuten esimerkiksi poliisin ja kirkon yhteistyöryhmänä jossa terveyden edistämistoimintaa suunniteltaisiin ja toteutettaisiin yhdessä. (STM 2005).

Mielestäni työryhmät ovat toimivia, jos niiden taakse saadaan ammattikorkeakoulun johdon aito kiinnostus edistää opiskelijoiden hyvinvointiin liittyviä asioita, sekä kattava edustus opiskelijoiden lisäksi muista edellä mainituista tahoista. Hyvinvointityöryhmistä ei toivottavasti muodostu uutta ”kahvikerhoa”, vaan hyvin toimiessaan niissä pureudutaan koko opiskeluyhteisöä koskettaviin ongelmiin ja kehittämistoimenpiteisiin.

Joissakin ammattikorkeakouluissa hyvinvointityöryhmiä on perustettu, mutta monin paikoin ammattikorkeakoulut ovat jättäneet toistaiseksi opiskelijan hyvinvointiin liittyvät asiat ainoastaan terveydenhuollon ammattilaisille. Tässä olisikin ammattikorkeakouluille haaste. Entäs jos ylisanoja sisältävien, menestystä tihkuvien mainoslauseiden sijasta ammattikorkeakoulut voisivat kutsua itseään opiskelupaikkana, jossa kaikilla, niin opiskelijoilla kuin opettajillakin on ”hyvä olla”? Hyvin toimiessaan hyvinvointityöryhmät edistävät korkeakoulun yhteisöllisyyttä, edistävät terveyspalveluista tiedottamista ja luovat opiskelijoille tunteen siitä, että heistä ollaan kiinnostuneita muunakin kuin voittoa tuottavavana opintonsa ajoissa suorittavana yksilönä.



Käsitteistöä uusittiin


Muistion ansioksi voinee lukea myös käsitteistön muuttamisen opiskelijaterveydenhuollosta opiskeluterveydenhuolloksi. Tätä muutosta perusteltiin sillä, että ”opiskelu on opiskelijan työtä, joka edellyttää paitsi yksilön omia voimavaroja - riittävää terveyttä, kyvykkyyttä, taitoja, motivaatiota – myös panosta opiskelun toimintaympäristöiltä: hyvää opetusta, fyysisesti turvallisia olosuhteita ja kulttuurisesti tukevaa ilmapiiriä.”(…) ”Termi sisältää opiskelijaterveydenhuolto -termiä paremmin toiminnan yhteisö- ja yksilötasollakin, sairauden hoidon, terveyden edistämisen sekä opiskelijahuollon. Termi osoittaa, että kyseessä on eri toimijoiden muodostama toimintojen kokonaisuus.” (STM 2005)



Neuvottelukunta


Muistion suosituksissa otettiin kantaa muun muassa siihen, että opiskelijaterveydenhuolto on valtakunnallisesti kokonaan järjestämättä, eikä mikään taho kanna vastuuta sen kehittämisestä. YTHS tilastoi osaltaan yliopistossa opiskelevien terveydenhoitoa, mutta esimerkiksi ammattikorkeakouluopiskelijoiden terveydenhuollosta ei ole tilastoitua tietoa. Opiskelijaterveydenhuollon valtakunnallista koordinointia ajatellen työryhmä ehdottaa valtakunnallisen neuvottelukunnan asettamista opiskelijaterveydenhuollon koordinoimiseksi. (STM 2005).

Ammattikorkeakoulujen ja ammattikorkeakouluopiskelijoiden on pidettävä huoli siitä, että he saavat kattavan edustuksen mahdollisesti perustettavaan opiskelijaterveydenhuollon neuvottelukuntaan. Mikäli ministeriö perustaa neuvottelukunnan, tulee sillä olemaan haastava ja vaativa tehtävä saattaa opiskelijaterveydenhuolto samalla tasolle huolimatta siitä, missä oppilaitoksessa opiskelija opiskelee. Neuvottelukunnan luontevana tehtävänä olisi järjestää myös valtakunnallista koulutusta kaikille opiskelijaterveydenhuollosta vastaaville, olivatpa nämä YTHS:n taikka kunnallisen terveydenhuollon palveluksessa.

Ensimmäinen yhteinen opiskelijaterveydenhuollon päivä järjestettiinkin jo YTHS:n ja Tampereen kaupungin opiskelijaterveydenhuollon ym. toimesta helmikuussa 2005. Tämä toimenpide on toivottavasti vasta alkusoittoa korkeakoulujen yhteiselle hyvinvointityölle. Tavoitteethan ovat käsittääkseni samat. On hyvä muistaa myös se, että toimiva terveydenhuolto ei voi olla yksinomaan maisteriksi valmistuvien tai tohtorin hattua tavoittelevien etuoikeus. Jos opiskelijan opiskelukyky heikkenee, peilautuu hyvinvoinnin mureneminen opiskeluaikana myöhemmin työelämässä uupumiseen tai jopa työelämästä pois jääntiin. Ammattikorkeakouluopiskelijoilla on täysi syy jatkaa opiskelijoiden ja koko ammattikorkeakouluyhteisön hyvinvoinnin eteen tehtävää työtä. Myös ammattikorkeakoulut on hyvä haastaa talkoisiin mukaan.


Kirjoittaja työskenteli Suomen ammattikorkeakouluopiskelijayhdistysten liitto - SAMOK ry:n sosiaalipoliittisena sihteerinä vuosina 2001-2004 ja toimi myös jäsenenä sosiaali- ja terveysministeriön asettamassa opiskelijaterveydenhuollon tavoitteiden ja sisällön kehittämistyöryhmässä v.2003-2005. Vuoden 2005 alusta kirjoittaja on työskennellyt toimittajana Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskuksessa (STAKES). Kirjoituksessa esiintyvät mielipiteet ovat kirjoittajan henkilökohtaisia mielipiteitä.