Opiskeluympäristöä pidetään usein itsestään selvästi paikkana, jossa on helppo toimia ja liikkua. Automaattisena nähdään myös opiskeluyhteisöön osallistuminen ja siellä vaikuttaminen. Erilaisten opiskelijoiden, kuten vammaisten tai oppimisvaikeuksista kärsivien, on kuitenkin hankala toimia opiskeluympäristössä ja –yhteisössä, jos heidän tarpeitaan ei ole riittävästi huomioitu. Esteetön opiskeluympäristö ja -yhteisö ovat perusedellytyksiä jokaisen opiskelijan hyvinvoinnille. Tämän artikkelin tarkoituksena on herätellä ajatuksia ja kysymyksiä esteettömyydestä ja erilaisten opiskelijoiden tilanteesta ammattikorkeakouluissa sekä siitä, miten jokainen voi omalla toiminnallaan edistää yhdenvertaisuutta opiskeluyhteisössä.



1 Esteettömyys opiskeluympäristössä


Esteettömyys ei merkitse ainoastaan fyysisten esteiden poistamista, vaan esteettömyys voidaan nähdä paljon laajemmin: fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen ympäristön yhdenvertaisuutena kaikille ihmisille. Esteettömyys tarkoittaa sitä, että jokin konkreettinen tuote tai palvelu on kaikkien saatavilla huolimatta yksilön omista ominaisuuksista, kuten fyysisestä vammasta, oppimisvaikeudesta, kielitaidosta tai kulttuurisesta taustasta.

Esteettömyyden ohella puhutaan saavutettavuudesta. Se voidaan nähdä esteettömyyden kääntöpuolena tai yhtä hyvin synonyyminä. Kuten esteettömyys, myös saavutettavuus on monen eri osa-alueen summa; saavutettavuus voi olla asenteellista, fyysistä, tiedollista, taloudellista, sosiaalista tai kulttuurista saavutettavuutta, tiedottamiseen tai päätöksentekoon liittyvää sekä saavutettavuutta eri aistien avulla. (Taide tarjolle, kulttuuri kaikille, 11-13.) Sosiaalinen ja psyykkinen saavutettavuus ovat tavallisesti edellytyksiä fyysiselle saavutettavuudelle.

Maaliskuun alussa julkaistiin Esteetön opiskelu yliopistossa –selvitys (Laaksonen 2005), jossa kartoitettiin esteettömyyden toteutumista ja siihen liittyviä ongelmia yliopistoissa. Selvitys tehtiin lähettämällä yliopistojen hallinnoille kysely, joka oli jaettu viiteen aihealueeseen: opintoasioihin, tilajärjestelyihin, henkilöstökoulutukseen, suunnittelutoimintaan ja viestintään. Tulosten mukaan esteettömyyden toteutumisessa on vakavia puutteita kaikilla osa-alueilla. Tilakysymyksissä esteettömyyteen on kuitenkin kiinnitetty jo jonkin verran huomiota. (mt, 10-15.) Vastaavanlaista selvitystä ei ole tehty ammattikorkeakouluissa, mutta todennäköisesti tilanne on niissä pitkälti samankaltainen kuin yliopistoissa. Selvityksen yhteydessä esitettiin myös toimenpide-ehdotuksia tilanteen parantamiseksi yliopistoissa, ja nämä toimenpide-ehdotukset on tarkoitus saattaa käytäntöön myös ammattikorkeakouluissa. Se, että selvitys on tehty, ja esteettömyysasiat on tuotu julkisuuteen, on ensimmäinen iso askel kohti tasavertaisempia opiskeluyhteisöjä.



