1. Kuka vastustaa muutosta?

Suomessa tekniikkaa halutaan opettaa nimenomaan tekniikkana eikä minään muuna. Tämä tuntuu luontevalta. Koulutus tuottaa insinöörejä tekniikan ammattilaisiksi, joiden eksperttiisi on hyvin määritelty ja kiistaton. Tämä on ammatin eli profession kannalta edullista. Professioiden sosiologisessa teoriassa on tavattu korostaa professioiden historiallista kohtaloa: toiset nousevat ja kukoistavat, toiset taas kuihtuvat pois. Jokaisen profession on pidettävä huolta omasta tulevaisuudestaan. Insinöörit Suomessa ovat menestyneet verraten hyvin, mutta uusi aika tuo mukanaan uudet haasteet. Kuten tiedämme, mennyt menestys ei ole tae tulevasta. Vanhat keinot eivät välttämättä toimi uusissa tilanteissä ja tulevaisuuden haasteiden paineissa. Uskoisin, että ahtaasti teknispainotteinen insinöörikoulutus ja siihen perustuva ammatillinen identiteetti on tulemassa tiensä päähän. Insinöörin fakki alkaa olla vanhanaikainen, jos siihen ei nopeasti ympätä uutta ainesta. Tämä tarkoittaa yhteiskunnallis-humanistis-filosofista panostusta. Asia saattaa tuntua kumman tutulta ja kuitenkin niin vieraalta. Sellaisissa huippukouluissa kuin MIT ja CalTech on investoitu esimerkiksi vahvoihin filosofian laitoksiin, samoin kuin muihin yhteiskuntatieteellisiin ja humanistisiin aloihin. Silti lienee edelleen hieman outoa ajatella, että suomalainen insinööri opiskelisi muitakin kuin insinööritieteen aineita.

Ongelmaa on turha polemisoida sen enempää koulutuspolitiikan tasolla. Suomalaisella teknologialla menee tänään hyvin joka tapauksessa, vaikka esimerkiksi TKK:n kansainvälisiin arviointeihin perustuva luokitus ei ole kovin korkealla. Uutta potkua on haettu yrityksistä yhdistää TKK ja Helsingin kauppakorkeakoulut innovaatioyliopistoksi. Tämä herättänee raivokasta vastustusta erityisesti nuoremman polven tutkijoiden ja opiskelijoiden parissa. On merkillistä, miksi ennen aikaan, vaikkapa kolmekymmentä vuotta sitten, opiskelijat olivat vaatimassa muutoksia ja uudistuksia luutuneisiin valtarakenteisiin. Nykyään kansakunnan toivot vastustavat kaikkea muutosta, lukuun ottamatta opintorahan korotusta. Kaikki on niin hyvin, ettei mitään muutosta todellakaan tarvita. Oma kokemukseni laitosjohtamisesta vastaa yleistä trendiä. Opiskelijat ovat muutoksen jarruhenkilöitä. Mutta silti muutosta tarvitaan koko ajan. On mahdotonta kuvitella, että maailma olisi valmis, jolloin status quon vaaliminen jäisi ainoaksi tehtäväksi politiikassa. Ja radikaaleimmat vaativat kaiken muutoksen pysäyttämistä, se on siis radikaalia nykyään.


2. Filosofiaa insinööreille

On olemassa sosiologis-filosofinen argumentti tekniikan koulutuksen alan laajennukselle. Kuulostaa tietysti oudolta niputtaa sosiologia ja filosofia, koska kuka tahansa sosiologi sanoutuu aina irti filosofiasta. Tällä tosiseikalla on monta syytä, mutta ne eivät kuulu tämän artikkelin piiriin. Silti tekniikan koulutuksen alan laajennus vaatii sosiologista näkemystä ja sen filosofista erittelyä. Pelkkä sosiologeille tyypillinen spekulaatio ja uusien sanojen keksiminen ei riitä, vaan pitää katsoa ilmiöiden taakse niiden peittämään käsitteelliseen todellisuuteen.

