Tässä artikkelissa tarkastellaan ohjauksen ilmiötä etiikan, ohjauskäsitteen ja –suhteen näkökulmista. Ohjauksen paradigmamuutos 1980-luvun lopulla on vienyt huomion ohjauksen neuvonta- ja diagnoosikeskeisyydestä ohjaussuhteeseen ja –keskusteluun (Bond 2000; Mattila 1998; Mattila 2002; Onnismaa 2003; Mattila 2004). Parhaimmillaan ohjaus voidaan kokea kutsuna vuoropuheluun ja –kuunteluun (Ojanen 2000; Mattila 2002). Ohjattava ei ole ”ongelma” eikä ohjaaja ole ”ratkaisu”. Vähintään kaksi asiantuntijaa hakee ratkaisuja epäsymmetrisessä dialogissa (Levinas 1996). Näin ohjaus kunnioittaa ihmisen ainutlaatuisuutta, oma-aikaisuutta ja voimavaroja.

Asiasanat: Ohjaus, kokemusperäinen ohjaus, ohjaussuhde


1 Ohjauksen etiikasta

Ohjauksen ydin on sen eettisyydessä. Keskeistä on eettinen suhde toiseen ihmiseen (Levinas 1996; Onnismaa 2000; Mattila 2002). Levinasille etiikka on ihmisyyttä, vastuullisuutta toisesta ja tässä merkityksessä fenomelogisen filosofian merkitys ja mieli. Etiikka ei perustu arvon tai arvottamisen käsitteille, vaan on niiden ulkopuolella.

”…on löydettävä tapa tarkastella suhdetta toiseen, jolloin toinen säilyttää toiseutensa… avautuminen kohti toiseutta jää tietoisuuden hallitseman totaliteetin tavoittamattomiin… suhde mahdollistaa toisen ihmisen ei-intentionaalisen, ei-tiedollisen kohtaamisen” (Levinas 1996).

Levinasin (1996) mukaan toisen tulee säilyttää toiseutensa ilman, että kaikkea yhteyttä toiseen tarvitsee ajatella tietona. Ihmisten välinen yhteys voi olla muutakin kuin kokemuksen ja syntetisoivan tiedon yhteyttä. Se voi olla läheisyyttä, ”kasvokkain” oloa, astumista yhteisöön. Tätä yhteyttä Levinas kutsuu sosiaalisuudeksi. Tämä suhde on epäsymmetrinen; toinen on aina ylempänä kuin sinä. Toinen on ”Te”. Toinen on ensimmäinen. Tällä Levinas tarkoittaa irtautumista jotain varten olemisen kysymyksestä, mikä merkitsee ainutlaatuisen ihmisen oma-aikaisuuden, kontekstin ja transendenssin tavoittamista, menemistä hänen essenssinsä tuolle puolen. On kysymys ihmisten ”todellisuuksien” kuuntelemisesta arkiajattelua syvemmällä tasolla, sisäisestä vastuuntunteesta ja varauksettomasta kunnioituksesta toista kohtaan. Eettisessä ohjauksessa vastaaminen toiselle on huolen kantamista toisesta, toisen läsnäolon ja entiteetin aistimista.

”Olen vastuussa toisesta heti, kun hän katsoo minua, ilman, että edes otan vastuuta hänestä” (Levinas 1996).

Tiedollinen todistusvoima ei kelpaa etiikalle perustaksi, sillä yksistään järjellä pystytään rajattomasti kieltämään tiedollinen perusta. Moraalin tehtävä ei muodostu käskyjen ja kieltojen systeemistä. Ennemmin sen tehtävä on herättää eettistä tietoisuutta ihmisen maailmassa olemisen paikasta, jossa hän ei ole yksin, hänen piilossa olevan entiteettinsä kautta.

Luottaen ohjattavan kykyyn oppia ja kehittyä osuin tutkimuksissani (Mattila 2002) mitä ilmeisemmin oikeille jäljille, Levinasin (1996) mukaan ”toisen jäljille”. ”Toisen jälki” merkitsee ohjauksessa vastaamista ohjattavan ”kutsuun” kuulla hänen kokemuksiaan menneestä ja tulevaisuuden suunnitelmistaan. Vastaamisen merkitsevyys on ”jäljen merkitsevyyttä”. Se mahdollistaa kokemustiedon rakentamisen ohjattavan mielikuvista, kuvitelmista, ajatuksista ja tunteista. Se mahdollistaa kokemusten ymmärtämisen ja tulkintojen tarkistamisen.