2 Näkökulmia esteettömyyteen ja saavutettavuuteen


Opiskeluun liittyy monenlaisia, enemmän tai vähemmän konkreettisia esteitä, joita jokainen opiskelija voi kohdata. Opiskeluun liittyvät esteet jakautuvat fyysisiin, psyykkisiin, sosiaalisiin ja taloudellisiin esteisiin. Jotkut esteistä voivat ilmetä vain hetkittäin, toiset haitata opiskelijaa koko opiskeluajan. Fyysiset esteet ovat liikkumista ja toimimista haittaavia konkreettiseen opiskeluympäristöön liittyviä esteitä. Psyykkiset esteet liittyvät oppimiseen ja opiskelijan aiempaan osaamiseen sekä opiskelutaitoihin. Sosiaalisiin esteisiin lukeutuvat opiskelijan taustaan sekä ryhmässä ja yhteisössä toimimiseen kytkeytyvät esteet. Taloudellisia esteitä muodostavat esimerkiksi opiskeluun liittyvät kustannukset, jotka voivat pakottaa opiskelijan käymään työssä opiskelun ohella. (Puupponen 2005.) Työssäkäynti puolestaan voi viedä opiskelulta liikaa aikaa, jolloin ajanpuute saattaa muotoutua uudeksi oppimisen esteeksi. Olennaista on, että kaikki oppimiseen liittyvät esteet haittaavat opiskelijan hyvinvointia ja voivat heikentää opintomenestystä. Tärkeää onkin pohtia sitä, miten esteitä voitaisiin poistaa ja niiden aiheuttamia haittoja vähentää ammattikorkeakouluissa.

Opiskelun esteitä voidaan poistaa eri tavoin erilaisilla toiminnan tasoilla. Ylin, kulttuurin taso, sisältää tavallisesti kyseenalaistamattomia asenteita, arvoja ja normeja, jotka vaikuttavat yhteisön toiminnan taustalla. Esteiden poistaminen kulttuurin tasolla on varmasti haastavinta, mutta samalla myös tehokkainta. Kulttuurin taso määrittelee yhteisön yleiset toimintalinjat, jotka ohjaavat osaltaan arjen toimintaa niin yhteisö- kuin yksilötasollakin. (Puupponen 2005.) On tärkeää pohtia tilannekohtaisesti, mitä esteitä ilmenee ja miten niihin voidaan vaikuttaa, jotta lopputulos olisi mahdollisimman hyvä. Tilanteesta riippuen voi olla hyvä aloittaa esteiden poistaminen jokapäiväisestä toiminnasta, joskus taas asenteiden tasolta. Pitkäkestoisimmat vaikutukset saavutetaan varmasti kulttuuriin vaikuttamisella. Opiskeluyhteisönkin kaikessa toiminnassa tulisi johtavana ajatuksena olla fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen esteettömyyden edistäminen, jolloin se olisi keskeisenä teemana myös yhteisissä toimintalinjoissa ja yksittäisen yhteisön jäsenen toiminnassa.

Saavutettavuuden monialaisuus on mahdollista hahmottaa sen eri osa-alueiden kautta. Asenteellinen saavutettavuus on erilaisten opiskelijoiden kannalta ensisijaisen tärkeää, koska sen myötä muut esteet on helpompi ylittää. Opiskeluympäristössä asenteellinen saavutettavuus ilmenee siten, että erilaiset opiskelijat otetaan huomioon sekä laajassa suunnittelutyössä että jokapäiväisessä toiminnassa. Fyysinen saavutettavuus on konkreettista esteiden poistamista ja luokse pääsemistä. Se tarkoittaa esimerkiksi portaattomia kulkuväyliä ja tarpeeksi tilavia hissejä. Tiedolliseen saavutettavuuteen liittyvät kaikki ymmärtämistä helpottavat tekijät, esimerkiksi selkeät opastaulut sekä sanallisen viestin täydentäminen kuvien avulla. Tiedottamisen saavutettavuudella puolestaan tarkoitetaan muun muassa esitteiden kielellistä ja visuaalista selkeyttä sekä verkkosivujen helppokäyttöisyyttä. Sosiaalinen ja kulttuurinen saavutettavuus näkyy toiminnan sisällöissä tarkoittaen, että esitykset ja tapahtumat suunnitellaan huomioiden kohderyhmän heterogeenisyys, esimerkiksi osan kuulovammaisuus. Saavutettavuus eri aistien avulla tarkoittaa esimerkiksi näkövammaisten opiskelijoiden huomioimista vaikkapa selkeitä kuvallisia ja isotekstisiä kulkuopasteita käyttämällä. Päätöksenteon saavutettavuus liittyy päätöksentekoprosessien läpinäkyvyyteen ja avoimuuteen. (Taide tarjolle 2004, 11-13.) Ammattikorkeakouluissa tämä ilmenee muun muassa siten, että kaikilla opiskelijoilla on mahdollisuus vaikuttaa heitä koskevaan päätöksentekoon.