Tekniikan sosiologian uusimpiin virtauksiin kuuluu käyttäjäkeskeinen ajattelu innovaatioista puhuttaessa. Tämä suuntaus liittyy hollantilaiseen konstruktivistiseen teknologia-ajatteluun. W. E. Bijker on suuntauksen johtava teoreetikko. Pyrkimyksenä oli alunperin vastustaa tekniikan determinismiä, joka koettiin vakavaksi uhaksi. Oli miten oli, innovaatioiden käyttäjäkeskeisyyttä analysoidaan esimerkiksi teoksessa How Users Matter: The Co-Construction of Users and Technology (toim. N. Oudshoorn ja T. Pinch, MIT Press, 2003). Jos tekniset innovaatiot vaativat ensin käyttäjän sosiaalisen konstruoimisen (tai konfiguroinnin) ja sen jälkeen innovaatiot ovat riippuvaiset tästä käyttäjän konstruktiivisesta toiminnasta, saattaa olla niin, että teknisen innovaation toteuttajan kannattaisi tuntea käyttäjät. Mutta jos tekniikan tuottajapuoli tuntee vain tekniikan, tämä ei ole mahdollista. Silloin insinöörit ja yleensä innovaation tuottajat ja toteuttajat jäävät oman eksperttiisinsä vangeiksi. He osaavat yhden asian ja vain sen todella hyvin: tekniikan rakentamisen. Mutta uuden käyttäjäkeskeisen ajattelutavan mukaan uutta tekniikkaa ei synny. Syntyy kyllä haaveita siitä, mitä uudet innovaatiot olisivat voineet olla. Koska kuitenkin uutta tekniikkaa syntyy, se toimii ja sitä käytetään, käyttäjien täytyy olla kuvassa mukaan. Tekniikan tuottajapuoli ei tätä tajua, koska heidän ideologinen koulutuksensa vääristää maailmankuvaa ja saa tekijän ajattelemaan väärällä tavalla. Käyttäjät ovat joka tapauksessa avainasemassa, huomattiin sitä tain ei. Innovaatiot ja niiden levittäminen toimii ehkä hyvin, mutta sen toimisi vielä paremmin jos ajattelu ja tekniikan ideologia olisi oikein ymmärrettyä.


3. Arvot tekniikan todellisuudessa

Luultavasti Oudshoorn ja kumppanit ovat oikeassa sanoessaan, ettei ole mahdollista ymmärtää innovaatioita ja tekniikan kehitystä huomioimatta käyttäjää ja kuluttajaa. Samalla on todettava, että nämä ryhmät on konstruoitava ensin, ennen kuin niiden toimintaa ja käyttäytymistä pystytään ymmärtämään. Ajatellaan vaikka geeniteknologiaa ja geenimuunnellun ruuan kohtaloa Euroopan unionissa. Harva meillä hyväksyy pöytäänsä geenimuunneltua ruokaa. Harva lämpenee ajatukselle, että geenimuunneltu ruoka on ratkaisu tulevaisuuden ruokapulaan ja kehitysmaiden elintarvikehuoltoon. Geeniteknologian innovaatioita ei hyväksytä eikä niitä haluta käyttää. Esimerkkejä on lukuisia. Ihmisen perimään puuttuminen koetaan oudolla tavalla luonnottomaksi ja siksi mahdottomaksi hyväksyä. Jos geeniteknologiaa todella aiotaan kehittää, myös sen innovaatioiden käyttöönoton on oltava mahdollista. Muuten kaikki työ on turhaa tekniikan käyttäjän hylätessä innovaatiot, niitä tuottavan tutkimuksen ja tarjotut sovellukset. Siksi tekniikan kehittäjien olisi hyvä tuntea käyttäjän ajatusmaailma ja sen oikut. Tämä ei aina ole helppoa, eikä kehittäjä saisi olettaa, että käyttäjä ajattelee samalla tavalla kuin hän itse. Erot ovat usein todella suuret, erityisesti jos kehittäjä on omaksunut jonkinlaisen yksinkertaistetun ‘insinöörin oman etiikan’ joka perustuu instrumentaalisella rationaliteetille, prudentiaalisen järkevyyden vaatimukselle ja rajoitetulle eettiselle utilitarismille. Tämän ajattelun mukaan välineiden eli instrumenttien on toimittava tehokkaasti, tuloksekkaasti ja ennakoitavasti. Kaikki ihmiset ovat järkeviä oman edun tavoittelijoita, vaikkakaan ei egoisteja. Eettisesti ajatellen heidän pitää käyttävää hyvää tekniikkaa ja välttää aiheuttamasta ilmeisiä haittoja sosiaaliselle ja luonnolliselle lähiympäristölle. Usein käyttäjien eettiset aatteet poikkeavat tästä yksinkertaisesta mallista hyvinkin radikaalisti.

