Johdanto

Kirjoitukseni otsikko, ’Hedelmistään puu tunnetaan’, on moniselitteinen. Otsikkoni tarkoituksena on kiinnittää lukijan huomio ennenkaikkea kahteen tärkeään seikkaan. Yhtäältä haluan kiinnittää huomion määrättyyn rakenteeseen, puuhun, joka on kehittynyt siksi mikä se on kestoltaan vaihtelevan prosessin kautta. Toisaalta haluan kiinnittää huomion kyseisen puun tuottoon tai arvoon, puun hedelmiin. Esimerkiksi voimme ottaa vaikkapa omenapuun. Se ei tuota odotettua satoa ennen kuin se on kasvanut riittävän kauan ollakseen hedelmällinen. Mutta silloinkin, siis hedelmällisenä ja jo hedelmää kantaneena, se toisinaan jättää sadon tuottamatta. Se, joka tuntee omenapuut, ei kuitenkaan hakkaa puuta poikki heti, kun sato jää tulematta. Hän tietää, että joko puu on liian nuori tai se lepää, tai sitten se on kuollut. Sadon odottajalla pitää olla strategian tuomaa kärsivällisyyttä ja kykyä ottaa vastaan vaikeudet ja pettymykset, joita satunnainen sadon puute saa aikaiseksi. Mutta tilannetietous ja tarkasteltavan puun tuntemus auttaa satoa odottavaa puutarhuria. Nuorelta puulta ei voida odottaa hedelmää, mutta ei sitä kannata hedelmättömyyden takia hakata poikkikaan. Hedelmällinen puu saattaa joskus ”levätä”, eikä sitä kannata silloin yhden satokauden tuloksen perusteella katkaista. Toisaalta, kokenut tarkkaaja huomaa jo varhain, koska puu on kuollut. Mutta kokenutkin tarkkaaja saattaa erehtyä. Näin on mielestäni käynyt niille, joiden mielestä peliteoreettisella lähestymistavalla ei ole enää annettavaa yhteiskunnalliselle ja sosiaaliselle ajattelulle.

Alkuperäinen ajatukseni, jonka vuoksi aloin kirjoittaa tätä artikkelia lähti jo vuosia kyteneestä intuitiostani, että peliteoreettisella lähestymistavalla on kuin onkin jotakin annettavaa eettiselle pohdinnalle. Esteenä sille, että en aiemmin ole puuttunut aiheeseen on ollut se, että siinä peliteoreettisessa keskustelussa, jossa otetaan kantaa eettisiin kysymyksiin, on yleensä sitouduttu ns. rationaalisen valinnan teoriaan, jossa (eettinen) toiminta nähdään aina yhden motiivin, oman intressin, näkökulmasta. Tätä näkökulmaa olen pitänyt liian rajoittavana. Nyt olen kuitenkin tarttunut toimeen ja tuottanut kirjoituksen, jossa omat perusintuitioni tulevat (osittain) käsitellyiksi. Kaikkialla kirjoituksessani en ole voinut kuitenkaan välttää rationaalisen valinnan teorian käsittelemistä. Se tarjoaa tarkastelulleni käytännöllisen esimerkin. Sattuu vain olemaan niin, että tarkastelemassani ”genressä” rationaalisen valinnan teoria on parhaiten dokumentoitu. Tarkoitukseni ei ole kumota kenenkään eettisiä intuitioita ja tarjota omaani kenellekään (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta). Samalla käsittelyni johtaa etiikan juurille: käytännölliseen järkeen ja käytännöllisen järjen ”logiikkaan”, jotka ovat kuitenkin saaneet uuden muotoilun peliteorian termein.

Tämä uusi muotoilu on ajankohtainen juuri nyt. Nimittäin Aristoteleen arvostaman käytännöllisen järjen uusi muotoilu ja sen systemaattisin olemassaoleva esittely sai jälleen kerran arvostusta Nobelin palkinnon muodossa, kun syksyllä 2005 Robert Aumann ja Thomas Schelling palkittiin kyseisellä kunnianosoituksella. Tässäkin kirjoituksessa, ja esittämässäni ydinajatuksessa on mukana Aumannin ja Schellingin ajattelu, jota nyt sovellan yhteen tarkoitukseen. Samalla rakennan eteenpäin sitä tietä, jonka suunnan he muiden ohella ovat osoittaneet.

Käsittelyni juuret ovat kuitenkin vielä syvemmällä juuri palkitussa perinteessä. Nimittäin tässä kirjoituksessa keskeisenä lähtökohtanani on ajatus etiikan ja peliteorian läheisestä yhteydestä, johon olen tutustunut mm. aiemmin Nobel-palkitun, John C. Harsanyin, töistä jo varhemmin, runsaat 15 vuotta sitten, ja siitä eteenpäin. Samalla kuitenkin juuri tuoreet kunnianosoituksen saajat tulevat hyvin lähelle sitä ajatusta, mitä tässä kirjoituksessa tarkastelen. Minulle nimittäin peliteoriassa on kysymys ennenkaikkea sosiaalisen vuorovaikutuksen mallintamisesta sosiaaliset vuorovaikutussuhteet ja sidokset huomioon ottaen. Juuri tämä asia lienee myös se seikka, miksi Aumann ja Schelling nyt palkittiin. Niinpä matemaattisesta ilmiasustaan ja yleisestä mallinnuksestaan huolimatta etiikan ja peliteorian suhde taitaa olla läheisempi kuin osaamme kuvitellakaan.

Muutama metodologinen huomio on paikallaan, ennen kuin esittelen ajatukseni. Yksi seikka, joka voi askarruttaa esitykseni lukijaa, on se, että esitykseni ei sisällä merkittävää empiiristä sisältöä, eikä se perustu empiirisen tai kokemuksellisen aineiston tuoreelle analyysille. Valintani on luonnollinen ja helposti perusteltavissa. Yleinen käsitys ja myös itse omaksumani käsitys on, että empiirisen sisällön pääasiallisena tarkoituksena on väitteiden tosiasiasisällön testaaminen ja oikeuttaminen. Toiseksi, tarkastelemani malli tarjoaa vahvan heuristiikan, joka tulee toimeen ilman runsasta tai viimeaikaista empiiristä sisältöä. Toisin sanoen, näkökulmani, mallini, olettamukseni ja esimerkkini eivät kaipaa omia aineistoja tai aineiston tarjoamaa empiiristä testiä tai tarkasteluni sisällön kasvattamista. Asia on kirjallisuudessa moninkertaisesti ja monin tavoin dokumentoitu ja testattu. Perusargumentti valintani puolesta on kuitenkin se, että tarkastelutapani on pääasiassa preskriptiivinen pikemminkin kuin deskriptiivinen. Pyrin ennenkaikkea antamaan suosituksia rationaalisuuden näkökulmasta eettisille päätöksentekijöille. Tarkasteluni tuottaa vasta toissijaisesti kuvauksia siitä kuinka rationaalinen päätöksentekijä tekee eettisiä ratkaisuja. Silti voidaan oikeutetusti sanoa, että tarkasteluni sisältää niin suosituksia, kuvauksia kuin ymmärrystä kasvattavia elementtejä samassa paketissa.


1. Etiikka ja rationaalisuus

On hyödyllistä olettaa, että etiikka ja rationaalisuus liittyvät läheisesti toisiinsa. Oletus palvelee käytännöllisiä tarpeita. Ilman rationaalisuuden olettamista toisten ihmisten eettiset ratkaisut jäisivät ‘meille’ käsittämättömiksi. (Vrt. Davidson, 1984) Oletuksella on myös käytännöllisiä seurauksia. Ennakko-oletus, että eettisiä kannanottoja esittävä henkilö on kyvykäs perustelemaan ratkaisujansa ja että hänen toimintansa on ymmärrettävissä, luo toimijoille odotuksia toisiaan kohtaan. Näillä odotuksilla on puolestaan oma vaikutuksensa toimijan omaan harkintaan ja ratkaisuihin. Huomautettakoon kuitenkin, että rationaalinen toiminta voi luonnollisesti kohdistua myös päämääriin, joilla ei ole mitään tekemistä eettisten ratkaisujen kanssa. Toisinaan myös ilmeisen rationaalinen ratkaisu saattaa olla ristiriidassa sen kanssa mitä ymmärrämme eettisellä ratkaisulla. (Tällainen ratkaisu kuuluu kuitenkin eettisyyden piiriin siinä mielessä, että se on eettiseltä kannalta arvioitavissa.) Mutta perussanoma on tämä: eettinen ratkaisu ei voi olla irrationaalinen ollakseen eettinen.

Etiikan ja rationaalisuuden suhde korostuu etenkin sellaisessa päätöksenteossa ja ongelmanratkaisussa, joka koskee ihmistä itseään, muita ihmisiä sekä heidän hyvinvointiaan. Tässä mielessä etiikka on perustaltaan käytännöllistä. Se palvelee ihmisten jokapäiväisiä tarpeita asettamalla odotuksia ihmistenväliseen vuorovaikutukseen. Eettinen päätöksenteko ja ongelmanratkaisu on kuitenkin, ainakin käytännön toteutuksissa, konteksti- ja kulttuurisidonnaista. Etiikalla ei ole näytä olevan mieltä ilman sosiaalista ja kulttuurista kontekstia. (Ks. esim. Williams, 1985) Yleisesti ottaen, se on aina sidottu vuorovaikutukseen ja vastavuoroisiin odotuksiin. (Vrt. Harsanyi, 1976) Yllä tarkastellussa mielessä etiikka siten on kytköksissä rationaaliseen päätöksentekoon ja sosiaaliseen vuorovaikutukseen. Tästä näkökulmasta seuraan John C. Harsanyin (1976) ehdotusta, että etiikka on yksi rationaalisen päätöksenteon haara utiliteettiteorian ja peliteorian ohella. Etiikan edustama haara ja sitä koskevat mallit tulevat paremmin ymmärretyiksi, kun tiedostetaan, että etiikassakin on eräässä mielessä kysymys odotetun hyödyn maksimoimisesta varmuuden, riskin ja epävarmuuden vallitessa tilanteessa, jossa useampi rationaalinen toimija on vuorovaikutuksessa keskenään tavoitteenaan maksimoida jotakin odotusarvoa (olipa kysymyksessä sitten oma etu tai jokin muu arvoon liittyvä asia) eli odotettavissa olevaa utiliteettia. Tämä arvo, jota pyritään odotusten valossa maksimoimaan voi esittämäni näkemyksen mukaan koskea niin tekoja, tekojen seurauksia kuin tekijän (hyveellisiä) ominaisuuksiakin. Tässä mielessä oma näkemykseni poikkeaa Harsanyin näkemyksestä: oma esitykseni on sallivampi. Harsanyi nimittäin pyrkii näyttämään, että moraaliteoriassa pyritään maksimoimaan yksilön keskimääräistä odotettavissa olevaa utiliteettia yhteisön tasolla. Tämä on mielestäni aivan liian rajoittava ja lisäksi vielä harhaanjohtava kanta eettisestä harkinnasta ja päätöksenteosta. En tässä yhteydessä kuitenkaan tarjoa mitään argumenttia asiani puolesta. Vetoan vain omiin sekä yleisiin eettisiin intuitioihin, jotka vaihtelevat hyvinkin runsaasti. Silti näkökulmani on rationaalisuutta painottava ja parasta olemassaolevaa mallia hyödyntävä. Tässä kirjoituksessa esille tuodun näkemyksen mukaan lisäksi eettinen päätöksenteko ei olennaisesti poikkea muusta rationaalisesta päätöksenteosta. Pidän tätä seikkaa eettisen teorian ymmärrettävyyden ja hyväksyttävyyden kannalta hyvänä asiana. Voin kuitenkin olla väärässä tämän asian suhteen. Mutta ainakaan toistaiseksi vakuuttavia vastaväitteitä ei ole ilmaantunut.

Tarkastelemani perusmallin yleinen ja universaali rakenne ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö eettiset intuitiot saattaisi vaihdella kulttuurista ja kontekstista riippuen, tai jopa yksilöstä riippuen. Mutta rationaalisuuden olettaminen tekee ymmärrettäväksi vähintäänkin sen, että ihmiset kykenevät kommunikoimaan keskenään eettisistä kysymyksistä.

