Tämän päivän julkista yhteiskuntapoliittista keskustelua leimaa yleisellä tasolla yksi asia ylitse muiden: vahva usko keskittämisellä saavutettaviin etuihin. Suuremmat yksiköt toimivat kuulemma tehokkaammin ja tulevaisuutta paremmin turvaten. Tämän ajatussuunnan vallitessa on väestö keskittynyt ja edelleen keskittymässä muutamaan keskukseen ja lähtenyt ja lähtemässä pois haja-asutusalueilta

Edelliseen on paljolti vaikuttanut Suomen avautuminen muuhun maailmaan ja sitä kautta heittäytyminen globalisaatioon sen hyvine ja huonoine puolineen. Kehitystä on kuitenkin avitettu myös Suomen sisäisin toimin. Suomen valtion aluekehityspolitiikassa on siirrytty alun konkreettisten raharesurssien (esim. valtionyhtiöt) ja osaamis- ja hyvinvointiresurssien (korkeakoululaitos, hyvinvointipalvelut) kautta ohjelmaperustaiseen aluepolitiikkaan. Jälkimmäinen aluepolitiikan muoto on paljolti perua Suomen liittymisestä Euroopan unioniin. Ohjelmaperustaisen aluepolitiikan ydin on motivoida jokainen alue kilvoittelemaan mahdollisimman hyvin oman tulevaisuutensa eteen.

Ohjelmaperustaisen aluekehityksen myötä on maahamme ”klusteroitunut” eri toimintalohkoille monenlaisia keskuksia kokoamaan - keskittämisen saataviin etuihin viitaten - innovaatioita, yrityksiä, osaamista… On osaamiskeskusta ja sosiaalialan osaamiskeskusta, on eri tason ohjelmia ja rahoittajia, kehitysyhtiöitä ja yrityshautomoita. Yhtäällä vannotaan tekniikan ja toisaalla viulun soiton nimiin. On paikallista, maakunnallista, valtakunnallista ja kansainvälistä tasoa ja verkostoa. On toiminnan terävöittämistä ja suuntaamista.

On puhuttu suomalaisen yhteiskunnan hiljaisesta vallankumouksesta. Tällä on tarkoitettu sitä, että maassamme tapahtuu tällä hetkellä erittäin suuri yhteiskunnallinen reformi ilman että sitä ohjailtaisiin yhteisen tahtotilan, politiikan ja poliitikkojen, keinoin. Uudet ajatukset leviävät ilman analyyttistä päätöksentekoa kaikissa arjen pienissä päätöksissä ikään kuin yleinen ilmapiiri pyyhkisi pöytää poliittisella koneistolla.

Ammattikorkeakoulut ovat saaneet tuntea nahoissaan edellä hahmottelemani yhteiskuntakehityksen iloine ja suruineen. Saimme nauttia osaamiseen pohjaavan aluekehityksen ”peräaaltoa” silloin kun ammattikorkeakoulujärjestelmä päätettiin laajentaa kattamaan koko maan. Saamme juuri nyt maistaa millaista on elää keskellä yhteiskunnan hiljaista vallankumousta, missä suurinkin asioihin reagoimiseen jää aikaa muutamia viikkoja.

Miksi kirjoitin yllä olevan? Siksi että ammattikorkeakoulut ovat lähes elimellinen osa yhteiskuntapoliittista koneistoa, jonka keskeinen tavoite on turvata suhteellisen tasapainoinen taloudellinen ja sosiaalinen tulevaisuus kansalaisille.

Ammattikorkeakoulun sisältä tuntuu välillä siltä, että meidät ollaan laittamassa suhteettoman suureen rooliin tai jopa vastuuseen aluekehityksen onnistumisen suhteen. Eväinä olemme saaneet ammattikorkeakoululakiin kirjoitetun termin ”aluekehitystehtävä” ja pakotteen tehdä korkeakoulujen yhteisiä alueellisia ohjelmia. Lisämausteina olemme saaneet julkisuudessa voimakastakin kritiikkiä siitä, että ammattikorkeakoulut ovat tutkimus- ja kehitys- sekä aluekehitystoimillaan vesittämässä osaavien ammattilaisten tuottamisen.

Eväitä ei ole kovin paljon ja olemme joutuneet niitä itse lisää etsimään. Uusien eväiden etsimistä on vaikeuttanut mm. aluekehitystehtävän ympärillä toimivien sekä julkisten että puolijulkisten toimijoiden suuri määrä ja erityisesti eri sektoreiden keskinäisen koordinaation monesti täydellinen puute. Ennemminkin valtionhallinnon ja siinä myös opetusministeriön tulisi kantaa huolta aluekehityksen toimivuudesta kokonaisuutena, kuin yksittäisten sektoreiden (esim. ammattikoreakoulut) toiminnasta. Nyt näyttää siltä, että yksittäiset sektorit kantavat vastuun kokonaisstrategian puutteesta johtuvista ongelmista aluekehityksessä.

Ammattikorkeakoulujen aluekehityksellistä voimaa ei juurikaan lisätä kokoamalla, keskittämisen voimaan uskoen, yksiköitä suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Aluekehityksellistä voimaa lisätään synkronoimalla paremmin valtionhallinnon julkinen raha (rahoituslähteet) ja erityisesti aluekehitystehtävää toteuttavat virastot. Voisiko ammattikorkeakoulu olla tällainen alueiden toimijoita kokoava voima? Se voisi aluekehitystehtävänään rakentaa luottamusta ja muuta infraa ns. oikeiden toimijoiden kesken. Se voisi lisätä luottamusta alueen tulevaisuuteen lisäämällä alueen yhteisöllisyyttä ja paikallisidentiteettiä esimerkiksi kulttuurin keinoin. Voisiko sen tiloihin jopa koota kaikki elinkeinotoimintaa tukevat valtion ja kuntien virastot?

Kaikki on mahdollista jos on näky, tahtoa ja osaamista. Onko meillä näitä kaikkia?