Millä filosofisin perustein vastustetaan geeniteknologiaa. Tästä oli kysymys filosofian ylioppilaskirjoituksissa syksyllä 2006, joten aihe on ajankohtainen myös nuorison parissa ja koulutuksessa. Tehkäämme apukysymys, millä perustein vastustettiin DDT -hyönteismyrkkyä? Vastaus näihin kahteen kysymykseen on näennäisesti sama: geeniteknologia ja DDT ovat luonnon kannalta tuomittavia. Vastustus kuitenkin molemmissa tapauksissa aivan erilaista, vaikka argumentit perustuvatkin luonnon ajatukselle. Ero on seuraava. DDT on vahingollista luonnolle, koska se kasaantuu ravintoketjun yläpäähän ja aiheuttaa hedelmättömyyttä eli pilaa lisääntymiskyvyn. Syntyy hiljainen kevät, kun linnut eivät enää laula. Niitä ei ole. Näin luonnon monimuotoisuus kärsii. Luonto köyhtyy ja siten myös vaurioituu. Kyseessä on biologisen luonnon vahingoittuminen, jolloin tarvitaan luonnon suojelua, joka taas vaatii DDT:n kieltämisen. Filosofisesti ajatellen kyseessä on selkeä utilitaristinen argumentti, joka perustuu ajatukselle haitan aiheuttamisesta ja sen kiellosta. Luontoa kohtaava haitta on minimoitava, koska luonnon monimuotoisuus on sekä itseisarvo että ihmisen onnellisuuteen vaikuttava välinearvo. On siis ainakin kaksi eri perustetta vaatia DDT:n kieltämistä luonnon suojelemisen nimissä.

Kemia teknologian käyttöä on rajoitettava biologisen luonnon suojelemiseksi. Tästä ei synny erimielisyyttä. Tässä nimenomaisessa argumentissa luonto määritellään biologiatieteen tutkimuskohteena. Biologia kertoo mitä ja mikä luonto on. Luonto on kaikki se mitä biologia tutkii, tyypillisen skientistisen oterationalisointiargumentin mukaisesti. Vaihtoehtona olisi vaikkapa se suomalaisten heimojen maaginen tapa suhtautua luontoon, joka ilmenee karhun nimityksinä: metsänomena tai mäkiukko. Karhu on maagis-jumalainen ajattelun kohde, joka on pyhä ja pelottava. Usein sanotaan, että ihminen elää sopusoinnussa luonnon kanssa juuri silloin, kun luontokuva on maaginen.

Entä sitten kysymys geenimanipuloidusta ruuasta ja sen kiellosta Euroopan Unionissa? Perusteena mainitaan kielto puuttua siihen, mikä on luonnollista. Mitä tämä tarkoittaa? Selvä on, että puheena ei nyt ole pelkästään biologinen tai edes maaginen luonto. Puheena saattaa olla biologinen luonto, kuten puhuttaessa siitä mahdollisuudesta, että geenimanipuloidut lajit syrjäyttävät luonnon omat lajit. Tässä on taas kyseessä biologisen luonnon monimuotoisuudesta huolehtiminen. Mutta luonnollisuuden käsitteellä on myös erilainen, metafyysinen merkitys.

Luonnolla ja luonnollisuudella tarkoitetaan Jumalan luomistyön tulosta, jos ajattelu on kristillistä. Ajatellaan luotua luontoa. Katolinen kirkko on viljellyt tätä ajattelutapaa keskiajalta lähtien. Mutta sen juuret ovat jo Aristoteleen filosofiassa. Aristoteles opetti, että yksilöt syntyvät ja kuolevat, mutta lajit ovat kuolemattomia. Ne ovat muuttumattomia ja pysyviä. Mitään kehitystä ei ole tapahtunut, vaan kaikki lajit ovat aina olleet sellaisia kuin ne ovat nyt. Lajit ovat luonnollisia luokkia, joihin syntyvät ja kuolevat yksilöt kuuluvat. Luonnollinen tarkoittaa silloin olennaisia, aina olemassa olevia luokkia, joihin kaikki elollinen jakautuu. Katolisen kirkon filosofien oli helppo tulkita pakanafilosofin kirjoitukset omalla tavallaan: Jumala on luonut maailman sellaiseksi millaisena sen nyt havaitsemme ja millaisena Raamattu sen kuvaa. Nooan arkkiin vietiin ne samat luodut lajit, jotka edelleen ovat läsnä. Ympärillämme leviää luotu luonto, joka koostuu yksilöistä ja niiden luokista. Koira on eläin ja nimenomaan koiraeläin. Tomaatti on aivan tietynlainen ruokakasvi. Mikään ei tietenkään ole ikuista, sillä aikanaan kaikki loppuu Uuden Jerusalemin tullessa, Jeesuksen palatessa maan päälle ja ruumiiden noustessa haudoistaan. Mutta mikään ei muutu ennen tätä ihmeen ihanaa tapahtumaa jota kaikki kristityt Suomessakin innolla odottavat. Darwinin kehitysoppi on tämän ajatustavan vastakohta. Suomessa luottamus kehitysoppiin on EU:n alhaisin.

