Ammattikorkeakoulujen toiminta on vielä suhteellisen nuorta ja niille asetettu tutkimus- ja kehittämistehtävä asettaa ammattikorkeakoulut monien hankalien valintojen eteen (ks. Opetusministeriö 2004). Ammattikorkeakoulujen rooliin tutkimus- ja kehittämistyön toimijoina sisältyy monia ristiriitaisuuksia ja ongelmakohtia, joita on tarkasteltu ammattikorkeakoulututkimukseen liittyvässä kirjallisuudessa (esim. Liljander 2002) sekä omissa tutkimuksissamme. Ammattikorkeakoulujen johdon on navigoitava näiden ristiriitojen keskellä, tehtävä valintoja ja etsittävä tulevaisuuden kannalta parhaita toimintastrategioita. Nämä strategiat on pystyttävä myös jalkauttamaan käytännön toimintaan. Eri strategiat eivät välttämättä ole toisensa pois sulkevia, vaan niihin saattaa olla mahdollista löytää hyviä ratkaisuja eri näkökulmia yhdistämälläkin.

Tässä artikkelissa *) ei ole realistista esittää ns. oikeita vastauksia, koska kyse on paitsi ammattikorkeakoulujen valinnoista myös laajemmista koulutus- ja elinkeinopoliittisista valinnoista sekä alueellisista ja toimialakohtaisista erityispiirteistä. Pyrimmekin seuraavassa nostamaan esiin kysymyksiä sekä hieman kärjistämään joitakin keskeisinä näkemiämme strategisia ristiriitoja ja valintoja toivomuksenamme pitää yllä näistä teemoista käytävää keskustelua.

*) Tämä artikkeli perustuu tutkimusraportin Marttila ym. (2004) johtopäätösosan sivuihin 111–113.


1. Onko ammattikorkeakoulu paikallisesti erikoistunut kouluttaja vai kansainvälisesti tunnustettujen tutkintojen tuottaja?

Ammattikorkeakouluissa pyritään vastaamaan alueen yritysten tarpeisiin ja tässä suhteessa niille asetettuihin aluekehitysodotuksiin. Yritykset tulevat tulevaisuudessa erikoistumaan yhä enemmän. Missä määrin nykyiset toimintapuitteet mahdollistavat ammattikorkeakoulujen koulutusalojen ja opiskelijoiden erikoistumisen? Entä miten tämä erikoistumisvaatimus osuu yksiin EU:n tutkintojen yhdenmukaistamiseen tähtäävän laajemman koulutuspolitiikan kanssa? On myös tärkeää tiedostaa, että nykyisin hyvältä näyttävä erikoistumisvalinta voi pitkällä tähtäimellä osoittautua virheeksi ja johtaa pitkäaikaisiin ongelmiin.


2. Onko ammattikorkeakoulu pk-yritysten kehittäjä vai suuryritysten partneri?

Vaikka ammattikorkeakouluille on aseteltu tärkeää roolia pk-sektorin kehittäjinä alueillaan, on niille yleensä monin tavoin houkuttelevampaa ja taloudellisesti varmempaa toimia muutaman suuren ja nimekkään yrityksen kuin laajan pk-yritysten joukon yhteistyökumppanina. Henkilökunnan aikataulu on usein hyvin kiireinen, yritysrahoituksen saaminen suurilta yrityksiltä on helpompaa ja nopeampaa, opiskelijoiden työllistyminen on tärkeää paitsi opiskelijoiden myös ammattikorkeakoulun imagon kannalta ja suurille yrityksille ammattikorkeakoulut ovat hyvin tärkeitä rekrytointikanavia ja siksi ne ovat kiinnostuneita AMK -yhteistyöstä. Mikäli ammattikorkeakoulut hakeutuvat kansainvälisiin hankkeisiin, on niille hakuvaiheessa hyödyllisempää esitellä referensseissään kansainvälisesti tunnettuja kuin tuntemattomia yritysnimiä. Nämä käytännön seikat ajavat ammattikorkeakoulut varsin kauas niille annetusta tehtävästä pk-yritysten kehittäjinä.

Näistä syistä tarvitaan erityisiä (taloudellisia) kannustimia, mikäli ammattikorkeakoulujen halutaan laajassa mitassa olevan alueensa pk-yritysten kumppanina. Toisinpäin voisi myös nähdä, että suurten yritysten kanssa toimiminen on jo siinä määrin palkitsevaa, että tätä ei välttämättä enää tarvitsisi ottaa tuloksellisuudesta palkittaessa huomioon vaan resurssit voisi kohdentaa niille, jotka ovat toimineet intensiivisesti pk-yritysten kumppaneina.