2 Ohjauksen termeistä ja tulkinnasta

Olen kuvannut (Mattila 2002; Mattila 2004) ohjauskäsitettä teorian ja empiirisen näytön pohjalta kolmiulotteisena ilmiönä: kokemusperäisenä, auttavana (counselling), neuvovana ja opettavana (advice-giving, guidance) sekä normatiivisena, kontrolloivana (supervising) sosiaalisena toimintana. Ohjaus ja ohjauskäsite ovat läsnä kaikessa arjessa, mutta tulemmeko ajatelleeksi, miten vahvasti ne on sidottu historiaan (Feltham 1997). Esimerkiksi neuvojen antamisella (advice-giving, guidance) on ilmiönä pitempi historia kuin kokemusperäisellä ohjauksella (counselling). Guidance- termin pyrkimyksenä on ollut ennemmin keskittyminen neuvomisen sisältöön kuin tapaan, jolla neuvoja on annettu. Se korostaa ammatillista asiantuntijuutta; asiantuntija diagnosoi, osaa ja tietää toisia paremmin. Neuvominen on opettavaa ohjausta (guidance). Se voidaan myös tulkita arvostelevaksi ohjaukseksi, jossa annetaan ymmärtää, että ohjattava on alempiarvoisessa asemassa, eikä kykene ohjaamaan minäänsä. Termi supervision taas viittaa kontrolliin, silmälläpitoon ja valvontaan.

Kokemusperäisen ohjauksen keskeisiä piirteitä ovat vastavuoroisuus, voimavarojen hyödyntäminen, luottamuksellisuus sekä asiakkaan itsemääräämisoikeuden ja vaikutusvaltaisuuden tukeminen (Sherzer & Stone 1980). Kokemusperäinen ohjaus (counselling) on aina vastavuoroista ja dialogista. Opettava ja normatiivinen ohjaus voivat ylläpitää yksisuuntaista suhdetta.

Ohjauksen paradigmaattinen muutos 1980-luvun lopulla siirsi ohjauksen painopistettä vähitellen ohjauskeskusteluun aiemmasta neuvonta- ja diagnoosikeskeisestä prosessista. Kokemusperäisen ohjauksen käsite, counselling, tunnetaankin mieluummin keskustelumetodina, jollaisena sillä on kasvatuksen, työnohjauksen, hoidon ja kuntoutuksen kentässä paljon annettavaa. On kysymys elämänmuutosten ja muutosprosessien hallintaan osallistumisesta antamalla ohjattavalle aikaa, huomiota ja kunnioitusta (Kuva 1. Aika, huomio ja kunnioitus). Aikaa tarvitaan ajatusten jäsentämiseen, huomion antaminen on aktiivista kuuntelua ja kunnioittaminen ohjaussuhteessa merkitsee arvostuksen ja tunteiden liikettä tietyssä distanssissa.





Kuva 1. Aika, huomio ja kunnioitus


Kokemusperäisen ohjauksen auttamissuhdeluonnetta voidaan kuvata seuraavin suhdelausein:
Kokemusperäinen ohjaus

syntyy induktiivisesti (ohjattavan tilanteessa) on kiinnostumista ohjattavan kokemuksista, ”todellisuuksista”, arkiajattelua syvemmällä tasolla kannustaa sopimiseen ajan ja huomion antamisesta ohjattavalle on interventiivinen tutkimisen ja löytämisen prosessi on puhelua ja kuuntelua ohjauksen osapuolien välillä edistää ohjaajan ja ohjattavan välisen ymmärtämisyhteyden syntymistä edistää ohjattavan kokemuksen merkityksen ymmärtämistä tekee näkyväksi ja tuntuvaksi inhimillisen tuntemattoman spontaanina johtaa oppimiseen, jota ei osata odottaa ja joka tuottaa iloa edistää ihmisenä kehittymistä

Potilaan ohjausta kartoittavissa tutkimuksissa (Kääriäinen & Kyngäs 2005) kokemusperäisellä ohjauksella positiivinen vaikutus potilaan terveydentilaan, elämänlaatuun, hoitoon sitoutumiseen, itsehoitoon ja tiedon määrään.


3 Ohjaussuhteesta

Ohjaus on luonteeltaan avointa ja prosessimaista. Judgement-tyyppisestä käyttäytymisestä siirrytään suspension-tyyppiseen käyttäytymiseen (Aarnio & Enqvist 2001; Aarnio, Enqvist & Helenius 2002). Judgement on tilanteiden nopeaa poissulkemista päätöksentekoa varten. Suspension tarkoittaa altistumista uudelle ja ennakoimattomalle. Se on vapautumista kulttuurisista koristeista, luovuutta rajoittavista rutiineista.