Geeniteknologian ja geneettisesti manipuloidun ruuan vastustajat puhuvat mielellään juuri sitä arkaaista ja esidarvinistista kieltä, jonka merkitysoppia selostin edellä. He sanovat, että geneettisesti manipuloitu maissi ei ole luonnollista. Tietysti se on luonnollista biologisessa mielessä. Geneettisesti manipuloitu maissi on edelleen maissia, vaikkakin vähän erilaista kuin entiset lajikkeet. Uusi maissi on luonnon vastaista vain siinä mielessä, että se on uusi ihmisen luoma lajike ja siten sen ominaisuudet eivät vastaa ennen olemassa olleita lajikkeita. Ihmisen toimesta on syntynyt jotakin uutta biologista perimää, ja tämä tuomitaan luonnottomaksi. Luonnottomuus on varoitussignaali: älä koske tähän. Asia on ymmärrettävissä pyhyyden käsitteen avulla. Luotu luonto on pyhä siinä mielessä, ettei sen ole tarkoitus muuttua eikä siihen siksi saa koskea. Atavistisen mytologian mukaisesti pyhään koskeminen tuhoaa koskijan. Se mikä on pyhitetty, se pitää jättää rauhaan – muuten seuraa rangaistus. On jotenkin erityisen inhottavaa ja häpeällistä kajota pyhään ja pyhitettyyn. Se on väärin. Luotu, alkuperäinen ja pysyvä ovat pyhää, eikä ihmisellä on oikeutta puuttua siihen. Sanotaan, ettei ihminen saisi leikkiä Jumalaa. Seurauksien sanotaan olevan arvaamattomat.

On väärin kajota luotuun luontoon, siihen mikä on luonnollista ja samalla pyhää. Siksi on myös pelättävissä, että tomaattia ja maissia geneettisesti muunneltaessa jotakin pahaa seuraa ihmiselle, käyttäjälle ja kuluttajalle. Tässä mytologisella tasolla ajateltaessa on aivan ymmärrettävää, että luonnolliseen puuttuminen tekniikan keinoin on vaarallista. Ja koska kyseessä ei ole biologiatiede ja sen tekijöiden valistunut utilitaristinen etiikka, biologien argumentteja ei kuunnella. Vaikka tiede kuinka todistaisi, että mitään vaaraa ei ole, tämä koskee vain niitä vaaroja jotka kuuluvat biologian piiriin. Myyttis-metafyysiset vaarat ovat aivan toisaalla. Ensin pelätään tauteja ja biologisen luonnon tuhoutumista, mutta kun tämä ajatus torjutaan tieteen taholta, pelko siirtyy syvemmälle myyttien maailmaan. Sanotaan, ettei ihmisellä ole oikeutta puuttua luotuun luontoon ja ottaa siten luojan roolia itselleen. Ihmisen teknistä älyä ei ole tarkoitettu käytettäväksi tällä tavalla. Äly ylittää oman moraalinsa rajat ja siirtyy alueella joka on tuntematon, arvaamaton, pelottava ja pyhä. Rangaistus tulee varmasti joskus jossakin muodossa, ja juuri tämä ajatus aiheuttaa pelkoa kuluttajassa ja käyttäjässä. On siis pysyttävä älyn käyttämisen luonnollisissa rajoissa. Tällä tarkoitetaan sitä, että ihmisen älyllä on oma tarkoituksensa, joka ilmenee älyn ja sen ohjaaman toiminnan tasolla. Älyä ei pidä käyttää luonnottomuuksiin.