3. Onko ammattikorkeakoulu osaamisen tavaratalo vai erikoisasiantuntija?

Mikäli ammattikorkeakoulut haluavat palvella alueensa yrityksiä ja muita organisaatioita, joutuvat ne valinnan eteen: erikoistuako tiettyihin asioihin ja toimialoihin vai palvellako seudun kaikkia yrityksiä? Ammattikorkeakoulujen taloudellisten ja henkilöresurssien kannalta lienee mahdotonta päätyä laajaan ns. tavaratalostrategiaan vaan kunkin oppilaitoksen on valittava kehittämisen kohteekseen terävämpiä osaamisalueita tai -keskittymiä. Eri asia sitten on, kuinka monia keihäänkärkiä uskotaan pystyttävän edistämään samanaikaisesti. Useiden eri intressiryhmien tarpeiden ristipaineessa päätökset saattavat vesittyä ja käytännössä ajaudutaan nimeämään osaamisen keihäänkärjiksi lähes kaikki joko ammattikorkeakoulun tai sen toimintaan oleellisesti vaikuttavien intressiryhmien näkökulmasta olennaiset koulutusalat.

Erikoisasiantuntijastrategia on houkutteleva: onnistuneet referenssit jollakin tietyllä toimialalla ja menestyneitten yritysten kanssa tehdystä yhteistyöstä poikivat yleensä uutta yhteistyötä ja lisäävät yritysten sekä T&K -rahoittajien mielenkiintoa ammattikorkeakoulua kohtaan. Mikäli valitaan erikoistuminen, kysymys kuuluu ketkä jäävät ulkopuolelle? Onko mahdollista, että suuri osa pk-yrityksistä tai jokin suuri alueellinen veturiyritys jää tällöin vaille todellisia yhteistyömahdollisuuksia ammattikorkeakoulun kanssa? Miten tämä vaikuttaisi alueen kehitykseen? Olisiko näissä yrityksissä sellaisia, jotka saattaisivat tulevaisuudessa tarjota opiskelijoille työpaikkoja ja tuottaa ammattikorkeakoululle tärkeää sosiaalista pääomaa sekä varsinaista tulorahoitustakin? Mitä pitkälle menevä erikoistuminen voi tarkoittaa ammattikorkeakoulun oman osaamisen kehittymisen kannalta ja voiko se johtaa umpikujaan? Onko edes mahdollista kyetä tekemään oikeita valintoja ja millä tietoperustalla?

Tällä hetkellä monissa ammattikorkeakouluissa pyritään yhdistämään näitä strategioita (esim. Marttila ym. 2005). Tällöin valitaan muutamia kapeita keihäänkärkialoja, joilla pyritään kehittämään myös kansainvälistä tasoa edustavaa omaa osaamista, minkä lisäksi tarjotaan kattavaa yleisempää palvelukokonaisuutta, jossa painottuu tutkimus- ja kehittämistoiminnan linkittäminen ammattikorkeakoulun yleiseen opetustehtävään. Strategioitakin yhdistelemällä jää kuitenkin kysymys siitä, mikä on sopiva tasapaino laajan, kattavan palvelutarjonnan ja kapean erikoistumisen etujen välillä.


4. Onko ammattikorkeakoulu ensisijaisesti oppilaitos vai T&K -kumppani?


4.1. Minkälaiseen osaamiseen tulee panostaa?

Ammattikorkeakoulun opetus- ja tutkimushenkilökunnan määrä ja toimintaresurssit ovat rajallisia. Onkin mietittävä, miten henkilöstön työaika voidaan mielekkäästi jakaa eri tehtäväalueiden kesken ja millaista tutkimus- ja kehittämistoimintaan liittyvää osaamista tarvitaan eniten. Mikäli ammattikorkeakoulut haluavat panostaa tutkimukseen, jatko-opinnot ja yrityksissä tehdyt tutkimukset ovat tärkeitä. Haastattelemiemme yritysten edustajat puolestaan näkivät keskeisenä ammattikorkeakoulun osaamisen korkeatasoisten ammattilaisten perus- ja täydennyskouluttajana ja yritysten toiminnan kehittäjänä (Marttila ym. 2004). Mikäli pitäydytään jälkimmäisellä linjalla, opettajien ja opiskelijoiden työelämätuntemus nousee keskeisimmäksi osaamishaasteeksi. Mikäli ammattikorkeakoulujen tutkimus- ja kehittämistyö liittyy praktisen tiedon synnyttämiseen ja työtaitojen kehittämiseen (Kinnunen 2002), olisi henkilökunnalle annettava mahdollisuuksia päivittää omia työelämätaitojaan.