Ymmärrys on kuitenkin yksi asia, hyväksyntä toinen. Se, että ihmiset kykenevät (kommunikoituaan) keskenään myös hyväksymään ja omaksumaan samoja näkemyksiä, intuitioita ja arvoja kuin muutkin viittaa eettisten asioiden yhteisen perustan mahdollisuuteen. Voi jopa olla niinkin, että on löydettävissä sellainen tarkastelupiste, jonka näkökulmasta erilaiset eettiset asiat ovat tunnistettavissa kulttuurista ja kontekstista riippumatta. (Vrt. esim. Kant, [1788], (1990))

Käytännössä ”meidän” maailmassamme kulttuurit ja kontekstit eivät kuitenkaan sijaitse toisistaan riippumattomissa eettisissä tyhjiöissä. Ainakin toistensa kannalta eettisesti relevantit kulttuurit ja kontekstit ovat toistensa kanssa kosketuksissa, eikä nykymaailmassa voida olettaa olevan erillisiä eettisiä saarekkeita. (Williams, 1985) Vaikka eri kulttuurit ja kontekstit tuovatkin sisällöllisiä eroja ihmisten eettisiin käsityksiin, nuo käsitykset ovat (ainakin periaatteessa) eri kulttuureista ja konteksteista tulevien käsitettävissä. Lähtökohta muiden käsitysten tulkitsemiselle löytyy rationaalisuusolettamuksesta. (Davidson, 1984) Oletus on radikaali, mutta hyödyllinen. Rationaalisuusolettamukseen perustuva tarkastelu tarjoaa äärellisen teorian äärettömälle määrälle tarkasteltavia tapauksia.

Yksi eettisyyden vaatimuksista koskee eettisten kannanottojen universaalisuutta. Ongelma on, kuinka tavoittaa tämä universaalisuuden vaatimus, jos eettiset intuitiot vaihtelevat kulttuurista ja kontekstista toiseen siirryttäessä. Voidaan kuitenkin perustellusti olettaa, että ihmisten rationaaliset kyvyt ovat perustaltaan yhteneviä. (Vrt. Hobbes, [1651], (1999)) Voidaan myös olettaa, että rationaalisuuden syntaksi, rationaalisen harkinnan yleinen muoto on universaali huolimatta siitä tosiseikasta, että jokaisen rationaalisen toimijan perspektiivi on hänen omansa. Tämän oletuksen mukaan eettisen päätöksentekijän päämääriä ja pyrkimyksiä voidaan sisällöllisesti arvioida päätöksentekijän omasta näkökulmasta. Samalla kuitenkin on olemassa universaali kriteeri, jonka näkökulmasta päätöksenteon muodon tai syntaksin arviointi tapahtuu. Tämä ajatus on tuttu myös peli- ja päätösteoreettiselle lähestymistavalle.

Tarkastelemani malli ei kuitenkaan sellaisenaan sisällä tulkintaa. Toisin sanoen, malli tarjoaa vahvan heuristiikan ilman sisältöä: se on abstrakti. Mutta juuri tässä abstraktisuudessa piilee mallin voima. Juuri mallin abstraktisuudesta johtuen sen avulla voidaan kohdata sosiaalisen vuorovaikutuksen ja eettisen päätöksenteon kannalta relevantteja tilanteita, jotka eivät ole mitenkään ennakoituja, vaikkakin ne on ymmärretty mahdollisiksi. Tarkastelemani malli on siten riittävän robusti ympäristön muutosten suhteen. Se on sovellettavissa useisiin kulttuureihin ja konteksteihin. Abstraktisuudestaan huolimatta tarkastelemani malli kuitenkin suuntaa myös yleisempää tarkastelua ja tulkintaa. Keskeisin tulkintaa rajaava tekijä rationaalisen päätöksenteon mallissa on sitoutuminen toimijan ja toiminnallisuuden näkökulmaan. Tällainen rajaus ei ole perinteiselle eettiselle tarkastelulle mitenkään vieras. Nimittäin perinteisesti on ajateltu, että etiikka liittyy nimenomaaan toimintaan, vaikka eettisten ohjeiden näkökulma saattaakin vaihdella toimijoiden, tekojen tai tekojen seurausten ominaisuuksien tarkastelun suhteen. Tämän rajaavan näkökulman valinnan seurauksena esimerkiksi eettisyyden ilmentyminen toimijoiden välisissä suhteissa ja rakenteissa, kuten yhteisöissä, instituutioissa yms. asioissa seuraa jollakin tavoin toiminnasta: siitä, että joku tekee jollekulle jotakin jollakin tavalla.

Tulkinta rationaalista päätöksentekoa koskevien intentionaalisten (toimintaa ohjaavien) tilojen sisällön suhteen muodostuu arjesta tuttujen eettisten ja eettistä päätöksentekoa koskevien käsitteiden verkostosta. Toisin sanoen, niistä eettisistä periaatteista tai mahdollisista periaatteista, joita ihmisillä kulloinkin sattuu olemaan.

Yleisenä lähtökohtanani on siis rationaalisen toimijan mallintamiseen perustuva tarkastelu John von Neumannin ja Oskar Morgensternin (1944) päätös- ja peliteorian hengessä. Ajatus ei ole eettiselle tarkastelulle aivan uusi. Usein mallin sovellus tapahtuu rationaalisen valinnan teorian näkökulmasta, jolloin rationaaliset toimijat tulkitaan oman edun tavoittelijoiksi. (Ks. esim. Harsanyi, 1976; ja Gauthier, 1983; ks. myös Axelrod, 1990, [1984]) Oma tarkasteluni ei kuitenkaan ole sidottu tähän tulkintaan. Olen pyrkinyt tarkastelemaan eettistä päätöksentekoa ensisijaisesti sisällöstä riippumatta, mahdollisimman monenlaiset tulkinnat, intuitiot ja periaatteet sallien. Toisaalta kuitenkin tarkastelemani esimerkit antavat ratkaisuille myös sisällöllisiä piirteitä. Usein tulkintani on tällöin yhtenevä rationaalisen valinnan teorian kanssa. Tästä näkökulmasta pyrkimykseni on tarjota välineitä ratkaista eettistä harkintaa edellyttäviä päätöksenteon ongelmia erilaisissa sosiaalisissa vuorovaikutustilanteissa ja konteksteissa. Tässä tehtävässä peli- ja päätösteoreettinen tarkastelu on omiaan. Lisäksi peräänkuulutan eettistä rohkeutta asettaa kiinnostavia päämääriä itselle ja etsiä luovia ratkaisuja näiden päämäärien saavuttamiseksi. Tarkastelen siten ennenkaikkea kysymystä, mikä on asetettujen päämäärien toteuttamisen kannalta ja eettisten reunaehtojen vallitessa paras keino, tapa tai käytäntö, tai strategia missä tahansa kontekstissa. Ennenkaikkea haluan painottaa sitä seikkaa, että eettinen harkinta edellyttää taitoja, joita tarvitaan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, ja jotka siten on mallinnettavissa strategisiksi vuorovaikutustilanteiksi eli peleiksi. Menestyminen tällaisessa vuorovaikutuksessa edellyttää enemmän kuin pelissä sallittujen siirtojen tuntemista. Analogia löytyy arkipäivän peleistä. Kenestäkään ei esimerkiksi tule taitavaa shakin pelaajaa vain nappuloiden siirtosäännöt tuntemalla. Sääntöjen tuntemus auttaa kyllä virheiden välttämisessä, mutta hyväksi se ei vielä tee. On myös oltava uskallusta tehdä ratkaisuja silloin, kun ratkaisuja vaaditaan. Mutta taito ja rohkeuskaan eivät aina riitä. Toisinaan tarvitaan myös onnea. (Ks. esim. Williams, 1981) Hyvä pelaaminen edellyttää miltei poikkeuksetta taitoa, rohkeutta ja onnea. Eettisen elämän ja eettisten ratkaisujen mahdollisuus ovat mitä suurimmassa määrin sidoksissa juuri näihin tekijöihin (eettisten periaatteiden sisäistämisen lisäksi). Tässä tarkastelussa päähuomioni on nimenomaan näissä tekijöissä sekä rationaaliseen harkintaan liittyvässä strategisessa ajattelussa, ei niinkään erilaisissa eettisissä periaatteissa ja niiden sisällössä (niitä kuitenkaan mitenkään väheksymättä).


2. Rationaalisuus ja sosiaalinen vuorovaikutus

2.1 Rationaalinen päätöksenteko

Rationaalinen päätöksenteko sosiaalisissa vuorovaikutustilanteissa voidaan mallintaa von Neumannia ja Morgensternia seuraten peleiksi (1944), joissa osapuolet eräiden rationaalisuutta koskevien kriteerien nojalla pyrkivät parhaaseen mahdolliseen tulokseen odotettavissa olevan utiliteetin maksimoinnin nojalla. Näitä pelejä voidaan luokitella useilla eri tavoilla. Osapuolien ja mahdollisten valintojen lukumäärät ovat tällaisia luokitteluperusteita. Samaten pelit voidaan luokitella niiden tuottamien mahdollisten tulosten mukaan nollasummapeleiksi ja ei-nollasummapeleiksi. (Ks. esim. Nurmi, 1978, jos haluat yksinkertaisen esityksen suomen kielellä koskien tarkasteltavaa asiaa.) Näistä jälkimmäiset ovat eettisen tarkastelun kannalta mielenkiintoisia, ja varsinkin silloin, kun niihin liittyy osapuolien määrän tai valintojen ajallisen jatkumon kasvattaminen. Nämä seikat selvinnevät myöhemmin tässä kirjoituksessa.

Nollasummapeleissä, tai vakiosummapeleissä, yhden pelaajan voitto merkitsee toisen pelaajan samansuuruista tappiota. Tällainen tilanne voidaan tulkita siten, että osapuolilla ei ole mitään keskinäistä jaettavaa. Niinpä osapuolten välillä ei myöskään voi vallita minkäänlaista sosiaalista suhdetta siinä merkityksessä, että sosiaaliselta suhteelta edellytetään jonkinlaista yhteisesti edullista tai haitallista jakoa osapuolten kesken. Tarkasteluni kannalta on olennaista, että jotkin välttämättömät ehdot täyttyvät, jotta eettisellä tarkastelulla olisi mitään edellytyksiä. Nämä välttämättömät ehdot toteuttavat minimivaatimukset, eräänlaisen ohuen perusteen, tarkastella eettisyyttä. Triviaalisti tarkasteltuna minimaalinen tekijä on yhteinen kieli, mutta informatiivisesti ajatellen täytyy olla jotakin enemmän. (Ks. Tuomela, 2000) Jotakin kielen lisäksi yhteistä ja jaettua tarvitaan, jotta eettinen keskustelu nousisi triviaalin yläpuolelle ja kertoisi jotakin inhimillisestä sosiaalisesta todellisuudesta. Oman käsitykseni mukaan, yhteinen hyväksyntä ja omaksunta, tai ainakin niiden kuviteltavissa oleva mahdollisuus, ovat tällaisia tekijöitä.