Esimerkki osoittaa mitä asioita tekniikan soveltajan ja kehittäjän tulisi kyetä huomioimaan, kun hän konstruoi itselleen käyttäjän kuvaa ja mallia. Tehtävä on vaativa – paljon vaativampi kuin tavallisesti oletetaan. Tekniikan asiantuntijan arvot eivät ole välttämättä samat kuin käyttäjän arvot. Lisäksi on huomioitava, että käyttäjällä on usein kaksi arvotasoa ja hän itse ymmärtää niiden keskinäistä suhdetta huonosta. Käyttäjä saattaa ilmaista kysyttäessä riskin minimointiin tähtäävää järkevyyttä ja yhteiseen hyötyyn perustuvaa utilitarismia. Hän tekee näin, koska uskoo tällaisen vastauskäyttäytymisen sovinnaisen normin mukaiseksi. Kysyttäessä ihminen yleensä vastaa niin kuin kuuluu vastata. Hän tuntee normin ja toimii sen mukaan. Kysyttäessä ihmiset esimerkiksi liioittelevat omaa onnellisuuttaan ja vähättelevät alkoholinkäyttöään. Miehet liioittelevat seksikokemuksiaan ja naiset vähättelevät. Mutta kuten edellä huomattiin, arvoissa on syvempi historiallis-uskonnollis-atavistinen taso, joka loppujen lopuksi säätelee mielipiteenmuodostusta ja toimintaa. Siihen perustuvat pelot ovat aina läsnä, vaikka niiden syvimpiä juuria ei tajuta. Tarvitaan etiikan syväanalyysia, johon harvalla tekniikan asiantuntijalla lienee valmiuksia tai edes kiinnostusta. Etiikan maailma on mahdollisimman kaukana instrumentaalisen rationaalisuudesta, prudentiaalisesta järkevyydestä ja minimaalisesta utilitarismista.

Todettakoon tässä kuitenkin, että ainakin joskus tekniikan kehittäjän ja käyttäjän ajatusmaailmat ovat heti sopusoinnussa keskenään. Jos hakkerit rakentavat tietokoneita ja tekevät ohjelmia toisille hakkereille, keskinäisen ymmärtämisen vaikeudet on helppo voittaa.


4. Kolme ratkaisua vastahakoisen käyttäjän ongelmaan

Kehittäjällä on periaatteessa kolme tapaa suhtautua käyttäjän konstruktion ongelmaan: opiskella etiikkaa ja yrittää tosissaan ymmärtää käyttäjän outoa ajattelua; pakkosyöttää tekniikkaa eli lukita käyttäjä tekniikkaan; tai manipuloida käyttäjän ajatusmaailmaa. Tutkitaan kutakin mahdollisuutta erikseen. Tarkoitukseni on puolustaa ensimmäistä keinoa ja hylätä kaksi seuraavaa.

Tekniikan syöttö tapahtuu kahdella eri tavalla. Teknologisen determinismin vaikutuksesta tai mainonnalla (laajasti ymmärrettynä). Olen tutkinut tekniikan determinismiä (t-determinismi) ja konstruktivismia kirjassani Tekniikan suuret kertomukset (Otava, 2003). T-determinismi tarkoittaa tekniikan ihmisen elämää ja toimintakulttuuria muuttavaa vaikutusta eli sitä ilmiötä, että ihmiset elävät tekniikan vaatimalla tavalla. Autotekniikka muuttaa kaupunkien rakennetta ja ihmisen elämää ilman, että ihmisten tahtotilat kykenisivät muuttamaan tilannetta paremmaksi. Tekniikka määrää länsimaisen ihmisen elämää. Näin ajatellen innovaattori saattaa luottaa siihen, että toimiva tekninen systeemi ottaa joka tapauksessa paikkansa ihmisen elämän määrääjänä, ja käyttäjän on vain sopeuduttava tapahtuneeseen. Ihmisten on joka tapauksessa käytettävä tekniikkaa koska heillä ei ole vaihtoehtoa. Harva pystyy kävelemään töihin. Muiden on käytettävä liikennetekniikan moninaisia ja yhteen kietoutuvia järjestelmiä. Liikenneruuhkat ja junien myöhästelyt on vain kestettävä stoalaiseen tapaan. Järjestelmä ei toimi, mutta siihen on silti sopeuduttava, kun töihin on kerran päästävä.