On tärkeä korostaa oppilaitoksen roolia erilaisen opiskelijan tilanteen parantamisessa opiskeluyhteisössä. Oppilaitos voi melko pieniltäkin tuntuvilla toimenpiteillä helpottaa erilaisen opiskelijan opiskelua, mutta ennen kaikkea oppilaitos voi omalla esimerkillään viestiä asian tärkeydestä sekä levittää positiivisia asenteita ja ajatusmalleja. Aiemmin on ajateltu, että erilaisen opiskelijan tulee mukautua eli integroitua opiskeluyhteisöön ja siellä vallitseviin toimintatapoihin voidakseen osallistua yhteisön toimintaan. Nyt ollaan siirtymässä inkluusioajatteluun, joka merkitsee sitä, että niin fyysinen kuin sosiaalinenkin ympäristö muutetaan kaikille toimijoilleen soveltuvaksi. Vastoin aiempaa ajattelua nähdään, että ympäristön tulee mukautua erilaista opiskelijaa varten eikä päinvastoin. Erilaiselle opiskelijalle on erityisen tärkeää, että vuorovaikutus hänen ja opettajien sekä toisten opiskelijoiden välillä on luontevaa, opiskelu tehdään hänelle mahdolliseksi esimerkiksi apuvälineiden avulla ja että opiskelupalvelut ovat helposti hänen saatavillaan (Kankaanpää 2003, 25). Inkluusion täydelliseen toteutumiseen oppilaitoksissa on vielä matkaa, mutta se on mahdollista saavuttaa tiedottamisella, yhteistyöllä ja ennakkoluulottomalla asenteella.



3 Erilaisuuden huomioiminen ammattikorkeakouluissa


Yhdenvertaisuuslain (2004/21) mukaan ketään ei saa syrjiä iän, etnisen tai kansallisen alkuperän, kansalaisuuden, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden, sukupuolisen suuntautumisen tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella. Saman lain 5 §:ssä säädetään, että koulutuksen järjestäjän on tarvittaessa ryhdyttävä kohtuullisiin toimiin vammaisen henkilön koulutukseen pääsemiseksi, siellä selviämiseksi sekä etenemiseksi.

Tällä hetkellä erilaisten opiskelijoiden tarpeet huomioidaan eri ammattikorkeakouluissa vaihtelevasti. Opetushallituksen julkaisemassa, vammaisille koulutukseen hakijoille tarkoitetussa oppaassa on tietoja mm. opintojen käytännön järjestelyistä, opinto-ohjauksesta ja esteettömyydestä eri korkeakouluissa. Oppaan tietojen mukaan useissa ammattikorkeakouluissa ollaan varsin joustavia esimerkiksi pääsykoejärjestelyissä, mutta kuitenkin on havaittavissa suuria eroja oppilaitosten välillä.
Opetuksessa erilainen opiskelija saattaa tarvita räätälöintiä niin, että opetus soveltuu myös hänelle ja että opetusmenetelmät tukevat hänen oppimistaan. Esimerkiksi huonokuuloinen opiskelija hyötyy puhuttua opetussisältöä tukevasta kirjallisesta materiaalista ja selkeästä, rauhallisesta puhetavasta. Erilaiset opiskelijat tulee huomioida yksilöllisesti, ja näin varmasti monissa tapauksissa jo tehdäänkin. Usein riippuu paljon yksittäisestä opettajasta, miten hän huomioi opetuksessaan ryhmässä olevan erilaisen opiskelijan. Olisikin ensiarvoisen tärkeää luoda yhteiset pelisäännöt siitä, miten erilainen opiskelija otetaan huomioon esimerkiksi juuri opetusjärjestelyissä. Erilaisen opiskelijan kohdalla on opiskelun ohjaus myös avainasemassa. Ohjauksen kautta voidaan edistää erilaisen opiskelijan hyvinvointia laaja-alaisesti, tukea häntä opinnoissa ja opiskeluympäristössä toimimisessa.