Tällainen jaettuuden (ja yhteisten intressien) mahdollisuus toteutuu ei-nollasummapeleissä (ainakin em. ohuessa merkityksessä). Päätösteoreettisessa katsannossa on yhdentekevää, onko tämä intressien yhteisyyden ja jakamisen perusta jonkun epämiellyttävän tai haitallisen välttämisessä vai miellyttävän tai hyödyttävän edistämisessä. Käytännössä, etenkin arvojen tulkintojen ollessa kysymyksessä, asia tuottaa kuitenkin erilaisia ratkaisuja. Oli miten oli, tarkasteluni kannalta keskeinen ohuin yhdistävä tekijä on se, että osapuolten kesken on jotakin jaettavaa (etenkin hyvinvointia), ja tällainen tilanne on mallinnettavissa ei-nollasummapeliksi, jossa rationaaliset päätöksentekijät osin ulkoa annettujen ja osin sisäisten ehtojen nojalla pyrkivät maksimoimaan odotettavissa olevaa utiliteettiaan. Muistutan lukijaa vielä siitä, että näin esitettynä odotetun utiliteetin maksimoiminen (maxEU) ei vielä tarkoita egoistista oman edun tavoittelua. Ulkoa annettuus puolestaan liittyy siihen, että vaikka toimija ja hänen rationaalisuutensa on tarkastelun keskustassa, ympäristön asettamilla rajauksilla on suuri merkitys päämäärien ja niiden edistämistä koskevien keinojen asetannassa. Tämä on hyvin sopusoinnussa sen klassisen ajatuksen kanssa, että kyetäkseen olemaan eettinen ihminen tarvitsee myös määrättyjä ulkoisia edellytyksiä, etenkin hieman onnea onnistuakseen päämääränsä tavoittelussa. Niinpä eettisyys ei ole täysin tekijän, tekojen tai tekojen seurausten sisäinen asia. (Vrt. Aristoteles, 1989)

Huomionarvoista on etenkin, että pelit eivät ole täysin pelaajien itsensä konstruoimia, vaikka pelien rakenne määrittyykin pelaajien preferenssien mukaan ja vaikka he toimillaan pyrkivätkin vaikuttamaan myös pelin rakenteeseen. Pelit, tai oikeammin sosiaalisten vuorovaikutustilanteiden kokonaisuus, määrittyvät yksittäisestä pelaajasta riippumatta, mutta kuitenkin yksittäisten pelaajien arvojen ja valintavaihtoehtojen yhteisriippuvaisena summana. Ei enemmästä eikä vähemmästä. Samalla tämä kokonaisuus on ongelmaratkaisun näkökulmasta objektiivinen. Toisin sanoen, olivatpa osapuolien preferenssit mitkä hyvänsä, jos ne ovat tällaiset tai tuollaiset, niin niiden perusteella voidaan löytää arvot yhteensovittava ratkaisu, olipa se mikä hyvänsä tai kuinka tyydyttävä hyvänsä, tai sitten sellaista ratkaisua ei voidakaan löytää.

Edellisten huomioiden lisäksi teen yhden mielivaltaisen rajauksen. Tarkastelun yksinkertaisuuden ja tilan rajallisuuden vuoksi keskityn eettisen päätöksenteon mallin rakentamisen kannalta muutamiin esimerkkeihin, joiden voidaan katsoa edustavan sosiaalisen toiminnan ja päätöksenteon kannalta keskeisiä ongelmia. Nämä keskeiset ongelmat voidaan esittää ei-nollasummapelien termein jakona tai jatkumona konfliktitilanteiden ja koordinaatiotilanteiden välillä. Näiden jakojen tai vaikkapa jaon ääripäiden välille ja sisälle mahtuu useita mahdollisia malleja. Tässä esityksessä keskityn vain muutamaan, parhaiten dokumentoituun ja informaatiosisällöltään ylivoimaiseen, malliin.

Ennen mallien tarkastelua on kuitenkin syytä tarkastella lähemmin keskeisimpiä rationaalisuuden kriteereitä. Intuitiivisesti ajateltuna rationaalisuudessa on kysymys uskomusten, halujen, aikomusten ja toiminnan oikeanlaisesta suhteesta. Rationaalisuudessa ei kuitenkaan ole kysymys yksittäisistä uskomuksista tai yksittäisistä haluista, vaan pikemminkin yleisistä uskomuksista ja haluista – uskomusten ja halujen asteista. (Ks. Ramsey, 1931) Toisin sanoen, rationaalisuudessa on kysymys kokonaisesta uskomusten ja halujen järjestelmästä sekä sen suhteesta aikomuksiin (päätöksiin, valintoihin) ja toimintaan (tekoihin). Uskomusten ja halujen järjestelmä on mallinnettu uskomusten asteiden sekä preferenssien termein utiliteettiteoriaksi. (Ks. Ramsey, 1931) Ramseyn teoria perustuu puhtaasti kvalitatiiviseen preferenssien aksiomatisointiin. Niinpä se on kyllin yksinkertainen mallinnus myös sellaiselle lukijalle, joka vieroksuu “kovaa” matemaattista mallinnusta.

Minimaalisen kvalitatiivisen rationaalisuuskriteerin mukaan toimijan uskomusten asteiden (subjektiivisten todennäköisyyksien) on oltava koherentteja ja hänen preferenssiensä on oltava transitiivisia. (Tässä yhteydessä ei ole tarpeen tarkastella muita rationaalisuuskriteerin ehtoja.) (Ks. esim. Konkka, 2000) Nähdään, että rationaalisuus on olennaisesti preskriptiivinen käsite. Sen mukaan uskomusten asteiden ja preferenssien on oltava tietynlaisia. Peliteoreettinen lähestymistapa onkin selkeästi instrumentaalinen. Toisin sanoen, jos haluat jotakin päämäärää, sinun on toimittava niin tai näin. Huomautettakoon, että tämä ei vielä tarkoita sitä, että rationaalisuus merkitsisi oman edun tavoittelua. Päämäärä voi yhtä hyvin olla altruistinen. (Ks. esim. Ullmann-Margalit, 1977)

Yllättävää kyllä, vaikka rationaalisuus onkin preskriptiivinen käsite, eräiden käsitysten mukaan se on myös deskriptiivinen käsite. (Ks. Davidson, 1985) Tämä näkemys on yhtenevä normaalin arkipsykologisen näkemyksen kanssa. Yhtäältä rationaalisuuden termein voidaan vaatia ja odottaa määrätynlaista käyttäytymistä, toisaalta kuitenkin arkipsykologiassa selitetään ja tulkitaan ihmisten toimintaa viittaamalla heidän uskomuksiinsa ja haluihinsa ym. intentionaalisiin tiloihin. Itse asiassa inhimillisestä toiminnasta ei voida edes puhua, saati selittää ja ymmärtää, jos toimijaa ei oleteta rationaaliseksi tarkastellussa mielessä. Bernard Williamsin (1985) erottelu tiheiden ja ohuiden (eettisten) käsitteiden välillä tukee Davidsonin (1985) tapaa tarkastella deskripiivistä ja preskriptiivistä olennaisesti yhteennivoutuneina. (ks. myös Konkka, 2003)

Tämä tarkastelu riittänee tässä yhteydessä tuomaan esille sen, mitä tarkoitan (käytännöllisellä eettistä ajattelua koskevalla) rationaalisuudella. Lyhyesti sanottuna rationaalinen toimija pyrkii maksimoimaan odotettavissa olevaa utiliteettiaan (olipa sen sisällön määre mikä hyvänsä). Toisin sanoen, toimija uskomustensa ja halujensa valossa pyrkii parhaaseen toteuttamiskelpoiseen tulokseen. Odotettavissa olevan utiliteetin maksimoimisessa tarvittavat laskelmat voidaan eksplikoida numeerisesti subjektiivisten todennäköisyyksien ja utiliteettiteorian avulla. (Ks. esim. Ramsey, 1926) Rationaalinen toiminta ei kuitenkaan edellytä toimijalta kalkulaatioiden tekemistä. (Vrt. Hintikka, 2001) Painotan sitä seikkaa, että tällaiset kalkulaatiot ovat vain rationaalisen toiminnan eksplikaatio. Intuitiivisesti voidaan ajatella analogista tapausta, jossa ihminen arvioi lähestyvän ajoneuvon nopeutta. Hän voi arvioida aivan oikein, että ajoneuvon nopeus on 60 km/h, ja hän voi tehdä tämän arvion ilman, että hän eksplikoi arvionsa nopeuden laskukaavan avulla. Tällöin arviointi tapahtuu kokemuksen mukanaan tuoman intuition avulla. Tai tarkemmin arvioija käyttää arvioinnissaan kokemuksen suomaa harjaannusta sekä onnistuu rohkean arvion tekemisessä. Samoin järjen käyttö, rationaalinen harkinta on harjoiteltavissa ja siinä voidaan harjaantua.

Kun rationaalinen päätöksenteko tapahtuu sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, tehtävä muuttuu monimutkaiseksi, sillä päätöksentekijän on otettava huomioon myös muiden tekemät päätökset ja odotukset koskien kaikkien tekemiä päätöksiä. Ongelma on sama kuin tutkijalla, joka halusi tutkia erään älykkään apinan käyttäytymistä. Apina suljettiin huoneeseen, jonka ovessa oli kurkistusluukku. Kun apinan oli jonkin aikaa annettu rauhoittua ja tutustua olinpaikkaansa, tutkija kurkisti luukusta huoneeseen, ja mitä hän näki. Kurkistusluukusta katsoi takaisin apinan silmä.

Aina vuorovaikutukseen ei sisälly minkäänlaista eettistä aspektia. Yksinkertaisuuden vuoksi oletin aiemmin, että jotta vuorovaikutus olisi eettiseltä kannalta relevanttia, vähimmäisvaatimus on, että osapuolilla on keskenään jotakin jaettavaa, eritoten hyvinvointia. Hyvinvointi on tässä katsannossa ymmärrettävä väljästi. Se voi koskea yhtähyvin vapautta kuin vaurauttakin ja mitä hyvänsä eettisesti relevanttia tekijää siltä väliltä. Yksinkertaisimman mallinnuksen tilanne, jossa osapuolilla on jotakin jaettavaa, saa ei-nollasummapelin termein.

Ei-nollasummapelit voidaan erotella toisistaan mm. sen suhteen kuinka paljon mahdollisuuksia yhteistoiminnalla on. Tässä erottelussa ääripäät on perinteisesti nähty konflikteja ja koordinaatiota koskevina malleina. Konfliktimalleissa yhteistoiminnan mahdollisuudet ovat pelin tai tilanteen rakenteesta johtuen rajalliset, mutta mahdolliset. Koordinaatiomalleissa sen sijaan yhteistoiminnan toteutuminen yhteisistä intresseistä huolimatta saattaa kohdata ongelmia. Yleistettynä ja yksinkertaistettuna nämä ongelmat johtuvat mahdollisten ratkaisujen epämääräisyydestä tai hankaluudesta tehdä ratkaisuja annettujen vaihtoehtojen välillä. (Ks. esim. Konkka, 2000) Mielekkäästi esitettynä nämä ongelmat ovat vakava haaste eettisille päätöksentekijöille aivan samoin kuin konfliktimallienkin edustamat ongelmat.


2.2 Konfliktitilanteet

Konflikti-koordinaatiojatkumolta voidaan nostaa erilaisia malleja esimerkkitapauksiksi. Rationaalisen harkinnan näkökulmasta ei ole välttämätöntä käydä kaikkia mahdollisia variaatioita läpi, vaan riittää, että tarkasteluun nostetaan joitakin arkkityyppejä, jotka edustavat edellä mainittuja ongelmia annettujen rajojen sisällä. Esimerkiksi jatkumon konfliktipäästä tarkasteluun on usein nostettu Vangin dilemma (PD) tai Chicken (CG). Jatkumon koordinaatiopään tarkasteluissa huomio on kiinnitetty pääasiassa Sukupuolten taisteluun (BS), mutta myös puhtaalla koordinaatiopelillä (CC) on oma mielenkiintonsa, etenkin epämääräisyysongelman kannalta. (Ks. Konkka, 2000)

Vangin dilemma on saanut nimensä A.W. Tuckerin esittämän esimerkin mukaan. Esimerkkitapauksessa kaksi rikoksesta epäiltyä henkilöä on pidätetty ja eristetty toisistaan. Kummallakin pidätetyllä on kaksi vaihtoehtoa: ‘tunnustaa’ ja ‘ei tunnusta’. Kumpikin pidätetty myös tietää, mitkä ovat hänen mahdollisen valintansa seuraukset. Sen lisäksi, että pidätetty tietää valintansa seuraukset itselleen, hän tietää myös toisen pidätetyn valinnan seuraukset itselleen, ja oman valintansa seuraukset toiselle. Tässä ovat mahdollisten valintojen seuraukset: (1) Jos yksi tunnustaa ja toinen ei tunnusta, tunnustajasta tulee todistaja, ja hän pääsee vapaaksi, mutta ei-tunnustaja joutuu vankilaan kahdeksikymmeneksi vuodeksi. (2) Jos kumpikin epäilty tunnustaa, kumpikin joutuu vankilaan viideksi vuodeksi. (3) Jos kumpikaan ei tunnusta, kumpikin joutuu vankilaan yhdeksi vuodeksi pienemmästä rikoksesta, kuten luvattoman aseen hallussapidosta. Näiden ehtojen vallitessa epäiltyjen on päätettävä, minkä valinnan tekee. Tarkastelun yksinkertaistamiseksi esimerkki voidaan esittää ns. matriisimuodossa seuraavasti.





