Pekka Hulkko, Pauli Salonen, Tapio Varmola (toim) Harjoittelun juurilla. Keski-Pohjanmaan ammattikorkeakoulu, Vaasa 2005


Pekka Hulkko, Paula Suhonen ja Tapio Varmola ovat toimittaneet artikkelikokoelman harjoittelun vaiheista ammatillisissa oppilaitoksissa ja nykyisissä ammattikorkeakouluissa. Kirjan nimi " harjoittelun juurilla" on kunnianhimoiselle teokselle liian vaatimaton. Pikemminkin on kysymys ylemmän ammatillisen koulutuksen ja siinä toteutuneiden ajattelutapojen ja toimintamallien persoonallisesta historiasta.

Kirjoittajiksi on saatu joukko ammatillisen koulutuksen veteraaneja. Heille kaikille on yhteistä hyvä muisti ja sujuva kynä. Kirjassa ei puhu oppikirjaviisaus vaan kokemus.

Harjoittelu on ammatillisen koulutuksen luontainen piirre. Lukioissa ei paljon harjoitella, paitsi taksvärkkipäivinä. Yliopistoissa harjoittelua harjoitetaan muutamilla käytäntöön suuntautuneilla aloilla, kuten eläinlääketieteessä. Muutoin tietoa on yliopistoissa aina päntätty kirjoista, luennoista ja ohjatuista harjoitustöistä

Kirjoituskokoelmasta saa valaisevan käsityksen kuinka erilaista elämää suomalaisissa ammattioppilaitoksissa on näihin päiviin asti eletty. Valtakunnallisia opetussuunnitelmia ei vielä 1980-luvun alkupuolelle saakka ollut lainkaan, ja koulujen opetus erosi melkoisesti myös saman alan sisällä.

Oppilaitokset oli siroteltu eri ministeriöiden alaisuuteen. Yhtenäisyyttä alkoi syntyä vasta kun kauppa- ja teollisuusministeriön alaiseksi vuonna 1966 perustettu ammattikasvatushallitus siirrettiin vuonna 1969 opetusministeriön johdettavaksi. Erityisministeriöiden alaisuudessa oppilaitosten toiminnan viitekehyksinä olivat vastaavan alan erityistavoitteet, kuten sosiaali- ja terveyspolitiikka. Opetusministeriön ohjauksessa oppilaitosten viitekehykseksi tuli valtakunnallinen koulutuspolitiikka.

Yhteinen hallinto mahdollisti yhtenäisen koulutuksen kehittämisen. Keskiasteen uudistus takoi opistoasteen koulutusta yhtenäisempään muottiin. Rakenteista tuli läpi alojen samankaltaisia. Kaikille aloille suunniteltiin valtakunnalliset opetussuunnitelmat, joihin kuului myös harjoittelua.

Ammattikorkeakoulu on sittemmin yhdistänyt eri alan oppilaitokset saman katon alle. Yhteistoiminnan harjoittelu on kuitenkin vienyt vuosia. Osa kirjan kirjoittajista tuo vieläkin esille, että eri alojen välillä on tarpeetonta jännitystä ja välimatkaa.

Harjoittelutoiminnan etenemistä eivät ole ohjanneet vain opetushallinnon virkamiehet tai viisaat ministerit. Oppilaitoksissakin on ollut paljon innovatiivisuutta, joka on levittäytynyt koko kentälle. Raimo Harlio kertoo kuinka harjoittelun pioneereina kaupan alalla ovat toimineet muutamat ennakkoluulottomat oppilaitokset, kuten Helsingin Sihteeriopisto ja ATK-instituutti.

Harjoittelun rooli on vaihdellut aloittain. Tekniikassa ja maataloudessa harjoittelua on ollut kautta aikojen. Kaupan alalla merkonomikoulutukseen ei sen sijaan alun perin kuulunut päivääkään työharjoittelua. Ennen vanhaan luotettiin kaikilla aloilla vahvasti ennen koulutusta saatuun työkokemukseen. Tämän perehtymisen laatu on saattanut vaihdella melkoisesti alalta toiselle. Nuoriso-ohjaajiksi pyrkivät harjoittelivat leirikoulujen ohjaajina, ravintola-alasta kiinnostuneet ruokaloissa ja maataloudesta kiinnostuneet isännän apuna pelloilla.

Hauskinta tekstiä kokoelmassa latelee Lahden muotoiluinstituutin emeritusrehtori Antti Hassi. Hassi levittää koko laajan kokemuksellisen partituurinsa ja koskettelee kaikkia soittimiensa näppäimiä. Tyylilajina on staccato, joka ajoittain laskeutuu andante moderatoksi.

Hassin kirjoitus koostuu pienistä paloista, jotka hän kutoo taitavasti yhteen. Kirjoittaja esittää kantojaan niin tieteen kuin taiteenkin käsitteisiin ja filosofiaan, kansakouluopetuksen syntyyn, opiskelijavalintaan, laadun arviointiin, verotukseen, talouspolitiikkaan, työllisyyspolitiikkaan, sosiaalipolitiikkaan, yhteiskuntapolitiikkaan laajemminkin, mutta ennen muuta taideteollisuuden opettamiseen ja johtamiseen. Hassin kirjoituksessa on paljon omakohtaisia muistoja etenkin ammattikasvatushallituksen ajoilta. Kirjoitus osoittaa havainnollisesti että järjestelmässä kuin järjestelmässä voi rehtorinakin pärjätä, kun on hyvä itsetunto ja hoksottimet paikallaan.