Regina Kankaanpää on opinnäytetyössään (2003) selvittänyt huonokuuloisten ammattikorkeakouluopiskelijoiden kokemuksia. Kankaanpään (mt, 50-51) mukaan huonokuuloisen pitää tällä hetkellä itse olla aktiivinen ja tiedostaa omat oikeutensa saadakseen tarvitsemansa apuvälineet ja erityisjärjestelyt sekä toimivan vuorovaikutussuhteen opettajiin ja muihin opiskelijoihin. Kankaanpään lähettämään kyselyyn vastanneet huonokuuloiset kokivat, ettei ympäristö oma-aloitteisesti kiinnitä huomiota heidän erityistarpeisiinsa. Lisäksi ongelmaksi osoittautui se, että vaikka opettajat ovat yleensä tietoisia huonokuuloisuudesta, ei asiasta useimmiten kerrota muille opiskelijoille. Kaikille opiskeluyhteisöön kuuluville opiskelijan vammasta tai oppimisvaikeudesta kertominen säästäisi monilta väärinkäsityksiltä ja auttaisi opiskelijaa pääsemään paremmin mukaan opiskeluyhteisöön.

Ammattikorkeakouluissa on ollut erilaisia hankkeita, joilla on pyritty helpottamaan erilaisten opiskelijoiden opiskelua. Esimerkiksi Laurea-ammattikorkeakoulussa on otettu käyttöön lukihäiriöohjeistus, joka antaa opettajille vinkkejä lukivaikeuden huomioimisesta opetus- ja koetilanteessa sekä kokeen arvioinnissa ja palautuksessa. Laurea-ammattikorkeakoulussa on meneillään myös Aktor-projekti, jonka yhtenä tavoitteena on opintojen keskeyttämisen ja viivästymisen ehkäiseminen. Lisäksi Laurea-ammattikorkeakouluun on perustettu lukityöryhmä, jonka tehtävänä on muun muassa tiedottaa oppimis- ja lukivaikeuksista sekä saatavilla olevista ohjaus- ja tukipalveluista. Lukityöryhmä on suunnitellut myös opintojakson oppimaan oppimisesta, jossa opiskelija voi arvioida ja kehittää omia oppimis- ja opiskelutaitojaan. (Nieminen ja Kilpikivi 2004, 119-122.) Erilaisten opiskelijoiden opiskeluolojen kehittämiseksi toteutetuista erilaisista hankkeista ja järjestelyistä sekä luoduista hyvistä käytänteistä ei kuitenkaan ole saatavilla kootusti tietoa. Näin ollen jo olemassa oleva tieto ei tavoita kaikkia siitä kiinnostuneita. Olisikin tarpeen koota eri oppilaitoksissa hyviksi havaittuja toimintatapoja yhteen siten, että ne olisivat helposti kaikkien käytettävissä.

Yksittäinen ammattikorkeakoulu voi omalta osaltaan edistää esteettömyyttä ja saavutettavuutta liittämällä ne osaksi kaikkea toimintaansa. Ammattikorkeakoulu voi tiedottaa työntekijöilleen, opiskelijoilleen ja yhteistyötahoilleen esteettömyyteen liittyvistä asioista sekä kannustaa myös muita huomioimaan esteettömyys omassa toiminnassaan. Yksilöllisiin tarpeisiin vastaamisessa ei olennaista ole välttämättä raha, vaan myös osaaminen on keskeinen resurssi. Se, että osataan huomioida opiskelijoiden erityistarpeet ja tiedetään esimerkiksi erilaisista oppimisen apuvälineistä sekä voidaan hyödyntää niitä, on tärkeintä.