Matriisissa toinen pelaaja, I, on ns. rivivalitsija ja toinen pelaaja, II on ns. kolumnivalitsija. Kun matriisia tarkastellaan yhden pelaajan näkökulmasta, huomataan helposti, että jos toinen pelaaja tunnustaa, pelaajan itsensä on myös parempi tunnustaa. Mutta vaikka toinen ei tunnustaisikaan, pelaajan itsensä on parempi tunnustaa. Toisin sanoen, tekipä toinen pelaaja minkä valinnan hyvänsä, pelaajan on itsensä parempi tunnustaa. Tunnustamisen sanotaan tällaisessa tapauksessa olevan dominoiva vaihtoehto. Koska sama päättelyketju koskee yhtälailla molempia pelaajia, seuraus on selvä: kumpikin tunnustaa, ja joutuu vankilaan viideksi vuodeksi. Merkillepantavaa tässä esimerkissä on se, että jos kumpikin epäilty olisi jättänyt tunnustamatta, kumpikin olisi selvinnyt yhden vuoden tuomiolla. Toisin sanoen, yksilön etujen mukainen valinta on yhteisten etujen vastainen epäiltyjen näkökulmasta. Niinpä rationaalinen valinta johtaakin paradoksaalisesti huonoon tulokseen. Jos epäillyt olisivat irrationaalisia, he voisivat jättää tunnustamatta, ja pärjätä paljon paremmin.

Koska Tuckerin esimerkki on altis tulkintaa ja tilannetta koskevalle kritiikille, kuten mikä hyvänsä yksityiskohtia sisältävä narratiivinen esimerkki, vangin dilemma on yleensä esitetty pelkistetyssä ja abstraktissa muodossa. Tällöin huomio keskittyy paremmin pelin dynamiikkaan. Pelkistetyssä muodossa tarkastellaan ainoastaan pelaajien preferenssejä tilanteessa, jossa pelaajilla on kaksi vaihtoehtoa ja pelin rakenne on määrätynlainen. Yhteiskuntatieteellisessä tarkastelussa vangin dilemmaa pidetään tyyppiesimerkkinä kollektiivisen toiminnan ongelmasta, ja käytännöksi on muodostunut, että toimija kohtaa valintaongelman ns. kooperatiivisen strategian, C (=’cooperate’), ja ei-kooperatiivisen strategian, D (= ‘defect’) välillä. Pelaajien preferenssirakenne kuvataan tällöin yleensä seuraavasti:





Tässä matriisissa ensimmäinen luku koskee rivivalitsijan preferenssiä ja toinen luku kolumnivalitsijan preferenssiä. Mitä suurempi luku, sitä suurempi on myös pelaajan tulosta koskeva preferenssi. Nyt kumpikin pelaaja vailla mahdollisuutta kommunikoida keskenään (niin kuin edellisen esimerkin toisistaan eristetyt epäillyt) on valintatilanteen edessä: tulisiko hänen valita yhteistoiminnallinen vaihtoehto ja kooperoida vai oman edun mukainen vaihtoehto ja ei-kooperoida. Tulos on selvä: kumpikin valitsee dominoivan vaihtoehdon ja seurauksena on yhteiseltä kannalta huono ratkaisu. Tulos (2, 2) on ns. tasapainoratkaisu. Toisin sanoen, kummankaan osapuolen ei ole järkevää vaihtaa strategiaansa ilman, että myös toinen vaihtaa omaa strategiaansa. Koska tässä tapauksessa tulos on dominoivien strategioiden seuraus, ei ole mitään syytä odottaa, että kumpikaan olisi halukas strategiansa vaihtamiseen, jos sellaisesta kommunikoiminen olisi mahdollista. Tarkastelen tämän seikan eettisiä seurauksia tuonnempana. Huomautettakoon lisäksi, että näin esitettynä PD sisältää jo hieman tulkinnan mahdollisuutta, koska siinä erotellaan kooperatiivisen ja ei-kooperatiivisen välillä. Esitin PD:n kuitenkin tässä muodossa helpottaakseni seuraavassa jaksossa käytävää keskustelua kollektiivisen toiminnan ongelmasta. Nyt valitsemani tarkastelutapa on olennaisesti yhtenevä kollektiivisen ongelman tarkastelun kanssa. Vangin dilemma perusmuodossaan antaa tärkeän opetuksen: aina edes rationaalinen harkinta ei johda arki-intuition kannalta parhaaseen tulokseen. Rationaalisuuden (tai edes eettisyyden) näkökulmasta tässä ei kuitenkaan ole mitään ihmeellistä. Joskus vain ulkoiset tekijät sattuvat olemaan sellaisia, että hyvään ratkaisuun ei kerta kaikkiaan päästä. Onnekkuudella näyttäisi olevan tässä asiassa suuri merkitys. Vangin dilemmaa koskevien tarkastelujen luonne muuttuu kuitenkin ratkaisevasti, kun peliä tarkastellaan dynaamisessa ympäristössä. Tällöin toimijoiden strategioiden variaatiot lisääntyvät olennaisesti. Tarkastelen tätä aihetta lähemmin tuonnempana.

Chicken (CG) on vangin dilemman ohella konfikti-koordinaatiojatkumon konfliktipäähän sijoittuva peli. Chickenillä on katsottu olevan merkitystä ennenkaikkea erilaisten evolutionaaristen (yhteiskunnallisten) mallien kannalta, mutta myös kollektiivisen toiminnan ongelman ja sen ratkaisemisen kannalta. Seuraava esimerkki on peräisin John Maynard Smithiltä (1978). (Ks. myös Young, 1993) Smithin malli tunnetaan myös nimellä HAWK/DOVE sen tarjoaman esimerkkitapauksen mukaan.

Smith tarkastelee esimerkkiä, jossa eläimet kilpailevat reviiristä. Kysymyksessä on tyypillinen intressiristiriitatilanne, aivan kuten ihmistenkin reviiriristiriidoissa yms. vastaavanlaisissa tilanteissa. Smithin tarkastelema tilanne on pelkistetysti seuraavanlainen. Kun kahden olennon (eläimen, ihmisen) kohtaaminen uhkaa eskaloitua taisteluksi, olioilla on kaksi vaihtoehtoa: he voivat joko perääntyä tai ryhtyä taisteluun. Smith kutsuu olentoja, jotka pyrkivät välttämään taistelua kyyhkysiksi (DOVE) ja olentoja, jotka pyrkivät taisteluun haukoiksi (HAWK). Kun haukka kohtaa kyyhkysen, se saa aina haluamansa ilman taistelua. Kun haukka kohtaa haukan, jompikumpi tai kummatkin mahdollisesti kuolevat tai vammautuvat vakavasti. Kyyhkysten kohdatessa keskenään mitään taistelua ei synny, mutta toisen on kuitenkin väistyttävä. Kyyhkyset pitävät reviirinsä vain tilanteessa, jossa ei ole minkäänlaista kilpailua. Haukan kohdatessaan kyyhkysellä ei sen sijaan ole mitään toivoa pitää reviiriänsä. Kyyhkysen on väistyttävä. Näiden huomioiden valossa tilanteen rakenne voidaan kuvata seuraavasti.





Matriisi kuvaa tilanteen, jossa kaksi olentoa kohtaavat toisensa. Lukuarvot kuvaavat sitä järjestystä, johon olennot asettavat kunkin kohtaamisen. Suurin arvo on halutuin ja pienin vähiten haluttu. Smithin esimerkissä olennot eivät tee valintoja, vaan ne edustavat jompaa kumpaa tyyppiä. Niinpä tässä kuvauksessa kyyhkysen (DOVE) halutuin vaihtoehto on kohtaaminen kyyhkysen (DOVE) kanssa ja vähiten haluttu kohtaaminen haukan (HAWK) kanssa. Haukan (HAWK) halutuin kohtaaminen sen sijaan tapahtuu sekin kyyhkysen (DOVE) kanssa ja vähiten haluttu kohtaaminen toisen haukan (HAWK) kanssa. Smith tarkastelee tilannetta evolutionaarisen vakauden näkökulmasta. Populaatio, joka koostuu pelkästään kyyhkysominaisuuden (strategian) omaavista yksilöistä tai pelkästään haukkaominaisuuden (strategian) omaavista yksilöistä, ei ole evolutionaarisesti vakaa (strategia). Tässä pelkistetyssä esimerkissä populaatio, jossa on sopiva määrä kyyhkysiä ja sopiva määrä haukkoja, on evolutionaarisesti vakaa. Toisin sanoen, evolutionaarisesti vakaa strategia syntyy sopivasta yhdistelmästä eri ominaisuuksia. Tässä tapauksessa strategiaparit (HAWK, DOVE) ja (DOVE, HAWK) muodostavat evolutionaarisesti vakaat vaihtoehdot. Tässä yhteydessä ei ole tarpeen mennä syvemmälle Smithin mallin hienouksiin. Riittää, kun se tulee intuitiivisesti ymmärretyksi.

Smithin tarkastelutavassa ja omassani on kuitenkin selkeä eroavaisuus. Ihmiset ovat kykeneviä tekemään valintoja. Mutta määrätyin muutoksin Smithin malli on sovellettavissa myös valintaan kykeneviin populaatioihin. Tällöin kahdella rationaalisella toimijalla voidaan katsoa olevan kaksi selkeää strategiavaihtoehtoa: joko DOVE tai HAWK. Mutta rationaalisella toimijalla on kolmaskin vaihtoehto: ns. sekastrategia. Toimija voi satunnaistaa valintansa maksimoidessaan odotettua utiliteettiaan. Tällöin hän voi välttyä itselleen epäedullisesta tasapainoratkaisusta. Tällainen epäedullinen tasapainoratkaisu on rivivalitsijan näkökulmasta (2, 4), joka seuraa strategiaparista (DOVE, HAWK). Konkreettisena esimerkkinä tällaisesta satunnaistuksesta yhteiskunnallisten käytäntöjen ja instituutioiden tasolla voidaan nähdä esimerkiksi nopeusvalvonta valtateillä tai matkalippujen tarkastaminen julkisissa liikennevälineissä. Jatkuva valvonta ja kontrolli tulee kooperatiivisen käytännön seuraajille liian kalliiksi. Niinpä ei-kooperatiivisen populaation kurissa pitämiseksi kontrollin satunnaistaminen on järkevä strategiavaihtoehto. Tällä tavoin satunnaistamalla voidaan maksimoida odotettavissa oleva utiliteetti ja hyvinvoinnin tasaisempi tai oikeudenmukaisempi leviäminen yhteiskunnassa. Satunnaistamisella on monia muitakin yhteiskunnallisia sovelluksia. Usein niihin liittyy vielä hienovaraisia toiminnan suuntaamisen ja satunnaistamisen yhdistelmiä, kuten esimerkiksi rajavalvonnassa on asianlaita.

Chickenillä on eettisen keskustelun kannalta eräs merkittävä piirre. Kun mallia tarkastellaan kollektiivisen toiminnan ongelman näkökulmasta, huomataan, että yhteisö saattaa ajautua tilanteeseen, jossa joukko kooperatiivisen käytännön omaksuneita toimijoita (esim. ihmisiä ja yhteiskunnallisia instituutioita) pitää yllä tai elättää ei-kooperatiivisen strategian valinneiden joukkoa. Pelkistetty tilanne voidaan kuvata matriisimuodossa kollektiivisen toiminnan ongelman kuvaamisen konventioita käyttäen seuraavasti:





Tämän pelkistetyn esityksen valossa voidaan sanoa seuraava: Yksilön (rivi- tai kolumnivalitsijan) näkökulmasta paras vaihtoehto on, että toinen kooperoi, C, kun itse valitsee ei-kooperatiivisen vaihtoehdon, D. Ei-kooperatiivisen vaihtoehdon, D, valitsemiseen sisältyy kuitenkin riski, että muutkin valitsevat (mieluisinta tulosta hakiessaan) ei-kooperatiivisen vaihtoehdon, D. Tulos olisi tällöin niin yksilön itsensä kuin yhteisönkin näkökulmasta katastrofaalinen. Yksilön olisi ollut parempi valita kooperatiivinen vaihtoehto, C, vaikka toinen olisikin valinnut ei-kooperatiivisen vaihtoehdon, D. Olivatpa tämän tuloksen seuraukset yksilölle mitkä hyvänsä, ne ovat kuitenkin paremmat kuin jos hän olisi muiden kanssa toiminut ei-kooperatiivisesti. Toisin sanoen, vaikka yksilön kannalta paras vaihtoehto onkin ei-kooperatiivinen valinta, D, silloin kun muut (toinen) valitsee kooperatiivisen vaihtoehdon, C, kooperatiivisen strategian, C, valitseminen on kuitenkin turvallisempi vaihtoehto kuin ei-kooperatiivisen strategian, D, valitseminen. Lisäksi muiden ei-kooperoiminen, D, toimijan itsensä kooperoidessa, C, on vielä siedettävää verrattuna kaikkien ei-kooperoimisen, D, tuottamaan katastrofiin. Intuitiivisesti sanottuna chicken (CG) kuvaa sellaisen tilanteen, jossa kooperatiivinen yhteisö sietää tai sen on siedettävä ei-kooperatiivista alayhteisöä. Tarkastelen tätä kysymystä lähemmin tuonnempana.