Ohjaajan työ on Ojasen mukaan (2000) sisäistettyä pedagogiikkaa. Sen tavoitteena on kohdata ihminen kokonaisuutena. Ohjaaminen tähtää itsetuntemuksen ja minäkuvan rakentumiseen, tiedon käsittelyyn ja uuden tiedon tuottamiseen sekä ammatilliseen kasvuun metakognitiivisten valmiuksien ja ajattelun kehittyessä. Heikkilän (2001) ja Csikszentmihalyin (2005) mukaan ohjaus tapahtuu yhdessä ajattelemisen tilassa, jolloin uudet oivallukset syntyvät yhteydestä (Flow). Ohjauksessa kohdennetaan huomio ohjattavan lausumaan, jolloin ohjaaja fokusoi ajatteluaan tiettyyn kohtaan havainnossa (Capta). Ohjaus edellyttää responsiivisuutta eli vastaanottamisen herkkyyttä toisen lausumille, ns. ”kuumalle puheelle”. Responsiivisuus saa tiedustelemaan. Puhutaan niin sanotusta progressiivisesta diskurssista, joka tarkoittaa osallistujien yhdessä kehittämää tietoa. Juuri responsiivisuus tekee ohjauksesta kohdentunutta (Aarnio & Enqvist 2001; Aarnio, Enqvist & Helenius 2002).

Ohjaus ei tähtää ensisijaisesti oppimiseen tai kehittymiseen vaan ne mahdollistavaan vuoropuheluun ja –kuunteluun. Ohjaaja tekee aloitteen sopiessaan ohjattavansa kanssa, miten on hänen käytettävissään (Bond 2000; Ojanen 2000). Taitava ohjaaja puuttuu ohjattavan yksilöllisiin viesteihin. Hän kuulee ja tulkitsee yhdessä ohjattavansa kanssa tämän kokemuksille antamia merkityksiä ja rakentaa niistä perustaa oppimiselle ja kehittymiselle. Ohjaus sallii suunnitelmallisuutta enemmän spontaaniutta, satunnaisuutta ja arkielämän monimuotoisuuden tutkiskelua (Moreno 1977). Spontaanius lisääntyy kuuntelevassa läsnäolossa, jolloin ihmisen mieli on vapaa ennakkokäsityksistä. Asettuessaan kuuntelemaan ohjattavan asiaa ohjaaja voi paremmin samastua hänen tilanteeseensa. Spontaanius vapauttaa ohjelmallisuudesta. Ohjaaja uskaltaa ottaa puheeksi tunnistamiaan jännitteitä ja ristiriitoja ja myös tutkia omaa käyttäytymistään ja tunteitaan. Ohjaajan avoimuus vapauttaa hänet oppimaan ohjattavalta ja aistimaan hänen elämäntilanteitaan. Avoimuus vapauttaa intuitioon.

Etiikassa intuitio eli sisäinen ”näkökyky” merkitsee moraalisten tekojen tai periaatteiden perustumista välittömään varmuuteen vailla todistettavuutta. Ohjaaja kykenee aistimaan ohjattavansa ”Haluamisia” (Levinas 1996) eli hänen asettumistaan suhteeseen sellaisen kanssa, mikä ei ole ajateltavissa olevaa. Transendentin merkitsevyys ei tuo transendenssia immanenttiin järjestykseen, niin kuin rationaalinen ihminen toivoisi tapahtuvan. Kokemuksen ulkopuolella oleva herkästi kielletään, mitätöidään, torjutaan tai muutetaan jo olemassaolevaksi.

Ohjaukseen sisältyy sen auttamissuhdeluonteesta johtuen toisesta ihmisestä välittäminen, toivon kannattaminen ja rohkaiseminen. Välittäminen tarkoittaa arvostamista, toisesta huolenpitämistä ja toisen tukemista. Se on perusauttamista - vastuullisuutta toisesta äärettömyyteen asti. Ääretön ei tässä yhteydessä ole kuitenkaan äärettömän idean synonyymi, rajattomasti kasvava suure. Levinas (1996) tarkoittaa sillä ”Haluamista” eli ajattelemista enemmän kuin tavallisesti ajatellaan. Haluaminen on asettumista suhteeseen sen kanssa, mikä ei ole ajateltavissa siten, että sen asema ei-ajateltavissa olevana voidaan taata.

Ohjauksessa huolenpito on perusarvo. Se on olemista toisen kanssa, aitoa, viipyvää läsnäoloa ja kumppanuutta. Huolenpitosuhteena ohjaus sallii toisen olla ”omassaan” ilman kohteen rasitetta, sellaisena, mikä ei vielä näyttäydy kenellekään. Jotain on, mutta sitä ei voi ottaa haltuun minkään tietoisen merkityksen avulla.