Opetusministeri Antti Kalliomäki kertoi Turun Sanomien ja Aamulehden haastattelussa 11.4.2006, että yliopistot kaipaavat uusia keinoja toiminnan rahoittamiseksi. Sinänsä huomiossa ei ole mitään uutta, ovathan yliopistot ja korkeakoulut kilvan huutaneet riittämättömäksi koettujen resurssien perään. Uutta tuntuisi sen sijaan olevan yleinen asennoituminen korkeakoulutukseen. Korkeakoululaitosta ei enää mielletä julkisin varoin ylläpidettäväksi instituutioksi, jota ohjaavat kansallinen sivistyspolitiikka ja sen tarpeet, vaan pikemminkin palveluorganisaatioksi, jonka toimintalogiikka on peräisin markkinataloudesta.

Minkälainen on hyvinvointivaltio, jossa valtion budjettirahoitus ei riitä turvaamaan korkeakouluille riittäviä toimintaresursseja? Korkeakoulut muistuttavat tätä nykyä enemmän tutkintojen tuotantotehtaita kuin ylempään opetukseen ja tutkimukseen sekä T&K-työhön keskittyneitä sivistyslaitoksia, opiskelijoista tehdään korkeakouluyhteisön jäsenen sijaan asiakkaita, ja korkeakoulutuksesta yleensä on tullut ratas tietotuotannon ja -teollisuuden suureen koneistoon. Kuinka pitkälle korkeakoulutuksen voidaan antaa ”hyödykkeistyä” (eng. commodification) ennen kuin menetetään jotakin perustavanlaatuista korkeakoulujen arvopohjasta?

Korkeakoulujen hyödykkeistymisen ja sitä kautta lisääntyvän kaupallistumisen ohella myös massoittuminen on ohjannut korkeakoulujemme kehitystä. Aloituspaikkojen lisääminen erityisesti 1990-luvulla on johtanut korkeakouluissa opiskelijoita per opettaja –suhteen merkittävään huononemiseen. Samaan aikaan ongelmia, kuten korkeat keskeyttämisluvut, huono läpäisyaste ja moninkertainen kouluttautuminen, ei ole pystytty ratkaisemaan. Tilannetta pahentaa entisestään ylioppilaiden pakkohaku ammattikorkeakoulutukseen työmarkkinaetuuden säilyttämiseksi. Korkeakoulujen harteille onkin sälytetty sellaisia yhteiskunnallisia ja sosiaalipoliittisia tehtäviä, joiden hoitamiseen niillä ei ole sen enempää resursseja kuin käyttökelpoisia ratkaisujakaan.

Samalla, kun juhlapuheissa päättäjämme korostavat koulutuksen ja tutkimuksen merkitystä hyvinvoinnille ja kilpailukyvylle, korkeakoulutuksen käyttömenojen reaalikehitys opiskelijaa kohden on itse asiassa vähentynyt 3 prosentilla vuodesta 2000 vuoteen 2003 tultaessa. Samaan aikaan tilastot osoittavat, että huolimatta aloituspaikkojen merkittävästä lisäämisestä, korkeakoulututkinnon suorittaneiden määrä väestössä ei ole kasvanut toivotulla tavalla. Samaan aikaan korkeakoulut ovat saaneet kylmän suihkun kansainvälisissä vertailuissa, joissa sijoitus ei ole ollut sitä luokkaa, mihin Suomessa on totuttu esim. Pisa-tutkimusten ja kilpailukykyvertailujen valossa. Ei siis tarvitse olla insinööri päätelläkseen, että jokin nykytilanteessa on vinossa.

Korkeakoulut ovatkin kovien muutospaineiden edessä. Positiivista on se, että korkeakoulutuksesta keskustellaan julkisuudessa aiempaa huomattavasti enemmän. Korkeakoulujen kehitys on selkeästi kiinnostava teema, ja hyvä niin. Rohkeita avauksiakin on jo nähty, ainakin puheiden tasolla. Nyt onkin siirryttävä puheista toimintaan. Yhteisen keskustelun edistäminen valtiovallan, korkeakoulujen ja työmarkkinoiden välillä toivottavasti tuottaa myös yhteisen näkemyksen, vision, siitä, mihin kehityssuuntaan olemme menossa ja minkälaisia korkeakoulujemme tulisi tulevaisuudessa olla.

Suomen Ammattikorkeakouluopiskelijayhdistysten Liitto SAMOK ry.:n perustamisesta tulee tänä vuonna kuluneeksi kymmenen vuotta. Elokuussa 2005 saavutimme vihdoin pitkään ajamme tavoitteen lakisääteisistä opiskelijakunnista. Tällä hetkellä opiskelijakunnissa puhaltavat muutoksen tuulet kun vanhat opiskelijayhdistykset puretaan ja tilalle perustetaan julkisoikeudelliset opiskelijakunnat. Julkisoikeudellinen asema ei kuitenkaan vielä itsestään riitä takaamaan opiskelijakunnille toimintamahdollisuuksia. Toivottavasti ei kulu seuraavaa kymmentä vuotta ennen kuin opiskelijakunnat saavat turvattua edes perusrahoituksensa ja sitä kautta jatkuvuuden toiminnalleen. Vahva opiskelijakunta on myös ammattikorkeakoulun etu. Opiskelijat ovat aidosti kiinnostuneet korkeakouluyhteisönsä kehittämisestä: yhteinen tavoitteemme on mahdollisimman laadukas korkeakoulutus. Opiskelijakunta on monille myös se ensimmäinen paikka, jossa opitaan, miten yhteisöt ja yhteiskunta toimivat, ja miten omalla toiminnallaan voi vaikuttaa yhteisiin asioihin. Opiskelijakunnissa siis kasvaa tulevaisuuden päättäjiä ja tekijöitä.