2.3 Koordinaatio-ongelmat

Aina sosiaalisen vuorovaikutuksen ongelmat eivät johdu intressien konfliktista. Vaikkei mitään konfliktia olisikaan, rationaalisen ratkaisun löytäminen tai toteuttaminen saattaa osoittautua hankalaksi. Silloin, kun ongelman syyt ovat muualla kuin konfliktissa, puhutaan koordinaatio-ongelmista. Koordinaatio-ongelmat voivat olla puhtaita ratkaisun epämääräisyydestä johtuvia ongelmia, mutta ne voivat myös sisältää konfliktin elementtejä. (Ks. Konkka, 2000) Tyypillisiä esimerkkejä koordinaatio-ongelmista ovat puhdas koordinaatio-ongelma (CC) ja sukupuolten taistelu (BS). Ne voidaan kuvata esimerkiksi seuraavalla tavalla.





Päällisin puolin tässä esitetyt ongelmat, etenkin (CC) vaikuttavat triviaaleilta. Mutta lähempi tarkastelu osoittaa niiden hankaluuden. David Lewis on teoksessaan Convention (1969) tarkastellut juuri tämän tyyppisiä ongelmia ja niiden ratkaisemista. Lewisin mukaan konventioiden kehittyminen tuo ratkaisun koordinaatio-ongelmille. (Vrt. myös Schelling, 1960) Mutta Lewisin tarkastelun heikkoutena voidaan pitää sitä, että hänen staattinen käsittelytapansa ei onnistu kuvaamaan oikein sitä prosessia, joiden avulla konventiot syntyvät. Lewisin esittämä perusajatus on kuitenkin karkeasti ottaen oikea. Konventioiden ja instituutioiden syntyä on Lewisin jälkeen tarkasteltu paljonkin. Seuraavassa jaksossa esittelen oman mallini, joka perustuu osaksi Lewisin (1969) esittämään ongelmaan ja osaksi yhtäältä Robertin Aumannin (1987) korreloidun tasapainon ja toisaalta eteenpäin suuntautuneen induktion malleihin. Tulevassa tarkastelussa Lewisin staattisen tarkastelutavan ongelma tulee myös korjatuksi. Toinen konventioita koskeva ongelma on niiden sattumanvaraisuus. Konventiot edellyttävät mukautumista siihen miten asiat vain sattuvat olemaan, vaikka tarjolla olisi muita ja toisinaan myös parempia vaihtoehtoja.

Eettisestä näkökulmasta ratkaisun sattumanvaraisuus saattaa myös olla ongelma. Toisaalta on pidettävä mielessä, että eettisetkin ratkaisut ovat jossain määrin riippuvaisia onnesta (tai suotuisasta sattumasta). (Ks. Williams, 1981) Rationaalisesta näkökulmasta ongelma koordinaatio-ongelmassa on yksiselitteisen ratkaisun puuttuminen. Toisin sanoen, ongelmana on ratkaisun epämääräisyys. Jos toimijat eivät onnistu koordinoimaan toimintaansa, seurauksena on “katastrofi” niin yksilön kuin yhteisönkin kannalta. Päämäärät ovat kyllä yhtenevät, mutta huonolla onnella ratkaisut menevät ristiin.

Tyydyttävän ratkaisun löytäminen puhtaalle koordinaatio-ongelmalle on ajateltu olevan yksinkertaista, mikäli osapuolet voivat kommunikoida keskenään. Yllä olevassa esimerkissä rivivalitsija esimerkiksi kommunikoi kolumnivalitsijalle tekevänsä ratkaisun A. Tällöin kolumnivalitsijalla näyttää olevan helppo tehtävä tehdä itsekin ratkaisu A. Asia ei kuitenkaan ole aivan näin yksinkertainen. Jotta koordinaatio onnistuisi, osapuolten on myös ymmärrettävä toisiansa! Ymmärrys edellyttää tulkintaa ja tulkinta tulkittavan olettamista rationaaliseksi. Tämä rationaalisuusolettamus voi kuitenkin tapahtua vain tulkitsijan omasta näkökulmasta, tulkitsijan tiheiden (paikallisten) merkitysten kautta. Kärjistäen ja pelkistäen voidaan sanoa, että on mahdollista, että kun rivivalitsija kommunikoi ratkaisusta A, niin kolumnivalitsija tulkitseekin kommunikaation sisällön ratkaisuksi B. Reaaliset sosiaaliset vuorovaikutustilanteet ovat usein hyvinkin monimutkaisia ja paljon monimutkaisempia kuin tässä esitetty esimerkki, ja toisinaan vaikuttaa suoranaiselta ihmeeltä, että osapuolet onnistuvat ymmärtämään toisiaan, saati koordinoimaan toimintaansa keskenään. Ongelma syntyy tällöin vaikka osapuolet tietäisivätkin toisensa rationaalisiksi ja huolimatta siitä, että heidän intressinsä olisivat täysin yhtenevät ja he tietäisivät tämän. Michael Walzerin (1994) esimerkki Prahassa 1989 pidetyistä mielenosoituksista tuo oivallisesti esille tämän ymmärrystä koskevan ongelman. Mielenosoittajat kantoivat kylttejä, joissa luki “Totuus” ja “Oikeudenmukaisuus”. Kuka hyvänsä meistä todennäköisesti ymmärtää välittömästi kylteissä olevien sanojen merkityksen, ja kuka hyvänsä meistä todennäköisesti allekirjoittaa myös sen mitä niissä sanotaan. Toisin sanoen, että meidän tulisi pyrkiä toiminnassamme kohti totuutta ja oikeudenmukaisuutta. Tarkastelemamme ongelman näkökulmasta voimme vielä todeta, että asiat menevät parhain päin, kun me vielä onnistumme toteuttamaan nuo yhteisesti hyvinä pidetyt arvot ja päämäärät koordinoimalla toimintamme asianmukaisesti. Jokaisella yksilöllä, tai ainakin jokaisella oman kulttuurinsa kasvatilla, on kuitenkin oma ymmärryksensä kylttien sisällöstä. Walzerin mukaan voimme vain hetkeksi yhtyä samaan ohueen päämäärään, mutta kulttuurin ja kontekstin tiheät erityispiirteet lyövät jo seuraavana hetkenä leimansa päämäärien tulkintaan. Samoin käy myös päämäärien tavoittelun välineille. Puhdas koordinaatio-ongelma (CC) tuo tämän esille pelkistetyssä muodossa, joka osoittaa, minkälaisia hankaluuksia voi syntyä, vaikka päällisin puolin niitä ei juuri näytä olevan. Koordinaatio-ongelmassa on ennen kaikkea kysymys järkeenkäyvän ratkaisun moniselitteisyydestä tai epämääräisyydestä. Todettakoon vielä, että epämääräisyysongelma on monin verroin hankalampi pala purtavaksi kuin konfliktien mukanaan tuomat epätyydyttävään ratkaisuun johtavat ongelmat konsanaan. Asia voidaan todeta yksinkertaisesti siten, että epätyydyttävä ratkaisu on sentään ratkaisu, jolla on rationaaliset perusteet, mutta epämääräiseltä ratkaisulta perusteet puuttuvat, eikä sitä voida oikeastaan pitää ratkaisuna lainkaan. Sen pahempi epämääräisyysongelma on myös eettisille ongelmille, sikäli kuin eettinen ongelmanratkaisu on sidoksissa rationaaliseen päätöksentekoon ja käytännölliseen järkeen.

Konfliktitilanteiden generoimat epätyydyttävät ratkaisut yhtäältä ja koordinaatio-ongelmien epämääräiset ratkaisut toisaalta yhdistyvät seuraavassa tarkasteltavassa mallissa, sukupuolten taistelussa. Sukupuolten taistelua pidetään kuitenkin yleisesti pikemminkin koordinaatio-ongelmana kuin konfliktitilanteena. Tämä on tietysti luonnollinen seuraus ratkaistavan ongelman vakavuudesta. Kuten edellä sanoin, koordinaatio-ongelmat asettavat huomattavasti vakavamman haasteen rationaaliselle päätöksenteolle kuin konfliktitilanteet. Sukupuolten taistelu on saanut nimensä, kuten niin monet muutkin peliteoreettiset mallit, erään mallia kuvaavan esimerkin mukaan. Esimerkkitapauksessa kaksi henkilöä, mies ja nainen, yrittävät sopia iltaohjelmastaan. Mies haluaa lähteä nyrkkeilyotteluun ja nainen katsomaan balettia. Kuitenkin kumpikin haluaa mieluiten olla toisensa kanssa. Kun nämä toiveet asetetaan preferenssijärjestykseen, saadaan yllä kuvattu matriisi. (Ks. Kuvio 5: BS) Jos mies ja nainen eivät kykene yhteiseen ratkaisuun, tulos on kummallekin epätyydyttävä. Yhteisesti tyydyttävät ratkaisut toteutuvat kun kumpikin tekee saman valinnan, joko A:n tai B:n. Joko nyrkkeilyn tai baletin. Preferoiduimpien ratkaisujen välillä vallitsee kuitenkin konflikti miehen ja naisen välillä.

Sukupuolten taistelussa yhdistyvät niin epätyydyttävä kuin epämääräinenkin ratkaisu samalla, kun se sisältää lupauksen tyydyttävästä ja vakaasta ratkaisusta. Sukupuolten taistelussa satunnaistaminen tuottaa epätyydyttävän ratkaisun. ( Se uusintaa PD:n.) Kommunikaatiokaan ei väistämättä tuo ratkaisua (vaikka osapuolet ymmärtäisivätkin toisiansa), sillä osapuolten välillä vallitsee konflikti toivotuimman ratkaisun suhteen. Tasavahvojen osapuolten ollessa kysymyksessä BS saattaa muodostua umpikujaksi. Neuvoteltaessa yhteisesti hyväksyttävästä ratkaisusta ratkaisuun pääseminen saattaa kaatua osapuolten eritavoin preferoimiin yksityiskohtiin. Työtaistelut ovat hyvä esimerkki tämänkaltaisesta umpikujasta. Samoin on asianlaita vaikkapa Lähi-Idän rauhanneuvotteluissa.

Kommunikaatiolla on kuitenkin merkitystä ratkaisuun pääsemiseksi silloin, kun osapuolet ovat eriarvoisessa asemassa toisiinsa nähden. Ensiksi ratkaisunsa kommunikoiva voi pakottaa toisen seuraamaan valitsemaansa ratkaisua, jos hän ei anna tälle mahdollisuutta esittää vaihtoehtoista ratkaisua. Vahvempi osapuoli voi sanella heikommalle haluamansa ratkaisun. Näissä tapauksissa heikommassa asemassa olevalla ei ole muuta rationaalista vaihtoehtoa kuin seurata vahvemman osapuolen osoittamaa tietä.


