Olen Tiina Rautkorpi Helsingin Lehtisaaresta. Perheeseen kuuluu jo aikuinen tytär ja poika sekä kansainvälisessä konsulttitoimistossa työskentelevä aviomies. Olen ollut Helsingin ammattikorkeakoulu Stadian palveluksessa vuodesta 1998 ja se on ensimmäinen ammattikorkeakoulu jossa työskentelen. Ennen ammattikorkeakoulu-uraani olen työskennellyt radio- ja tv-journalistina ja ohjaajana sekä kouluttajana lähinnä kansanopiston kautta (mm. kehitysyhteistyöntekijöiden av-koulutus ja Laajasalon opiston radiotoiminnan koulutus). Sivuharrastuksena olen 90-luvun alusta pitänyt yllä viestinnän tutkimusharrastustani ja luennoinut jonkin verran myös yliopistoissa.

Päätin jo lukioaikoina että minua kiinnostaa toimittajan ammatti. Pyrin ja pääsin Tampereen yliopistoon tiedotusopin laitokselle, ja muistan aina mainita että journalistiopintoihin päästään paitsi lukemalla teoriaa, myös soveltuvuustestien kautta. Luin aluksi yhteiskunta- ja hallintotieteitä, mm. kunnallispolitiikkaa, mutta jo aika pian taiteellisemmat, audiovisuaaliset aineet alkoivat kiinnostaa. Pyrin 80-luvun puolivälissä myös Helsingin yliopistoon, jossa pääaineeni oli teatteritiede. Teatteritieteen alla järjestettiin siihen aikaan myös elokuva- ja televisiotieteen opintoja. Tutustuin opinnoissani myös kuunnelmaan ja improvisaation työtapoihin, ja nämä kaikki opinnot ovat olleet toimittaja-ohjaajan ja kouluttajan tehtävissäni vähintään yhtä tärkeitä kuin journalistiset taidot.

1980-90-luvuilla ohjasin ja käsikirjoitin sekä haastattelu ja feature-tuotantoja radioon että dokumentteja ja makasiiniohjelmia televisioon. Tein kehitysyhteistyöstä useita 16 mm:n elokuvatuotantoja. Näiltä ajoilta on peräisin ystävyyteni Dokumenttikillan jäsenten kanssa. Tuottajinani olivat pääasiassa Yleisradion Kulttuuriohjelmat ja Opetusohjelmat.

Osallistuin 90-luvun alussa myös yliopistojen verkostohankkeeseen, jossa edistettiin audiovisuaalisen alan jatkotutkintoja yliopistoissa. Jo silloin puhuttiin ohjelmatuotannon käytännön tutkimuksesta, mutta aika harva sitä ryhtyi tekemään.

Olen perustanut kaksi taiteellisesti orientoitunutta koulutusta, toisen kansanopistoon ja toisen ammattikorkeakouluun. Molemmissa oli tärkeää väline (radio, televisio, elokuva), ja se minkälaisen ilmaisun väline sallii. Oletko kuullut vähään aikaan jotain kaunista tai koskettavaa tai viisasta? Entä oletko nähnyt?

En oikeastaan tiedä miksi minusta ei tullut taiteilija vaan pedagogi. Sukuperintönä on tullut valmiuksia molempiin suuntiin. Isän puolella on kuvataiteiden, musiikin, kirjallisuuden ja käsityön taitajia, äidin puolella enemmänkin pedagogeja, harrastajanäyttelijöitä ja yrittäjiä. Omissa vanhemmissani nämä sekottuivat, molemmat tekivät opettajan töitä. Äiti toimi jopa työkseen joskus puutarhojen suunnittelijana ja kotipuutarha oli molempien vanhempieni tärkeä harrastus. Isäni oli nuoruudessaan tehnyt mm. grafiikkaa ja piirtämisen lahja tarttui minuun ja seuraavaan sukupolveen.

Miksi puhun tässä käsityöstä ja puutarhanhoidosta enkä työn kehittämisestä? Siksi että oma suuntautumiseni Toiminnan teoriaan ja kehittävään työntutkimukseen tulee luovan työn prosessien kautta. Rakensin aikoinaan omia elokuviani ja ohjelmiani kuin arkkitehti, ja sama työtapa taitaa liittyä myös tutkimustyöhöni. Kun puhuin omasta television keskusteluohjelmia käsittelevästä väitöskirjastani Taideteollisessa korkeakoulussa, siellä hihkaistiin: sinähän toimit täysin toisin päin. Tällä hetkellä on paljon konseptiin ja tuotteistamiseen liittyvää tutkimusta, minä taas tutkin työprosessien kulkua ja innovaatioiden syntyä. Olen aina, jo teatteritieteen opinnoissani ollut kiinnostunut eri näkökulmien yhteentörmäyksistä. Nykyisin monialaisuus on luovan talouden edellytys, tarvitaan diversiteettiä, kulttuurien moninaisuutta.