Tutkimus- ja opetusinstituution roolit voivat olla sovitettavissa esimerkiksi opinnäytetyön ohjauksen syventämisen ja tehostamisen kautta. Mikäli ohjausta kehitetään kiinteämmäksi, vaatii se ammattikorkeakoulun opetushenkilöstöltä entistä syvällisempää toimialojen ja työorganisaatioiden tuntemusta, mikä taas puolestaan lisää ammattikorkeakoulun kykyä olla mukana laajemmissakin tutkimus- ja kehittämishankkeissa.

Näyttää siltä, että ammattikorkeakouluissa pyritään nostamaan opetus- ja tutkimushenkilökunnan muodollinen pätevyystaso ja tutkimusosaaminen ensin vastaamaan korkeakoulukriteereitä (esim. Liljander 2002), eli rakentamaan tutkimuksellista ”osaamisinfrastruktuuria” ja tämän jälkeen mahdollisesti päästään ohjaamaan resursseja henkilökunnan muunlaiseen koulutukseen.


4.2. Miten T&K- ja palvelutoiminta organisoidaan?

Ongelmallisinta opetuksen ja tutkimus- ja kehittämistyön yhteen nivomisessa on kuitenkin niiden käytännön organisoiminen (ks. Pakarinen ym. 2001; Lyytinen ym. 2003; Marttila ym. 2005). Tällä hetkellä tutkimus- ja kehittämistoimintaa sekä ammattikorkeakoulujen maksullista palvelu- ja yrityshautomotoimintaa organisoidaan eri ammattikorkeakouluissa ja jopa yhden ammattikorkeakoulun sisällä hyvin vaihtelevasti. Mikäli tutkimus ja kehitystyö sekä maksullinen palvelutoiminta tehdään omassa yksikössään, on sen koordinointi helpompaa, mutta siteet opetukseen jäävät helposti ohuiksi. Jos taas tutkimus- ja kehittämistoiminnan suurin vastuu on jaettu koulutusosastoille ja se hoituu niiden sisällä yksittäisten henkilöiden yritysverkostojen avulla, on vaarana yritysyhteistyön henkilöityminen, satunnaisuus ja hajanaisuus. Tämä saattaa nousta ongelmaksi silloin, kun pyritään saamaan aikaan suurempia, monialaisia hankkeita.

Yritysten partnerina toimimiseen ja maksulliseen palvelutoimintaan liittyy se vaara, että ammattikorkeakoulun rooli saattaa kehittyä ainakin paikallisella tasolla kilpailua vääristäväksi tai vääränlaiseksi yritysten ulkoiseksi kapasiteetin tarjoajaksi. Tämä pitää ottaa huomioon kaiken julkisesti tuetun tutkimus- ja kehittämistoiminnan eettisiä pelisääntöjä muokattaessa. Tätä ongelmaa on lakitasolla pyritty ratkaisemaan kytkemällä ammattikorkeakouluissa tehtävä soveltava tutkimus- ja kehittämistoiminta työelämän palvelemisen lisäksi opetukseen.

Jotta ammattikorkeakoulu ei T&K- ja palvelutoiminnallaan vääristäisi kilpailua markkinoilla, voisi jonkinlainen ”yrittäjyyttä edistävä ammattikorkeakoulu” -konsepti olla myös toimiva ratkaisu. Tällöin ammattikorkeakoulujen roolissa olisivat sellaiset palvelutehtävät, jotka ovat esimerkiksi ainutkertaisia uusia avauksia, sellaisia, joilla yksityinen sektori ei ainakaan samalla alueella tai yleensä Suomessa toimi ja joilla on havaittavissa selvä puute markkinoiden toiminnassa. Jos taas ammattikorkeakoulu synnyttää uutta palvelutoimintaa, jolla on tuoteluonne ja jatkuvuus, voitaisiin arvioida, voisiko palvelun ulkoistaa yksityisen yrityksen hoidettavaksi esimerkiksi ammattikorkeakoulun spin-off -toimintana. Tällainen toimintamalli kuitenkin veisi ammattikorkeakouluilta yhden merkittävän tulolähteen pois, joten sitä pitäisi kompensoida ja luoda siihen positiivisia kannustimia.


Lopuksi

T&K -toiminnan ja siihen liittyvän yhteistyön lisäksi ammattikorkeakoulujen ja niiden sijaintialueen välillä on olemassa myös muita monipuolisia vuorovaikutusmuotoja eikä niitä voida asettaa tärkeysjärjestyksen (esim. inhimillisen pääoman kehittäminen, alueen infrastruktuurin kehittäminen ja kulttuurinen kehitys, vrt. Charles & Benneworth 2002). On tärkeää huomata, että suoraan yrityksille tarjottavien palvelujen rinnalla muut toiminnot voivat varsinkin pitkällä tähtäimellä osoittautua merkittävimmiksi alueen kehityksen kannalta esimerkiksi luodessaan alueen toimijoiden välille sosiaalista pääomaa ja koheesiota (Kautonen, Kolehmainen & Koski 2002).