2.4 Konstruktiivinen strategia ja sosiaalinen vuorovaikutus

Edellä käsitellyt mallit ovat staattisia eivätkä siksi kuvaa oikein sosiaalista vuorovaikutusta toimijoiden välillä. Silti staattiset mallit paljastavat jotakin olennaista sosiaalisesta vuorovaikutuksesta, nimittäin vuorovaikutuksen rakenteiden variaation ja rakenteissa piilevät ongelmien lähteet. Ongelmien ratkaisemisen kannalta tilanne ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Luonnollisessa vuorovaikutuksessa ongelmilla on taipumus ratketa (jos aikaa on yksilön näkökulmasta rajattomasti), vaikka staattisessa esityksessä ratkaisu vaikuttaa miltei mahdottomalta. Jos ja kun ratkaisuja odotetaan äärellisessä (siis rajallisessa) ajassa, kuten konkreettisia yhteiskunnallisia ongelmia kohtaavat ihmiset yleensä odottavat (paitsi jos ongelmat jätetään Herran huomaan), staattisen mallin antamilla rationaalisuutta määritteleviin sääntöihin perustuvilla suosituksilla on suuri merkitys kelpaavien ratkaisujen etsimisen kannalta. Ne tarjoavat perustan ratkaisuille, mutta eivät vie ratkaisuja loppuun asti. Sosiaalisen vuorovaikutuksen ongelmien ratkaisemiseksi tarvitaan jotakin enemmän kuin staattisen mallin rationaalisuutta määrittelevät kriteerit.

Toisinaan staattisen mallin antamat suositukset tuottavat sosiaalisen vuorovaikutuksen näkökulmasta ongelmia, etenkin epätyydyttävien ratkaisujen muodossa. Näiden ongelmien ratkaiseminen edellyttää toimijoilta strategista rohkeutta. Yhtäältä on syytä ottaa vakavasti staattisen tarkastelun osoittamat ongelmakohdat, mutta toisaalta tarvitaan rohkeutta irtautua staattisesta tarkastelusta ja tähdätä ratkaisuihin, jotka ovat osapuolten näkökulmasta tyydyttäviä. Tällöin on tietenkin hyväksyttävä myös ajatus, että ratkaisu ei toimikaan, vaan kaikki menee pieleen. Toisin sanoen, kun tarkastelussa siirrytään turvallisesta staattisesta tarkastelusta dynaamiseen tarkasteluun, toimivien ratkaisujen variaatio kasvaa, mutta yksiselitteisistä toimintaohjeista joudutaan luopumaan. Tällöin ei enää voida luottaa algoritmeihin tai mekaanisiin rekursioihin, mutta toisaalta voidaan tuottaa ratkaisuja, jotka eivät staattisessa analyysissä kelpaa. Ratkaisujen toimivuus on tällöin kuitenkin ainakin jossain määrin riippuvainen onnesta. (Vrt. Nagel, 1987)

Tarkastelun pitämiseksi yksinkertaisena tarkastelen dynaamista esitystä ns. puumallin näkökulmasta. (Huomaa viittaus kirjoitukseni otsikointiin.) Puumalli eli ekstensiivinen esitystapa tuo esille proseduraalisen rationaalisen ajattelun peruspiirteet. (Ks. esim. Binmore, 1986) Seuraavassa esityksessä rajaan tarkasteluni vain yhteen pelipuuhun (ja sen kahteen variaatioon), tuhatjalkaiseen. Se edustaa eettisesti mielenkiintoista ongelmaa, jossa yhdistyvät edellä mainitut piirteet: ratkaisun epätyydyttävyys ja dynaamisuuden mukanaan tuoma epämääräisyys, joiden ratkaisemiseksi tarvitaan strategista rohkeutta ja konstruktiivista ajattelua.

Ei tarvita kuin hyvin yksinkertainen ja pelkistetty jatkuvan vuorovaikutuksen tilanne, kun jo huomataan, että inhimilliset toimijat (lue: ihmiset) joutuvat vaikeuksiin löytää kelpoa ratkaisua (eettisille) päätösongelmilleen, jos heillä ei ole tuntumaa (harjaannusta) rohkeaan strategiseen ajatteluun.

Pelkistetyimmillään tarkastelu voidaan rajoittaa kahden osapuolen vuorovaikutustilanteeseen (peliin), jolla voidaan olettaa olevan jonkinlainen (äärellinen) kesto, sekä osapuolten pelissä suorittamaan vaihtoehtojen harkintaan, johon sisältyvät niin omien uskomusten ja preferenssien kuin toista koskevien odotustenkin tarkastelu. Tilannetta koskeva harkinta käy hyvin nopeasti hyvin monimutkaiseksi. Konkreettinen esimerkki tällaisesta äärellisestä pelistä on shakki. Peliä määrittelevät säännöt eivät auta eteenpäin, vaan on keksittävä jotakin muuta. Tämän muun käyttökelpoisuus määrittyy sen mukaan toteuttaako se pelaajan kannalta pelin päämäärää hyvin vai huonosti. Arjen pelitilanteet eivät kuitenkaan tyypillisesti ole shakin peluuta, mutta arjenkin valintaongelmia voidaan ratkoa hyvin tai huonosti. Arjen päätöksenteko ei tässä suhteessa olennaisesti poikkea harjaantuneen shakinpelaajan tai muunkaan harjaantuneen päätöksentekijän päätöksenteosta. (Ks. esim. Hintikka, 2001; ks. myös Langley ym. 1987) Yleensä erinomainen suoriutuminen (äärellisessä ajassa) puheena olevista ongelmista edellyttää strategisen ajattelun taitoja, jotka ovat opittavissa ja harjoiteltavissa.

Tilanne voidaan havainnollistaa tuhatjalkaisen avulla (ks. kuvio 6). Intuitiivisesti ajatellen yhteistoiminnallinen (eteenpäin suuntautuva) ratkaisu on se, jota tuhatjalkaisen osapuolet eniten toivovat, mutta rationaalisia ratkaisuja määrittelevät kriteerit johtavatkin epätyydyttävään (alaspäin suuntautuvaan) tulokseen. Nämä kriteerit voidaan nimetä ratkaisun hyväksyttävyyden periaatteeksi ja ratkaisun yksiselitteisyyden (uniikkisuuden) periaatteeksi.





Hyväksyttävyysperiaatteen mukaan pelaaja ei tietoisesti valitse dominoitua vaihtoehtoa. Toisin sanoen, jos kahta ratkaisua vertaillaan parittaisesti, toimija ei valitse niistä huonompaa. Tämä havainnollistuu kuviossa 7.





Kun toimija A vertailee eteenpäin ja alaspäin suuntautuvaa vaihtoehtoa keskenään, hän havaitsee helposti, että toimijan B dominoiva vaihtoehto on alaspäin suuntautuva vaihtoehto, joka on A:n kannalta huonoin mahdollinen tulos. Siksi A:n on rationaalisuutta määrittelevien periaatteiden nimissä valittava alaspäin suuntautuva vaihtoehto. Alaspäin suuntautuva valinta on A:n dominoiva valinta tässä yksittäisessä vaihtoehtojen parittaisessa vertailussa. Entä kun vuorovaikutukselta voidaan odottaa jonkinlaista kestoa ja tulevaisuuden tuloksia, kuten kuviossa 6. Ensisilmäyksellä näyttää siltä, että kuvion 6 esittämässä esimerkissä toimija voi toivoa parempaa tulosta ja toisen lähtemistä mukaan paremman tuloksen tavoitteluun tekemällä eteenpäin suuntautuneen valinnan. Mutta rationaalisuutta määrittelevä uniikkisuusperiaate ampuu alas tällaisen toivomuksen ja odotuksen tarkastellussa tilanteessa.

Uniikkisuusperiaatteen mukaan pelaajien valitsema strategia on rekursiivisesti dominoiva strategia. Toisin sanoen, kun toimija käy parittaisesti läpi kaikkien ratkaisujensa seuraukset, hän valitsee sellaisen ratkaisujen polun, jossa yksikään ratkaisu ei missään vaiheessa häviä parittaista vertailua vaihtoehtoisen ratkaisun kanssa. Tällainen ratkaisu on yksiselitteisesti parempi kuin mikään sen vaihtoehto, sillä sellaista parittaista vertailutilannetta ei ole, jossa kyseinen polku olisi tuottanut huonommin kuin vaihtoehtonsa (Ks. Bacharach, 1992) Näiden periaatteiden vallitessa tuhatjalkaisen osapuolilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tyytyä siihen ratkaisuun, johon he rekursiivisesti (mekaanisesti) ns. pakittavan induktion menetelmää hyväksikäyttäen päätyvät. Toisin sanoen, toimija A saa tuloksen 2 ja toimija B tuloksen 0, sillä jokaisessa risteyskohdassa voiton vie alaspäin suuntautunut vaihtoehto.

Pakittavan induktion menetelmää niin kuin muitakin rekursiivisia periaatteita perustellaan juuri määrittelevien sääntöjen avulla. Tässä ei ole mitään omituista, sillä tietenkin strategisten periaatteiden pitää olla sopusoinnussa määrittelevien sääntöjen kanssa. Mutta perusongelmana pitäytymisessä pelkästään määritteleviin sääntöihin tilanteessa, jossa vastavuoroinen sosiaalinen toiminta ja sitä kautta yhteisiin ratkaisuihin pyrkiminen on mahdollista, on tarkastellun ratkaisukäsitteen atomistisuus. Toisin sanoen, vaihtoehtojen harkinta tapahtuu muista erossa, yksin. Sosiaalisessa vuorovaikutuksessa kuitenkin harkinta tapahtuu useimmiten yhdessä muiden kanssa ja kommunikoiden erilaisista vaihtoehdoista ja ratkaisuista. Tämä seikka on kuitenkin ollut jo hyvän aikaa myös peliteoreetikkojen tiedossa. Esimerkiksi Robert Aumann (1976, 1987) on ehdottanut ratkaisukäsitettä, joka ottaa huomioon osapuolten yhtenevien intressien vaikutuksen ratkaisujen etsimisessä. (Ks. myös, Al-Najjar, 1995; Ponssard, 1990; ks. myös Konkka, 2000) Intuitiivisesti asia voidaan ilmaista siten, että kun osapuolet kohtaavat toisensa dynaamisessa vuorovaikutuksessa, on perusteltua odottaa, että osapuolet voivat löytää yhteisiä päämääriä, joihin he voivat sitoutua siten, että kollektiivinen toiminta tulee mahdolliseksi. Yhteiset päämäärät ja sitoutuminen niihin ovat tässä asiassa rationaalisuutta määrittelevien periaatteiden kanssa keskeisiä tekijöitä kollektiivisen toiminnan syntymisen kannalta. (Vrt. myös Tuomela, 1995)

Kollektiivisen toiminnan syntyminen jopa vangin dilemmassa on mahdollista, vaikka mitään eksplisiittistä sitoutumista kooperatiiviseen vaihtoehtoon ei olisikaan esitetty. Tämä käy hyvin ilmi esimerkiksi vangin dilemmaa koskevissa tutkimuksissa, eritoten, Robert Axelrodin järjestämissä algoritmikilpailuissa, joiden voittoon ylsi Anatol Rapoportin esittelemä Tit-for-tat. (Ks. Axelrod, 1984)

Peruskysymys on, voidaanko Tit-for-tatin perusajatusta soveltaa myös tuhatjalkaiseen. Ongelma tuhatjalkaisessa on, että jotta yhteistoiminnallinen ratkaisu tuhatjalkaisessa olisi mitenkään ymmärrettävissä, on alkuun oletettava, että pelin aloittaja ensimmäisen siirron tehdessään kooperoi. Kooperoiminen ei kuitenkaan sovi yhteen hyväksyttävyyden ja uniikkisuuden periaatteiden kanssa tässä tilanteessa. Lisäksi, kooperoidessaan avaussiirrolla toimija viestittää pikemminkin irrationaalisuudestaan kuin rationaalisuudestaan. Tähän liittyy läheisesti kysymys siitä, kuinka sitoutuminen yhteisiin päämääriin käy ylipäätään päinsä, jos pelin avaaja viestittää omaa irrationaalisuuttaan avaussiirrolla.

On kuitenkin pidettävä mielessä, että rationaalisuudesta puhuttaessa edes määrittelevät säännöt eivät determinoi täysin toimijan valintoja, saati rationaalisuutta. Voidaan ajatella, että staattisen tilanteen säännöt ovat liian tiukat soveltuakseen dynaamisessa tilanteessa. Määrittelevien sääntöjen tuottama algoritmi ei johda sellaiseen tyydyttävään tulokseen, jonka turvaamiseksi rationaalisuutta määrittelevät säännöt on alun perin annettu. Lisäksi Tit-for-tatin esimerkki osoittaa, että staattisen tilanteen määrittelevät säännöt rikkova toimintamalli voi johtaa kelpoon tulokseen ilman, että kyseisen toimintamallin noudattajaa voitaisiin syyttää irrationaalisuudesta. Olennaista on, että toimijalla on selkeä kuva tyydyttävästä ratkaisusta, esimerkkitapaus siitä, kuinka vastaavanlaisissa (mutta ehkä hieman poikkeavissa) tilanteissa on päästy tyydyttävään tulokseen ja toimintamalli reunaehtoineen tyydyttävän tuloksen toteuttamiseksi.