Totta puhuen en toimi täysin toisin päin kuin valtavirta. Luovien prosessien ja dialogin tutkimusta kyllä on, sitä on sekä taiteen ja työprosessien tutkimuksessa että organisaatiotieteissä. Sekä ulkoiset tekijät, työn jäsentyminen entistä mobiilimmin niin että sitä voi tehdä missä päin maailmaa tahansa, että sisäiset tekijät, se että myös sisältötuotanto on edelleen käsityötä, tietokoneella piirtäminen on edelleen piirtämistä ja digitaalinen editointi on edelleen kuvamateriaalin leikkaamista (montaasia), lisäävät tarvetta palata juurille, työn tekemisen prosessiin. Koneet ovat halpoja, käsillä tekeminen on jokaisen ulottuvilla.

Sain opinnoissani pysyvän rokotuksen kaikenlaista järjestelmäajattelua vastaan, oli se sitten totalitäärisiin järjestelmiin tai markkinoiden ylivaltaan liittyvää. Yrittäkääpä vain tehdä minusta koneen osa kuten kävi pikkumiehelle Chaplinin Nykyajassa. Niin kauan kuin henki pihisee työntekijä osaa sanoa ei. Ei ylitöille, ei etätöille, ei niskasäryille näyttöpäätteen ääressä, ei hahmottomille johtamisjärjestelmille. Työntekijällä on oikeus hahmottaa työnsä kokonaisuus ja ymmärtää työnsä mielekkyys. Tämä on puutarhurin asennoitumista työhönsä. Hän istuttaa, hän suunnittelee, mutta sitten tulee jotakin ekstraa. Monien suunnitelmien yhteentörmäys, luovuus tai Jumala. Yhden ihmisen pienistä teoista kasvaa jotakin yhtä ihmistä suurempaa.

Me elämme maailman historian mielenkiintoisinta vaihetta. Avatkaa rajat, tuokaa Suomeen työvoimaa. Meillä on viimeinkin mahdollisuus rakentaa maanpäällinen paratiisi, jos otamme uhkaavan työvoimapulan vakavasti. Tuokaa meille taiteilijoita, tuokaa innovaatioyliopisto ja innovaatioammattikorkeakoulut. Tuokaa ihmisiä rakentamaan puutarhoja, tauluja, säveltämään musiikkia. Antakaa jostakin aikaa kuunnella ja katsella sitä minkä luova ihminen on luonut ja mikä on hyvä.

Tuli ehtoo ja tuli aamu. Ensimmäinen päivä. Ensimmäinen päivä, jolloin inhimillinen työ ei tuota murha-aseita tai kontrollijärjestelmiä, vaan tiedettä ja taidetta rauhan ja hyvinvoinnin yhteiskunnassa. Ensimmäinen päivä, kun ei tarvitse raataa hiki otsalla, vaan voi levätä ja nauttia viisaasti suunnitellun työnsä jäljistä.

Toiminnanteorialähtöinen työelämän kehittäminen. Olisiko se myös eettistä ja yhteisöllistä suhtautumista työhön? Jo Sokrates väitti, että dialogiin osallistuminen on inhimillisen kasvun lähde. Ehkäpä myös jatkuva työstä neuvottelu ja vuorovaikutus toisten asiantuntijoiden kanssa on suorastaan flow-kokemuksen lähde, jotain yhden henkilön kokemusta suurempaa. Ehkäpä taiteessakin palaamme sinne, länsiafrikkalaiseen yhteiskuntaan jossa yksi rummuttaja aloittaa, sitten toinen, sitten kolmas ja lopputuloksena on musiikki, josta länsimainen yhteiskunta ei koskaan maksa teostokorvauksia, mutta soittamiseen liittyvää yhteisöllisyyden kokemusta ei rahalla koskaan voi edes ostaa.

Mihin me sitä rahaa oikeastaan tarvitsemme? Mitä sillä tekee jos sillä ei voi ostaa mitään tärkeää? Ihminen tarvitsee yhteisön jossa hän on arvokas. Ihminen tarvitsee päivittäin annoksen vettä, ruokaa, naurua ja kauneutta. Korkeakoulujärjestelmän murroksen kynnyksellä: mikä voisi olla hienompi kehitysnäkymä kuin tämä? Ei olla huipulla toisten yläpuolella, vaan olla tarpeellinen jollekin toiselle. Pelastaa toisen henki. Kouluttaa toinen johtajaksi. Kannustaa toista ihmistä kasvuun.

Tämän kaltainen yhteisöllisyyden vaaliminen on opettajuuden sisin olemus. Tällä asenteella kelpaa hyppiä työelämän ja koulutuksen, erilaisten kulttuurien ja osaamisalueiden rajavyöhykkeiden yli (vrt. boundary crossing).