Tässä on tietysti teknologian valtaa korostava insinööriunelma, unelma, joka ehkä toteutuu joissakin tilanteessa, mutta tuskin niin usein ja laajalti, että se sopisi ratkaisuksi ongelmaamme. Pakkosyöttö ei aina onnistu, kun kyseessä on nimenomaan uusi tekniikka. Käyttäjät todellakin hylkäävät innovaatioita, joita he eivät hyväksy tai joihin he eivät usko. Atomivoima on hyvä esimerkki. Miesten ehkäisypilleriä on tutkinut juuri Oudshoorn. Hän pohtii niiden miesten arvomaailma, jotka olisivat valmiit ottamaan vastaan tämän mullistavan keksinnön. Lehtiuutisten mukaan miesten ehkäisypillerin kehittämien on lopetettu vuonna 2006. Oudshoornin mukaan vaikeutena on ollut koehenkilöinä toimivien miesten kurinalaisuus. Miehet ovat tottuneet seksuaalisen vastuuttomuuden ideologiaan, jossa vastuu on naisilla. Nyt olisi löydettävä koehenkilöiksi miehiä, jotka haluavat osallistua kokeisiin ja toimivat vastuullisesti ja luotettavasti. Tällainen mies-konstruktio osoittautui vaikeasti hallittavaksi ja epärealistiseksi. Yksiavioiset ja vastuuntuntoiset perheelliset miehet sopivat koehenkilöiksi ja vastuuttomat monisuhteiset jäivät pois tutkimuksen piiristä. Tämä johti koehenkilökatoon ja epäluotettaviin koetuloksiin (Oudshoorn, How Users Matter, s. 218-9). Miehet eivät olleet sellaisia kuin tutkijat olisivat halunneet.

Juuri tässä on tekniikan kehittäjän ongelman tavanomainen ratkaisu: tekniikka kykenee lukitsemaan käyttäjänsä niin, ettei vaihtoehtoa tunnu löytyvän. Autot ovat hyvä esimerkki tästä lukittumisesta. Lentomatkustaminen on toinen esimerkki. Kaikki tietävät, että lentokoneet saastuttavat ilmakehää, mutta silti vihreidenkin on matkustettava juuri suihkulentokoneella, koska vaihtoehtoa ei kerta kaikkiaan ole olemassa. Näillä tekniikan aloilla innovaattorin ei enää tarvitse paljoakaan välittää käyttäjän oudoista arvoista. Käyttäjän voidaan olettaa omaavan samat arvot kuin tekniikan luojalla on. Ihmiset sulloutuvat ahtaisiin ja huonosti suunniteltuihin parkkitaloihin ja lentokentille ikään kuin pitäisivät kärsimystä kohtalonaan ja epäekologista toimintaa välttämättömyytenä. Tämä on t-determinismin vaikutusta. Ihmiset muuttavat arvojaan pysyäkseen tekniikan käyttäjinä. Tämä on tekno-imperialismia totalisoivan tekniikan maailmassa; t-determinismi on teknokraatin märkä uni.

Siellä missä t-determinismi ei ole sovellettavissa eikä spontaania lukittumista uuteen tekniikkaan tapahdu, täytyy turvautua markkinointiin. Näin tapahtuu silloin kun tekninen hanke on uusi ja haetaan sen ensisovelluksia. Joskus on myös tarpeen murtaa jo käyttöön otettuun tekniikkaan kohdistuvaa vastustusta. Molemmissa tapauksissa strategia on sama: retoriikan keinoja käyttäen pyritään rakentamaan silta tekniikan vaatimusten ja käyttäjän arvojen välille, kuitenkin siten, että käyttäjä sopeutuisi tekniikkaan eikä päinvastoin. Usein lienee helpompaa muokata käyttäjää kuin tekniikkaa. Jos tekniikka toimii hyvin ja sen haitat ovat pienet, saattaa tuntua ilmeiseltä, että juuri käyttäjän täytyy sopeutua tekniikkaan. Käyttäjän kummalliset arvot ja outo ajattelu haittaavat tekniikan kehitystä eikä tekniikkaa ole helppo muokata niin, että se sopeutuisi johonkin niin moninaiseen outouteen kuin ihmisten perimmäiset arvot. Arvot ovat moninaisia ja ne muuntelevat ajassa. Tämän osoitti jo esimerkkimme geenimanipuloidusta ruuasta ja miesten ehkäisypilleristä. Jokin aika sitten puhuttiin suomalaisten arvotyhjiöstä, kun tarkoitettiin modernin yhteiskunnan arvojen arvaamatonta moninaisuutta. Erilaisuus alkoi yhtäkkiä vaikuttaa olemattomuudelta kristillisesti ajattelevan keskiluokan ja sen mielipide-eliitin silmissä. Nuoriso vannoo kysyttäessä lähes totaalisen moraalirelativismin puolesta, vaikka omaa vankkumattoman absoluuttiset uskomukset koskien luonnonsuojelua ja yhteiskunnallista tasa-arvoa. Vain lahjattomat äärioikeistolaiset nationalistit välttävät tämän ristiriidan virittämän ansan puhuessaan omista velvollisuuksistaan, isänmaallisuudesta, rotuopeista ja maahanmuuttajien kollektiiviominaisuuksista.

