Lukuvuosi 2005–2006 on ollut sydäntä kylmentävää ja päätä puistattavaa aikaa. Varsinaiset kylmänpuistatukset tuotti Tatu-kauden vaihtumisen ympärillä julkisuudessa käydyt keskustelut yksikkörakenteesta ja ammattikorkeakouluverkoston toimintakykyisyydestä. Tämän mielipidekirjoituksen innoittajana on ollut viimeaikainen ”koulutuspoliittinen” keskustelu.

Ammattikorkeakoulujen tavoitesopimuksen pohjassa vuosille 2007 - 2009 todetaan:

Ammattikorkeakouluverkon kehittämisen tavoitteena on ammattikorkeakoulujen toimintakyvyn tehostaminen, koulutuksen laadun kohottaminen ja alueellisen vaikuttavuuden parantaminen. Tutkintoon johtava nuorten koulutus kootaan eurooppalaisesti ja kansainvälisesti korkeatasoisiin yksiköihin, jotka järjestävät aluetta palvelevaa tutkimus- ja kehitystyötä. Yksiköitä kootaan suuremmiksi kokonaisuuksiksi ja vähennetään alueellisesti hajaantuneiden toimipisteiden määrää Ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen yhteistä maakuntakorkeakoulutoimintaa kehitetään palvelemaan kunkin korkeakoulun koko toiminta-aluetta opetuksen ja soveltavan tutkimuksen avulla. (Kursiivit lisätty)

Koulutuspolitiikan ja koulutustehtävän toteuttamisen näkökulmasta toimintakyvyn tehostaminen kuulostaa korvissani samalta kuin tuottavuuden toimenpideohjelma, joka on vuoden paras valtionvarainministeriön kapulatermi, ja tarkoittaa käytännössä 17500 työpaikan vähentämistä valtionhallinnosta. Toimintakyvyn tehostaminen tarkoittaa tämän tulkintaketjun mukaan opetushenkilökunnan vähentämistä ja opiskelijan saaman lähiopetuksen supistamista edelleen. Tällä on varmasti yhteyksiä opetuksen laatuun, mutta mihin mahdolliseen suuntaan?

Tutkintoon johtavan nuorten koulutuksen osalta puhutaan yksiselitteisesti suuremmista kokonaisuuksista. Tämän viittaa uskomukseen suuren koon tuottamasta lisäarvosta nuorten koulutuksen osalta. Lisäarvon määrittely onkin sitten toinen juttu. Tätä artikkelia kirjoitetaan Espoon kaupungissa, josta tuli kaupunki vasta vuonna 1972 ja jonka asukasluku oli 2004 noin 220 000 asukasta. Paikallisesti arvioiden Espoon iso koko, nopea kasvu ja varsinkin sen edelleen kasvattaminen ei sinällään ole tuottanut mitään lisäarvoa ainakaan palveluiden tuottamisen näkökulmasta.

Alueellisesti hajaantuneiden toimipisteiden kohdalla tietenkin jatkokysymys onkin se, miten ikäluokka on alueellisesti jakautunut ammattikorkeakoulun toimialueella. Pienillä yksiköillä tuotetaan tietenkin koulutusta pienemmälle ikäluokalle ja isot toimipisteet keskittyvät suurempiin kaupunkeihin. Nuorten koulutuksen näkökulmasta koulutusta on tietenkin järkevää hakea omalta lähiseudulta ja nuorten koulutuksen toimipisteiden vähentäminen tuottaa tietenkin myös pienten taajamien elinvoiman heikkenemistä. Kukaan ei ilmeisesti puhu nuorten koulutuksen kohdalla edellisen kevään ylioppilaiden kouluttamisesta oman paikkakunnan elinkeinoelämän tarpeisiin.

Tilannetta heikentää ulkopuolisen lukijan näkökulmasta yksikön, toimipisteen, koulutusohjelman ja kampusalueen vaihtelevat määritykset maan eri puolilla. Ilmeisesti julkisessa puheessa puhutaan noin alle 500 opiskelijan yksiöistä ja noin 60 yksiköstä (Tavoitesopimuksen ohjekirje). Kuitenkin Hannu Siren viittaa (Tatupäivät 2005) alustuksen otsikossa toimipisteiden määrään ja itse tekstissä yksiköihin.

Oli miten oli, joillakin paikkakunnilla halutaan nuorten koulutus lopettaa.

Tutkimuspäällikkö Sakari Kainulainen kirjoittaa aluekehityksestä tuoreessa koosteartikkelissa (Kotila, Mutanen & Kainulainen 2006), että ”korkeakoulujen aluevaikuttavuudessa on periaatteessa kyse yksinkertaisesta asiasta. Aluevaikuttavuus kertoo erotuksen alueesta korkeakoulun kanssa ja ilman sitä: millainen seutu olisi ilman yliopistoa ja/tai ammattikorkeakoulua?”

Hän jatkaa: ”Käytännössä edellä olevaan kysymykseen on vaikea vastata johtuen mm. siitä, että korkeakoulujen syntyprosessit ovat hyvin pitkiä ja on lähes mahdotonta arvioida sitä, mihin suuntaan juuri tämä prosessi on kehitystä vienyt.”

Nyt meillä on hyvä mahdollisuus arvioida todellista aluekehitystyötä: mitä alueen kehitys on sen jälkeen kun siellä ei ole enää ammattikorkeakouluyksikköä.


Jatkon kannalta koulutuspolitiikan näkökulmasta ei voi olla pohtimatta seuraavia kysymyksiä

1. Miten aluekehitystyö jatkuu, edistetäänkö tällä vain Suomen väestön keskittämistä suuriin taajamiin.
   
   
2. Heikennetäänkö tällä todellista aluekehitystyötä?
   
   
3. Onko tarpeen kehottaa viimeistä lehtoria sammuttamaan valot koko paikkakunnalta?