Tuhatjalkaisessa toimija tekee ensimmäisen ratkaisunsa puhtaasti omaan harkintaansa perustuen ja ”eristyksissä” muista. Kommunikaatio tapahtuu tekemällä siirtoja, jotka signaloivat erilaisia odotuksia. Pelin avaajan on tällöin mietittävä pyrkiikö hän pikemminkin toteuttamaan tyydyttävää ratkaisua vai noudattamaan annettuja rationaalisuutta määritteleviä kriteerejä. On hyvä huomata, että kooperoiminen on ainakin Tit-for-tatin esimerkin nojalla mahdollinen valinta. Kyseenalaista tässä vaiheessa sen sijaan on se, onko se myös rationaalisesti mahdollinen valinta. Toisin sanoen, aloittajan on myös mietittävä sitä, ovatko tyydyttävään ratkaisuun johtavat siirrot sallittuja, jos hän päätyy sellaiseen ratkaisuun pikemminkin kuin tiukan ja kapean mutta hyvin määritellyn rekursiivisen periaatteen mukaiseen ratkaisuun. Pelin jatkaja voi sitten miettiä, miksi aloittaja teki sen siirron minkä teki. Kooperatiivisen siirron tapauksessa rekursiivisen periaatteen mukainen ratkaisu on joka tapauksessa asetettu kyseenalaiseksi. Tämä merkitsee sitä, että kenties voidaan löytää sellaiset määrittelevät säännöt, jotka sallivat sittenkin kooperatiivisen siirron tekemisen tuhatjalkaisen kuvaamassa tilanteessa aivan samoin kuin ne sallivat Tit-for-tat:in soveltamisen iteroidussa PD:ssä, vaikka kooperatiivinen ratkaisu ei kenties olekaan rekursiivisesti määriteltävissä tai sellaiselle ei voida esittää algoritmia tuhatjalkaisen tapauksessa. Kooperatiivinen siirto ei kenties olekaan ristiriidassa odotettavissa olevan utiliteetin maksimoimisen kanssa. Toisaalta taas rekursiivinen periaate ei kenties aina toteutakaan odotettavissa olevan utiliteetin periaatetta. Tiedossa olevien määrittelevien sääntöjen näkökulmasta ongelma ei kuitenkaan ole ratkaistavissa.

Tarkastellaan sellaista mahdollisuutta, että kooperatiivinen rationaalinen avaussiirto tuhatjalkaisessa on mahdollinen, vaikka se ei perustukaan eksplisiittisesti esitettyyn määrittelevään sääntöön. Kuten tiedämme, tuhatjalkaisessa on kaksi osapuolta, A ja B, jotka ovat laskennallisilta kyvyiltään ja kapasiteetiltaan tavanomaisia (eettisiä) toimijoita, ja edessä olevien siirtojen lukumäärä on äärellinen, mutta niin suuri, että ”säädetyssä” ajassa tavanomainen laskennallinen kykyyn ja kapasiteetti ylittyy. (Ks. myös Konkka, 2000) Toisin sanoen, mahdollinen tai odotettavissa oleva tai ainakin osapuolten toivoma vuorovaikutusten sarja ylittää sen, minkä osapuolet asiallisesti ottaen pystyvät laskelmiensa valossa ennakoimaan. Päätelmien tekeminen ja siten myös ratkaisuihin päätyminen odotetusta vuorovaikutuksesta on tällöin äärimmäisen hankalaa, ja osin riippuvainen onnekkaista sattumista. Jos ajatellaan, että A kooperoi jossakin satunnaisessa vuorovaikutustilanteessa, joka sattuu olemaan esimerkki tuhatjalkaisesta, ja A ja B tietävät tämän. Tällöin B saattaa ajatella, että kooperoimalla A uskoo voivansa indusoida B:n tulevan kooperaation, ja siksi A kooperoi. A:n alkuperäistä kooperatiivista siirtoa voidaan pitää rationaalisena, jos voidaan olettaa, että kooperoimalla A voi indusoida B:n uskomaan, että B:n kooperatiivinen siirto seuraavalla kierroksella voi indusoida A:n uskomaan, että B uskoo, että kooperoimalla kyseisellä kierroksella B voi indusoida A:n kooperoimaan ainakin yhdellä niistä kierroksista, jotka seuraavat B:n siirtoa. Toisin sanoen, A:n alkuperäisen kooperatiivisen siirron on annettava oikeanlainen signaali B:lle, että A on halukas kooperoimaan jatkossa, mikäli B:kin kooperoi sitä ennen. A:n signaalin on siten oltava uskottava, jotta sillä olisi haluttu vaikutus, ja B:n olisi järkevä kooperoida jatkossa.

Yllä oleva konstruktiiviseen ajatteluun perustuva A:n ja B:n siirtoja ja eritoten kooperatiivista siirtoa koskeva harkinta voidaan esittää yksinkertaisessa muodossa siten, että osapuolten päätöksenteon kannalta relevantit strategiset periaatteet tulevat esille. Näiden strategisten periaatteiden tarkoituksena on indusoida rationaalisia odotuksia kollektiivisessa toiminnassa. (Konkka, 2001; ks. myös Axelrod, 1984; Kandori, 1992; Al-Najjar, 1995; Ponssard, 1990; ja Konkka, 2000) Ensinnäkin kooperatiivisen siirron on annettava uskottava signaali toimijan halukkuudesta kooperoida myös jatkossa. Toiseksi, kooperatiivisen siirron on perustuttava uskottavalle signaalille muiden halukkuudesta kooperoida jatkossa. Kolmanneksi, ensimmäinen ja toinen ehto ovat osapuolten tietämiä. Neljänneksi, kolmas ehto on osapuolten tietämä. (Vrt. Lewis, 1969; ks. myös Aumann, 1987) Nämä neljä ehtoa antavat strategisten periaatteiden rajat kollektiivisessa toiminnassa, ja niiden pohjalta kooperatiivinen ratkaisu esimerkiksi arkipäivän sosiaalisessa vuorovaikutuksessa on järkeenkäypä vaihtoehto, joka on myös sopusoinnussa odotettavissa olevan utiliteetin maksimoimisen periaatteen, ja siten myös rationaalisuuskriteerien kanssa. Nämä strategiset ehdot ovat eräässä mielessä sukua Rapoportin Tit-for-tatille, sillä myös Tit-for-tatissa annetaan kooperatiivinen signaali muille ja reagoidaan nopeasti muiden kooperaatioon. (Axelrod, 1984) Edellä tarkastelemani ehdot eivät kuitenkaan ole esitetty algoritmina, kuten Tit-for-tat, eivätkä ne siten myöskään tarjoa mekaanista ohjelmaa tyydyttävään ratkaisuun pääsemiseksi. Ne tarjoavat kuitenkin suuntaa antavan ratkaisumallin monimutkaisia sosiaalisia vuorovaikutustilanteita varten. Aina tällainen heuristinen malli ei kuitenkaan kykene antamaan yksiselitteistä ratkaisua, eikä sen tarkoitus olekaan vastata kaikkiin kuviteltavissa oleviin tilanteisiin. Riittää, kun se kykenee osoittamaan, että ongelmat ovat ratkaistavissa, tai jos ne eivät ole, niin ainakin se edesauttaa ymmärrystä sen suhteen, miksi ne eivät ole.


3. Etiikka: sovellus ja käytäntö?

3.1 Traagisuus, monimutkaisuus ja arkuus

Yllä olevan tarkastelun pohjalta perussanomani muotoutuu seuraavanlaiseksi: Jos haluat saada aikaan jotain hyvää, sinun on oltava valmis kohtaamaan riski, että kaikki menee pieleen ja joudut kantamaan vastuunasi ratkaisujesi traagiset seuraukset, vaikka itselläsi ei olisikaan osaa tai arpaa niiden aiheutumisen, vaan kaikki johtuisikin onnettomista olosuhteista. Eettinenkin ratkaisu on aina jossain määrin riippuvainen onnesta.(Ks. Williams, 1981; Nagel, 1987; vrt. myös Aristoteles, 1989)

Moraalisen toimijan on hyväksyttävä, että hänen ratkaisunsa seuraukset eivät ole pelkästään hänen itsensä hallittavissa. Mutta tämäkään ei vielä riitä. Hänen on myös ymmärrettävä, että toisinaan todellisuus on niin monimutkainen, että vaikka optimaalinen ratkaisu periaatteessa olisikin mahdollinen, toimijan kapasiteetti ja ratkaisun tekemisen aikataulu eivät salli sen selvittämistä. Hyvällä onnella toimija voi kuitenkin rajallisen harkinnan ja rajallisen ajan puitteissa päätyä myös optimaaliseen ratkaisuun. Huonolla onnella seurauksena on katastrofi.

Voidaan kuitenkin ajatella, että eettisen ratkaisun tekeminen ja etsiminen on parempi vaihtoehto kuin ratkaisun tekemättä jättäminen, tai ainakin, että rohkean ratkaisun tekeminen on parempi kuin aran ratkaisun tekeminen. Tarkoitan tällä ennenkaikkea sitä, että eettisten ratkaisujen tekemisessä ei pitäisi pitäytyä pelkästään virheiden välttämiseen, vaan ratkaisujen tekemisessä pitäisi pyrkiä myös erinomaisten ratkaisujen etsimiseen ja tekemiseen ongelmatilanteita ratkaistaessa.

Peliteoreettinen tarkastelu auttaa kaikkien näiden ongelmien ratkaisemisessa, tai ainakin se kasvattaa ymmärrystämme ongelmia ja niiden ratkaisumahdollisuuksia kohtaan. Ensinnäkin peliteorian tarjoaman pelkistetyn tilanteen rakennetta koskevan tarkastelun nojalla voimme todeta, että toisinaan tyydyttäviä ratkaisuja eettisille ongelmille ei ole. Silloin on tyydyttävä olosuhteiden valossa parhaaseen ratkaisuun. Toisinaan tällaisella ratkaisulla on traagiset seuraukset.

Mutta peliteoreettinenkaan tarkastelu ei aina kykene osoittamaan yksiselitteistä ratkaisua ongelmille. Todellisuus on liian monimutkainen, jotta se kääntyisi yksinkertaisiksi malleiksi. Nykyaikaisen peliteorian mahdollisuudet eivät kuitenkaan jää tähän. Kompleksisiakin tilanteita ja niiden ratkaisuja voidaan tarkastella erilaisin konstruktiivisin menetelmin. Tällöin on kuitenkin kohdattava riski, että kaikki osapuolet eivät ole ”pelissä” mukana, ja tällöin valittu strategia ei tuotakaan aiottua tulosta. Jatkuvat empiiriset testit ja havainnot ovat kuitenkin osoittaneet konstruktiivisten strategioiden tehon. (Ks. esim. Kahneman ym. 1982; Axelrod, 1984) Niinpä kooperatiivisen strategian tuoma riski kannattaa ottaa, vaikka se ei aina johdakaan parhaaseen tulokseen.


3.2 Esimerkki: vapaamatkustajaongelma

Vapaamatkustajaongelma tarjoaa hyvän esimerkin eettisen päätöksenteon ongelmista sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Yksinkertaisesti esitettynä vapaamatkustamisella tarkoitetaan toimintaa, jossa yksilö hyötyy muiden toiminnan tuloksista ilman, että itse osallistuu tulosten tuottamiseen mitenkään. Vapaamatkustajaongelma syntyy, kun yksilö ajattelee voivansa hyötyä muiden tekemän työn tuloksista ilman omaa kontribuutiota noihin tuloksiin, ja toimii tämän ajatuksen mukaisesti ja jättää kontribuoimatta tulosten tuottamista. Niin kauan kun vapaamatkustaminen ilmenee vain yksittäisinä tapauksina ongelma on lähinnä kiusallinen, ei niinkään haitallinen. (Ks. Pettit, 1986; ks. myös Konkka, 2002 ja 2003b) Mutta ongelma muuttuu yhteisten päämäärien kannalta katastrofaaliseksi, jos jokainen yksilö ajattelee samalla tavalla hyötymisestä muiden tekemän työn kustannuksella. Tällöin vapaamatkustaminen johtaa ns. kollektiivisen toiminnan ongelmaan. (Ks. Tuomela, 2000; ks. myös Hardin, 1982; Olson, 1965)

Eettisestä näkökulmasta vapaamatkustaminen tai kollektiivisen toiminnan ongelma eivät aina ole ongelmallisia. (Ks. Konkka, 2003b) Tässä ei ole mitään ihmeellistä, sillä sama pätee miltei kaikkeen inhimilliseen toimintaan. Eritoten voidaan ajatella, että jos jokin toiminta edesauttaa omia tai yhteisiä intressejä, niin se ei välttämättä ole väärin. Joskus vapaamatkustaminen ja toisinaan myös kollektiivisen toiminnan ongelman ilmeneminen ovat siunaukseksi ihmisen eettiselle kasvulle ja yhteiskunnan hyvinvoinnille. Mutta vapaamatkustamisella on myös varjopuolensa.