Uuden tekniikan markkinointi saattaa perustua yritykselle sovittaa yhteen ihmisten arvot ja uusi tekniikka. Joskus on todellakin aihetta kertoa käyttäjille, että tekniikka on hyväksyttävissä. Tässä ei tietenkään ole mitään ongelmaa. Hybridiautonmoottorin monimutkainen tekniikka on ekologisesti puolustettavissa ja markkinointi tekee tämän selväksi. Ilman markkinointia käyttäjä saattaa ajatella monimutkaisuutta ekologisena tehottomuutena ja jopa itsetarkoituksellisuutena. Silloin innovaation vastaanotto ja käyttöönotto viivästyvät aivan turhaan. Aksioomana on, että yksinkertainen on kaunista, mutta näin ei tässä tapauksessa ole. Silti hybridiauton markkinointiin liittyy ongelmia. Käyttäjälle tarjotaan auto vaihtoehdottomaksi liikennevälineeksi ja koko autoteknologia ikään kuin siunataan. Sitten huomio kiinnitetään yhteen erityiseen suuren järjestelmän yksityiskohtaan, moottorin päästöihin. Taustaksi tarjotaan huomio, että auton valmistus ei vaadi energiaa ja tuota hiilidioksidia juurikaan enemmän kuin tavallisen autonmoottorin valmistus, vaikka moottori on monimutkainen. Teknologisen perspektiivin ja t-determinismin ajatuksen mukaisesti teknologia toimii hyvin. Ihmisen oletetaan olevan lukittunut juuri autoliikenteen tekniikkaan.

Entistä vakavammaksi tilanne muuttuu silloin, kun käyttäjän ajatus- ja arvomaailmaa manipuloidaan valheellisesti. Tämä tarkoittaa, että kuluttajan ja käyttäjän arvomaailmaa muutetaan keinotekoisesti sellaiseen suuntaan, että uusi tekniikka näyttää ongelmatta hyväksyttävältä. Vanha ja kulunut esimerkki on SUV -autot eli USA:sta levinneet katumaasturit. Niiden markkinointi Suomessa vetoaa suuren maailman esimerkkiin, mahdin, turvallisuuden ja seikkailun yhdistelmään. Käyttäjälle uskotellaan, että SUV edustaa uutta tekniikkaa, jonka käyttöönotolla hän saavuttaa uusia etuja. Käyttäjä konstruoidaan arvoiltaan häilyväksi, herkkäuskoiseksi, muoteja seuraavaksi, turvallisuushakuiseksi, alemmuuden tunteesta kärsiväksi tekno-optimistiksi. Käyttäjän annetaan mieltää itsensä vastuulliseksi perheenisäksi, vihreän arvomaailman omaavaksi luonnonystäväksi ja tekniikasta piittaamattomaksi romantikoksi. Syntynyt ristiriita vaatii ratkaisua. Ristiriita on jollakin tasolla olemassa, sillä harva kai kuitenkaan oikeasti täyttää tuon kyynisen arvokuvauksen antamia ehtoja? On aina mahdollista, että ihmisen käsitys omista arvoistaan on epäluotettava.