Jokaisella opiskelijalla on oikeus saada tarvitsemansa apuvälineet ja erityisjärjestelyt. Esimerkiksi pistekirjoitusnäppäimistön hankkimiseen tulisi riittää, että oppilaitoksessa on yksikin sitä tarvitseva opiskelija. Yksilöllisten tarpeiden huomioon ottaminen on kuitenkin mahdollista nähdä myös oppilaitosten imagokysymyksenä. Opiskelijoiden ei enää oleteta olevan yhtä suurta massaa, vaan ryhmä yksilöitä erityisine ominaisuuksineen. Yksilöllisyys ja joustavuus voivat muodostua ammattikorkeakouluille yhdeksi kilpailuvaltiksi, keinoksi erottua edukseen muista.



4 Erilaisuudesta yksilöllisyyteen


Kuten Esteetön opiskelu yliopistossa –selvityksen julkaisutilaisuudessa Suomen Design for All –verkoston projektipäällikkö Päivi Tahkokallio osuvasti totesi, on tulevaisuuden suurimpana haasteena päästä ”marginaalista mainstreamiin”. Tämä tarkoittaa sitä, että esteettömyyteen ja saavutettavuuteen liittyvää keskustelua ei käytäisi vain vammaisten ihmisten oikeuksiin liittyen, vaan keskustelu laajennettaisiin kaikkia ihmisiä koskevaksi. Tällöin esteettömyys ei olisi ainoastaan vähemmistöryhmää tai yksittäisiä toimenpiteitä koskeva asia, vaan osa kaikkien ihmisten arkipäivää.

Samalla voidaan kysyä, missä kulkee raja erilaisen ja ”tavallisen” opiskelijan välillä. Se, mitä erilaisuudella milloinkin tarkoitetaan, on sosiaalisesti määritelty tietyn yhteisön sisällä ja tiettynä ajankohtana. Nämä määritelmät muuttuvat ajan kuluessa tiedon ja kokemusten karttuessa. Ne vaikuttavat kuitenkin koko ajan yhteisön toiminnassa sekä positiivisesti että negatiivisesti. Pitäisikin päästä eroon ihmisten luokittelemisesta ”erilaisiin” ja ”tavallisiin” ja nähdä kaikki yksilöinä, joilla on omat ominaisuutensa ja erityispiirteensä. Tuskin voidaan puhua enää ”keskiverto-opiskelijastakaan”. Kuka ylipäätään on keskiverto-opiskelija? Termillä lienee perinteisesti tarkoitettu 20 - 25-vuotiasta suomalaista, fyysisesti ja psyykkisesti tervettä opiskelijaa, joka suoriutuu opinnoissaan määräajassa ilman suurempia ongelmia. Opiskelija- ja ihmiskäsitystä tulisi laajentaa vastaamaan paremmin todellista vallitsevaa tilannetta ja tarkastella opiskelijoita yksilöinä esimerkiksi uusia opetustiloja tai –menetelmiä suunniteltaessa.

Erilaisuutta itsessään ei saisi nähdä ongelmana, vaan mahdolliset ongelmat syntyvät pikemminkin siitä, miten ympäristö reagoi erilaisuuteen. Kun perusrakenteet, kuten fyysinen ympäristö sekä ihmisten asenteet, ovat opiskeluyhteisössä kunnossa, voi jokainen opiskelija keskittyä täysipainoisesti opiskeluun tarvitsematta käyttää kohtuuttomasti aikaa ja energiaa omien oikeuksien hakemiseen. Melko pieniltäkin tuntuvilla toimenpiteillä voidaan kehittää opiskeluoloja ratkaisevasti parempaan suuntaan. Tärkeintä on se, että jokainen yhteisön jäsen on omalta osaltaan kiinnostunut ja sitoutunut edistämään yksilöllisyyden arvostamista ja huomioonottamista.