Hassin käsittelyssä opetushallinnon virkamiehet 1990-luvulle saakka näyttäytyvät etupäässä häiriköinä, jotka pyrkivät estämään kaikkea järkevää toimintaa. Jokunen myönteinen sana ammattikorkeakouluista sentään tekstistä irtoaa. Hassi korostaa motivaation merkitystä opiskelijavalinnoissa. Hän pitää harjoittelua tärkeänä, mutta varoittaa siihen liittyvistä vaaroista, kuten yritysten itsekkyydestä.

Hassi osaa käyttää taitavasti hyväkseen huumoria. Kuinka paljon iloa ja naurua muuten mahtaa kuulua tämän hetken ammattikorkeakoulujen opetussuunnitelmiin. Kukahan kirjoittaisi esseen huumorin roolista ammattikorkeakoulujen pedagogiikassa.

Veijo Hintsasen tyylilaji on forte fortissimo, kovaa julistaen. Teksti on tavu tavulta jykevää saarnaa, josta ei löydy rahtuakaan leikkisyyttä. Toisaalta kirjoitus kuvastaa tekijänsä pitkää kokemusta, syvää oivaltamista ja hyvää muistia. Hintsanen tekee vanhoja muistellessaan jopa joitakin myönnytyksiä tehdyistä virheistä.

Hintsasen kirjoituksessa tuodaan esille tärkeitä näkökohtia. Ennen vanhaan tekniikan ammattikoulutukseen tultiin vähäisin teoreettisin tiedoin, käytännön kautta. Tänään opiskelijoilla on hyvä yleissivistävä peruskoulutus, mutta vähän käytännön kokemusta. Ylioppilaiden osuus insinööriopiskelijoista on kasvanut rakettimaisesti, mistä on aiheutunut myös ongelmia. Keskeyttäminen on pysynyt runsaana.

Hintsanen myöntää että tekniikan aloilla on suhtauduttu muita kriittisemmin monialaisiin ammattikorkeakouluihin. Tapana ei ole ollut pohtia oppimisvaikeuksien voittamista muutoin kuin muita syyttämällä. Nämä tekijät ovat hänen mielestään myös yhtenä syynä suuriin keskeyttämislukuihin.

Eri reittiä tulevien kouluttaminen saman opetussuunnitelman sisällä on aiheuttanut päänvaivaa muillakin aloilla kuin tekniikassa. Ammattikorkeakoulujen on ollut pakko saattaa samalle lähtöviivalle niin käytännön oppia saaneet että pelkkää yleissivistystä nauttineet opiskelijat. Perusteellisimmin eri ratkaisujen, joskus hapuilevaakin, etsintää kuvaa Antero Luomajärvi kirjoituksessaan maatalouden sektorilta.

Kaikki kirjoittajat mainitsevat ulkomaisen harjoittelun lisääntymisen. Kukaan ei kuitenkaan pysähdy pohtimaan syvemmin sen merkitystä. Ehkä jotain kertoo Antero Luomajärven kirjaama tarina. Eräs opiskelija olisi 1980-luvulla halunnut suorittaa maatilaharjoittelunsa ulkomaisessa juustolassa, mutta ammattikasvatushallitus kielsi tämän. Harjoittelu kuitenkin toteutettiin, ja oppilaitoksen omapäisyys lopulta kannatti. Nyt kyseinen opiskelija johtaa Etelä-Pohjanmaan tunnetuinta elintarvikejalostuslaitosta.

Nuoriso-ohjaajien ja viittomakielen tulkkien koulutus on kulkenut eri reittiä kuin muut ammatilliset alat. Ammattialan kehityksen suunnannäyttäjinä ovat toimineet lähinnä kunnat. Koulutuksesta suuri osa on sijoittunut kansanopistoihin, joita on ohjannut oma lainsäädäntönsä. Sirpa Teräväinen tekee kirjoituksessaan sulavia syöttöjä eri suuntiin. Kirjoitus antaa valaisevan kuvan tämän marginaalisen koulutusalan noususta muiden rinnalle.

Kirjoittajat eivät sorru turhaan teoretisointiin. Antti Hassi pohtii hauskasti tiedon ja taiteen käsitteitä. Annikki Lämsä mainitsee opetussuunnitelmissa tapahtuneen siirtymisen behavioristisesta käsityksestä humanistiseen. Hänelle myös reflektiivisyys on tärkeällä sijalla opetuksen yhtenä perustana. Terveys- ja sosiaalialalla pedagoginen keskustelu onkin ollut alusta alkaen muita aloja vilkkaampaa.

Harjoittelun kehittäminen tarvitsisi kuitenkin ympärilleen tukevamman teoreettisen perustan. Tähän suuntaan osoittaa jossain määrin Humak:ssa omaksuttu pedagogisen yhteisön käsite, jota Sirpa Teräväinen ansiokkaasti erittelee. Käsite tarkoittanee suunnilleen samaa kuin Paula Salosen loppulausunnossa kuvailemat kehittämisrenkaat. Mutta jotain vielä vahvempaa teoreettisella alueella tarvittaisiin.

Kirjasta puutuu lankoja yhteen punova yhteenveto. Paula Salonen kokoaa lopussa yhteen joitakin ajatuksia, mutta ei halua toistaa kerran jo sanottua. Tämä on vahinko.