Silloin kun vapaamatkustaminen ilmenee häikäilemättömänä yhteisten ponnistusten hyväksikäyttämisenä ja silloin kun yhteiset (hyvät) pyrkimykset kariutuvat kunkin osapuolen oman edun tavoitteluun, vapaamatkustaminen ja kollektiivisen toiminnan ongelmat tulevat myös eettisesti ongelmallisiksi asioiksi. Ongelman eettisyyden arviointi edellyttää kuitenkin sisällöllisten seikkojen tuntemista. On tiedettävä mitä asioita kussakin sosiaalisessa kontekstissa ja vuorovaikutustilanteessa pidetään oikeana tai vääränä tai neutraalina oikean ja väärän suhteen ennen kuin voidaan arvioida eettisen päätöksenteon oikeellisuutta. Toisaalta kuitenkin on osattava tehdä oikeita päätöksiä, kun oikeaa tai väärää koskevat kontekstuaaliset tosiseikat on tunnettu. Toisin sanoen, sisällöllisten seikkojen tunteminen ei yksin riitä, vaan tarvitaan yleistä tietämystä eettisten ongelmien, ympäristön ja toimijoiden luonteesta, ja niitä koskevista rakenteellisista kysymyksistä. Tässä kirjoituksessa päähuomioni on nimenomaan rakenteellisissa tekijöissä, ja niiden huomioonottamisessa eettisiä päätöksiä tehtäessä.

Peliteoreettinen tarkastelutapa paljastaa kyseiset rakenteelliset kysymykset ja asettaa ne kontekstiinsa ratkaisujen suhteen. Näin on asianlaita myös vapaamatkustamisen suhteen. Jos vapaamatkustaminen jossain tapauksessa edustaa eettistä ongelmaa, ja yleisen näkemyksen mukaan se yleensä edustaa, niin peliteoreettinen tarkastelutapa osoittaa ongelman ratkaisemisen mahdollisuudet riippuen tarkastellusta ympäristöstä ja toimijoiden luonteesta.

Niinpä ongelmalla ei toisinaan ole muita kuin traagisia ratkaisuja. Toisin sanoen, teitpä sitten niin tai näin, aina joku kärsii. Kysymys on usein tällöin siitä, että toisin tekemällä joku kärsii enemmän kuin toinen. Tavanomainen vangin dilemma kuvaa tilanteen hyvin. Vaikka kaiken järjen mukaan tekisit parhaimman valinnan, yhteistä hyvää ei saada aikaiseksi, ei vaikka yhteisen hyvän mukainen ratkaisu olisikin näköpiirissä. Tilanteen rakenne tuottaa yhteisesti hyvän päämäärän toteutumisen kannalta traagisen ratkaisun: yhteinen päämäärä jää toteutumatta. Kenenkään ei kannata ottaa sitä riskiä, että päämäärän toteuttaminen jää yksin omille harteille. Toteutunut päämäärä ei ole sen arvoinen. Vangin dilemman kohdalla voidaan miettiä kannattaako yhteisiin päämääriin pyrkiä, jos kaikki osapuolet eivät ole riittävästi sitoutuneet sen toteuttamiseen.

Muutkin edellä tarkastellut mallit ovat ongelmallisia yhteisten ratkaisujen suhteen. Esimerkiksi ’chicken’ (tai HAWK/DOVE) näyttää ongelman alkuperän ja sen ratkaisemisen mahdollisuudet silloin, kun kysymys on yhteisesti tavoiteltavista päämääristä tilanteessa, jossa päämäärä kannattaa toteuttaa, vaikka kaikki eivät olisikaan sitoutuneet sen toteuttamiseen. Tällä kertaa tilanne on se, että yhteisen hyvän kannalta on siedettävä jonkin verran ”väärää”, jotta yhteisö pysyisi vakaana ja siksi turvallisena.

Sukupuolten kamppailussa on sama epätasapaino, mutta se ei riipu yksittäisen toimijan valinnoista, vaan pikemminkin mukautumisesta yhteisesti hyväksyttyihin käytäntöihin. Vapaamatkustaminen merkitsee tällöin ennenkaikkea sitä, että vahvempi osapuoli voi nauttia edullisemmasta asemasta suhteessa heikompaan osapuoleen. Yhteisesti hyväksytty käytäntö ylläpitää tällöin sellaista rakennetta, joka on osapuolten kannalta epätasa-arvoinen, mutta silti sellainen, että sitä ei kannata yksin lähteä kyseenalaistamaan. Kysymyksessä on hyvin vahva epätasa-arvotilan tasapaino, joka on yhteisön kokonaisuuden kannalta edullinen, vaikka joidenkin yksilöiden kannalta epäedullinen. Se ei kuitenkaan ole kenenkään kannalta niin epäedullinen, että tasapainoa kannattaisi ryhtyä järkyttämään.

Sekä ’chickenin’ että sukupuolten kamppailun eräät ratkaisut edustavat vapaamatkustajaongelman synnyttämisen ohella myös ratkaisua joihinkin vakaviin yhteiskunnallisiin ongelmiin. (Vrt. Konkka, 2003b) Kysymyksessä ovat ratkaisut, jotka sallivat hyvinvoinnin epätasa-arvoisen jakautumisen yhteiskunnan jäsenten kesken. Usein tällaisia epätasa-arvoisia ratkaisuja perustellaan heikomman osapuolen etujen turvaamisella. (Ks. Rawls, Prioriteettisääntö, 1999) Mutta toisinaan niitä perustellaan myös paremmassa asemassa olevan osapuolen kannustamisella, jolloin toivomuksena on, että paremman osapuolen entistä suuremmasta hyvinvoinnista osa valuu heikommassa asemassa oleville. (Vrt. Ullmann-Margalit, eriarvoisuutta ylläpitävät normit, 1977) Keskeisin syy hyvinvoinnin epätasa-arvoiselle jakautumiselle yhteiskunnassa ei kuitenkaan taida olla kumpikaan edellä mainituista mahdollisuuksista, eikä sille taida olla edes minkäänlaista perustetta. Epätasa-arvoa ylläpitävä järjestelmä on vain perinne tai käytäntö, jota on totuttu noudattamaan sillä perusteella, että sellainen perinne tai käytäntö vain sattuu olemaan olemassa.

Yleisesti ottaen voidaan todeta, että sosiaalinen todellisuus on hyvin monimutkainen osa todellisuutta ja yhteisen hyvän toteuttaminen on sitäkin monimutkaisempi tehtävä, niin että yksiselitteisiä ratkaisuja esimerkiksi tasa-arvoiselle hyvinvoinnin jakamiselle ei yksinkertaisesti ole. Toisinaan on yhteisesti hyödyllistä tasata hyvinvointia siten, että yhdet pääsevät nauttimaan toisten tekemän työn kustannuksella, toisin sanoen he saavat vapaamatkan. Toisinaan yhteisen hyvän jakaminen auttaa heikommassa asemassa olevia, mutta toisinaan se hyödyttää paremmassa asemassa olevia. Toisinaan taas, vaikka kaikki näyttääkin ulkopuolelta tarkasteltuna hyvältä, pienet ristiriidat tai silkka ymmärtämättömyys yhteisten tavoitteiden suhteen johtaa ongelmiin. (Ks. esim. Hampton, 1987; ks. myös Lewis, 1969) Mutta yleensä asia ilmeisesti ”jätetään silleen”. (Vrt. Heidegger, 1991)

Aina tilanne ei ole edes niin selkeä, että staattisen mallin erilaisia rakenteita koskevat ratkaisut tulisivat kysymykseen. Näin on asianlaita otaksuttavasti käytännöllisesti katsoen kaikissa arkielämän eettisissä ongelmissa. Staattinen malli parhaimmillaankin on vain teoreettinen apuväline vaihtoehtoisten ratkaisutapojen kartoittamiseksi kaoottisen todellisuuden konkreettisiin eettisiin ongelmiin. (Ks. myös Konkka, 2003a) Yhden mallin tunnistamisessa ja sen edellyttämiin ratkaisuihin mukautumisessa on omat ongelmansa. Edelläolevassa keskustelussa (ks. jakso 2.4) toin tämän seikan esille tarkastelemalla (kenties paradoksaalisesti) vain yhtä dynaamista mallia, tuhatjalkaista, ja sen edellyttämiä ratkaisuvaihtoehtoja. Tässä tapauksessa yhden ainoan mallin tarkastelu on kuitenkin perusteltua, sillä tarkoitukseni on esimerkin avulla kuvata tilannetta, jossa määrittelevien sääntöjen seuraaminen tai algoritmiset ratkaisut eivät enää tule kysymykseen. Sen sijaan toimijan on turvauduttava erilaisiin heuristiikkoihin, jotka joko onnistuvat tai epäonnistuvat kelpoa ratkaisua tarjoavana mallina. Tähdennettäköön kuitenkin, että muutkin dynaamiset mallit ja niiden yleistykset voivat tulla kysymykseen. Tällaisia ovat esimerkiksi ’dalek’ ja ’hevonen’. (Ks. Binmore, 1986) Esitykseni rajallisen tilan vuoksi en tässä yhteydessä kuitenkaan esittele lähemmin em. malleja. Päämääräni ja tarkoitukseni tulevat riittävän hyvin selväksi tuhatjalkaisen tarkastelulla.

Perusajatus on, että yhteisesti hyvän tuloksen tavoittelu edellyttää toimijalta määrättyä rohkeutta. Hänen on uskallettava ottaa tietoinen riski, että toiset osapuolet eivät ymmärrä lähteä tavoittelemaan yhteisesti hyväksi ajateltua päämäärää. Jos yhteisen päämäärän tavoittelu tyrehtyy heti alkuunsa, menetys ei ole järin suuri. Samalla kuitenkin tulevaisuudennäkymät onnistuneesta yhteisen päämäärän tavoittelusta antavat lupauksen suurista palkinnoista. Näiden tulevaisuuden näkymien edessä ovat kuitenkin rationaalisuutta määrittelevät säännöt. Tiukasti tulkittuna ne eivät salli ensimmäisen kooperatiivisen siirron tekemistä. Silloin on luonnollisesti turha odottaa yhteisen hyvän hyötyjäkään.

Edellä tarkastelemani ehdotus merkitsee vaihtoehtoa tiukalle tulkinnalle siten, että toimija asettaa päämääränsä riittävän pitkälle ja vertaa tällaista ratkaisua nykytilanteeseen. Toisin sanoen, toimija asettaa ”vision”, jota hän lähtee erilaisten reunaehtojen, määrittelevien sääntöjen ja asettamiensa päämäärien valossa toteuttamaan. Tällöin määrittelevät säännöt eivät enää tarjoakaan yksiselitteistä ratkaisua. Ehdotukseni ongelma on, että se jättää aukkoja harkintaan. Toisin sanoen, se tuottaa eteenpäin suuntautuneita induktiivisia hyppyjä toimijan päättelyketjuun. (Vrt. Al-Najjar, 1995; ja Ponssard, 1990) Nämä induktiivisten hyppyjen tuottamat aukot avaavat mahdollisuuden esimerkiksi vapaamatkoille ja yhteiseen päämäärään suuntautuvan toiminnan rapautumiselle. Mutta jos toiminta on kantanut riittävän pitkälle alkutilanteeseen nähden ollaan edistytty. Jokainen on silloin saanut osansa hyvinvoinnista.