5. Miten arvoja opitaan?

On selvää, että tekniikan innovaatioiden suuntaaminen käyttäjälle edellyttää käyttäjän arvojen ja elämäntavan tuntemusta. Muuten joudutaan turvautumaan käyttäjän lukitsemiseen tekniikkaan ja hänen arvomaailmansa manipulointiin. Kumpikaan tapa ei ole eettisesti hyväksyttävissä. Tekniikan pitäisi tarjota ihmisille vaihtoehtoja, koska ne ovat osa liberaalin yhteiskunnan onnellisuuskäsitystä. Mitä enemmän todellisia vaihtoehtoja, sitä parempi on yhteiskunta ja sitä onnellisempi ihminen. Vastaavasti vaihtoehtojen rajaamisella ei saavuteta noita kaivattuja arvoja, paitsi tietysti silloin kun kyseessä ovat haitalliset ja epäeettiset valinnat. Näitä voisi kutsua näennäisvaihtoehdoiksi. Kieltämättä ihmiset kaipaavat niitäkin. Alkoholin nauttimisen sijasta ihminen kaipaa joskus muitakin virkistyksen lähteitä, kuten marihuanaa. Jälkimmäisen etuna on sen valmistustekniikan yksinkertaisuus ja luonnollisuus. Mutta virallinen yhteiskuntaideologia pitää valintaa alkoholin ja marihuanan välillä näennäisenä. Olemme edelleen lukitut teolliseen alkoholituotantoon.

Insinöörien ja muiden tekniikan kehittäjien olisi vakavasti harkittava perehtymistä käyttäjän elämismaailmaan ja sen arvoihin. Muuten innovaatioiden sopeuttaminen käytäntöön on vaikeaa, epävarmaa ja joskus jopa valheellista. Insinöörietiikan mukaan kaikki nämä tekijät ovat epäarvoisia. Vaikeudet olisi voitettava, epävarmuus on instrumentaalisen rationaliteetin vastaista ja valheellisuus on väärin jopa minimaalisen utilitarismin kannalta katsottuna. On yksikertaisesti mahdotonta panna päätään pensaaseen ja kuvitella, että omat arvot ja elämäntapa ovat ainoa mahdollinen ja siksi oikea vaihtoehto. Eräs Suomen koulutetun keskiluokan suurista synneistä on oletus, että kaikki elävät tai haluaisivat elää, tai ainakin heidän pitäisi elää samalla tavalla kuin keskiluokka. Varmuudella voidaan sanoa, ettei näin ole.

Tekniikan kehittäjien ei pitäisi luottaa markkinoinnin ja mainonnan asiantuntijoihin, oman autonomisen ammattietiikkansa nimissä. Asiantuntijan ja osaajan eksperttisiin liittyy aina vastuuta, joten olen kutsunut kompetenssivastuuksi eli osaamisen tuottamaksi vastuuksi. Kun osaaja on ottanut vapaan valintansa perusteella tehtävän hoitaakseen ja saanut sille auktorisoinnin, hänen yleisönsä ja asiakkaansa kokevat oikeudekseen luottaa toimijaan. Hänellä on vastuu ja juuri siksi hänen luotetaan. Kompetenssivastuu on eksperttiisiyhteiskunnan etiikan tukipylväs, ei rangaistuksiin perustuva tilivastuu. Esimerkiksi, kun liikennelentäjä saa lupakirjan, matkustajat luottavat häneen hyvin perustein. Lentäjä kantaa itse ottamansa vastuun, johon ilmailun auktoriteetti on hänet legitimoinut.

Vastaavasti tekniikan kehittäjien eksperttiisiin kuuluu omaehtoinen käyttäjän arvomaailman tuntemus. Ekspertti ei saisi turvautua toissijaisiin lähteisiin, kuten mainonta ja markkinointi, kun hän konstruoi itselleen kuvaa käyttäjästä, jolle innovaatio suunnataan ja jonka valinnoista innovaation menestys myöhemmin riippuu. Jos insinöörietiikka ja -ammatti on autonominen, sen eliitin ja jäsenten on otettava vakavasti ajatus käyttäjän arvomaailman ymmärtämisestä. Tähän on mahdollisuus psykologian, sosiaalipsykologian, yhteiskuntatieteen ja filosofian opintojen avulla. Tämä ei suinkaan tarkoita, että yksittäiset insinöörit opiskelisivat näitä oppiaineita harrastuksekseen, vaikka sekin on kannatettavaa. Vaatimuksena on näiden aineiden integroiminen osaksi insinöörikoulutusta niin, että ammatti soveltuvin osin pystyy tukeutumaan itse tuotettuun ja hankittuun arvotietoon. Innovaatiota ei pitäisi kehittää ahtaasti ymmärretyn ekspertiisin umpiossa. Vuorovaikutus käyttäjän kanssa on ennakoitavissa ja se pitää ennakoida. Jos näin ei käy, tekniikan vastaanotto käy käyttäjälle raskaaksi. Huonot käyttöliittymät, hitaat yhteydet, ja tarpeettomat toiminnot ovat meille kaikille käyttäjille aivan liian tuttuja.