Vallan ja vallan saavuttaminen kiehtoo ihmisiä. Kerran saavutetusta vallasta on vaikea, joillekin jopa mahdoton luopua. Valtaan liittyy tenhoa ja mystiikkaa, jopa eroottista latausta. Vallanpitäjät eivät mielellään puhu vallan tuottamasta tyydytyksestä, vaan korostavat vastuuta ja velvollisuudentuntoa.

Yhteiskunnalle on edullista, että valta kiehtoo ja johtoasemiin on aina pyrkijöitä. Jotkut näistä voivat osoittautua lahjakkaiksi ja onnistuvat tehtävässään. Sen sijaan vallasta luopumisen tuskallisuudesta ei ole yhteiskunnalle juuri mitään hyötyä, pikemminkin suurta haittaa.

Otetaan tunnettu esimerkki. Olen taipuvainen ajattelemaan, että kaksi nelivuotiskautta riittää Suomessa tavalliselle kansanedustajlle. Siinä ajassa kansanedustaja ennättää antaa oman panoksensa lainsäädäntötyöhön ja yhteiskunnalliseen keskusteluun. Eri sarjaan kuuluvat ne muutamat, jotka nousevat valtiomiessarjaan, ja voivat tarjota kansakunnalle tavallista kansanedustajaa suurempia palveluksia.

Mutta enemmistö kansanedustajiksi valituista pyrkii lähes aina kolmannelle ja neljännelle kaudelle, vaikka loputtomiin. Vallasta luopuminen on useimmille tuskallista. Tavallinen kansalainen ei saa kansandustajan julkisuutta eikä etuja. Hän ei pääse vaikuttamaan tai ainakaan nauttimaan vaikuttamisen illuusiosta. Rivikansalaiseksi putoaminen voi olla monille henkinen katastrofi, ellei tilalle ole tarjolla jotain korvaavaa.

Luulen että tällaisen käyttäytymisen juuret löytyvät ihmisen varhaisesta biologiasta. Eläinten, erityisesti apinoiden joukossa ryhmän johtoon päästään vain taistelulla. Valta-aseman hankkii vahvin uros, joka kykenee kukistamaan kilpailijansa. Johtaja menettää valtansa vain uudella taistelulla. Jos halua pysyä ryhmän johdossa, on alituisesti tarkkailtava mahdollisia kilpailijoita ja liittouduttava vaikka muiden asemastaan epävarmojen kanssa.

Yhtä vaikeaa kuin vallasta luopuminen meille kaikille ja erityisesti johtavassa asemassa oleville on omien virheiden myöntäminen. Myöntäessään virheensä joutuu altistumaan vaaraan oman aseman ja sen tuominen etujen menettämisestä. Niinpä valtaan päässeet pyrkivät aina korostamaan omia saavutuksiaan ja vähättelemään tai salaamaan virheitään.

Tätä kirjoitettaessa on juuri selvinnyt että Ranskan presidentinvaalissa Nicholas Sarkozy on voittanut kilpailijansa Segolene Royalin. Sarkozy on kunnianhimoinen, unkarilaissyntyisen pikkuaatelisen poika. Hän ei kuulu perinteisen ranskalaiseen eliittiin päinvastoin kuin edeltäjänsä Jacques Chirac. Chicarin viimeisen virkavuodet osoittavat kouriintuntuvasti, kuinka vaikeaa omien virheiden myöntäminen ja vallasta luopuminen voi olla.

Mutta tuntee Ranskan historia toisenlaisenkin presidentin. Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä, vuonna 1922 presidentiksi valittiin tunnettu kirjailija Paul Deschanel. Hänellä ei ollut varsinaista poliittista uraa ja hän pyrki suoraan presidentiksi. Deschanel onnistui kaikkien yllätykseksi kukistamaan vaaleissa vanhan kansallisankarin Georges Clemanceaun.

Vaalien jälkeen Deschanel menetti täysin motivaationsa, eikä hoitanut tehtäväänsä asianmukaisesti. Presidentin käytös muuttui ajan mukana yhä oudommaksi. Hän saattoi esimerkiksi toistaa puheensa suosionosoitusten jo päätyttyä. Virkakautensa lopulla hän otti Britannian lähetystössä vastaan suurlähettilään alasti pelkät kunniamerkit yllään. Oletetaan että hänen vaimonsa allekirjoitti enimmäkseen viralliset asiakirjat presidentin puolesta.

Historiaan Deschanel on päässyt oudoimmalla tempauksellaan. Eräällä junamatkalla keskellä yötä Deschanel poistui yöpuvussa presidentin vaunusta. Hän päätyi läheiseen rajavartian taloon, missä hän selitti olevansa tasavallan presidentti. Asukkaat suhtautuivat tietoon huvittuneen epäluuloisesti, kunnes paikalle saapunut henkilääkäri vahvisti väitteen ja toimitti Deschanelin määränpäähänsä.

Junaepisodi on yhä, 80 vuoden jälkeen ranskalaisten leikinlaskun aihe. Pilapiirroksissa mielisairaalapotilas saattaa sanoa olevansa Ranskan presidentti, ja jos maan vallassa oleva päämies tekee huomattavan virheen, hänet voidaan kuvata junan vieressä pyjamassa.

Deschanel erosi virastaan omasta aloitteestaan vain seitsemän kuukauden virkakauden jälkeen. Ennenkuulumaton teko. Sanoisin rohkea ja kunnioitettava mies.