Korkeakoulujen arviointineuvosto (KKA) aloitti puolitoista vuotta sitten korkeakoulujen laadunvarmistusjärjestelmien auditoinnit. Tarkoituksena on arvioida vuoteen 2011 mennessä kaikkien ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen käyttämät menetelmät oman toimintansa seuraamiseen ja kehittämiseen. Tämän verkkolehden julkistamishetkellä KKA on suorittanut yhteensä yhdeksän ammattikorkeakoulun ja kolmen yliopiston auditoinnit.Vähitellen koossa alkaa olla riittävästi materiaalia ensimmäisten, alustavien arvioiden tekoon suomalaisten korkeakoulujen laadunvarmistuksesta.

Arviointineuvosto kokoaa jokaista auditointia varten erillisen, yleensä kuusihenkisen ryhmän, johon kootaan mahdollisimman laajalti asiantuntemusta molemmilta korkeakoulusektoreilta ja työelämästä. Auditointiryhmässä on lisäksi opiskelijajäsen ja sihteerinä toimiva KKA:n suunnittelija. Ryhmiä kootessa on pyritty takaamaan arviointitoiminnan jatkuvuus käyttämällä henkilöitä useammassa auditoinnissa. Auditointiryhmä saa käyttöönsä korkeakoulun tuottaman kirjallisen materiaalin laadunvarmistusjärjestelmästä. Ryhmä täydentää materiaalin pohjalta syntynyttä kuvaa korkeakouluun tehtävällä vierailulla, jossa haastatellaan laajasti korkeakoulun toimijoita ja sidosryhmiä. Auditointiryhmän tehtävä on arvioida saamaansa kuvaa korkeakoulun laadunvarmistuksen tilanteesta suhteessa KKA:n asettamaan auditointikriteeristöön (nähtävillä mm. osoitteessa: http://www.kka.fi/pdf/julkaisut/KKA_405.pdf). Ryhmä tuottaa löydöksistään julkisen raportin sekä antaa esityksensä Korkeakoulujen arviointineuvostolle, joka tekee auditoinnista lopullisen päätöksen. Mikäli järjestelmässä havaitaan oleellisia puutteita, korkeakoululta edellytetään kyseisiin puutteisiin keskittyvää uusinta-auditointia kahden vuoden kuluttua.

Mitä voidaan oppia kahdestatoista tähän mennessä suoritetusta auditoinnista? Ainakin se, että laadunvarmistusjärjestelmien auditointi on haasteellinen tehtävä niin korkeakoululle kuin auditointiryhmällekin. Suomalaisilla ammattikorkeakouluilla ja yliopistoilla on tyypillisesti hyvin laajat aineistot toimintansa laadusta ja arvioinnista. Harvalla henkilöllä, edes korkeakoulun sisällä, on täysin kattava kuva kaikesta korkeakoulussa vuosien varrella tehdystä laadunvarmistustyöstä. On hyvin vaativaa koota tästä aineistosta kaikkein olennaisin ulkopuolista arvioijaa varten. Auditointiryhmällä on niin ikään haastava tehtävä muodostaa kattava kuva korkeakoulun laadunvarmistusjärjestelmästä hyvin laajan kirjallisen ja haastatteluissa kerättävän aineiston pohjalta. Tähän mennessä auditointiryhmät ovat saaneet käyttöönsä 1-3 mapillista näytteitä järjestelmän toiminnasta sekä tavanneet kolmen päivän aikana yli 100 korkeakoulun laadunvarmistuksesta kertovaa henkilöä. Lopullista kuvaa korkeakoulun tilanteesta verrataan KKA:n kriteeristöön, joka on tietoisesti kirjoitettu riittävän yleisellä tasolla, jotta huomattavan erilaisten korkeakoulujen auditointi samaa asteikkoa käyttäen olisi mahdollista.

Tärkeää on kuitenkin muistaa, ettei korkeakoulujen arviointineuvoston auditoinnissa arvioida kaikkea. Auditointiryhmä ei arvioi korkeakoulun tarjoaman koulutuksen, tutkimus- ja kehitystyön tai aluekehitystyön laatua. Auditointi keskittyy ainoastaan järjestelmään, jolla korkeakoulu pyrkii toimintansa laatua varmistamaan. Korkeakoulu saattaa esimerkiksi tarjota erinomaista koulutusta ja tehdä esimerkillistä t&k-työtä, mutta joutua silti uusinta-auditointiin, jos sen laadunvarmistusjärjestelmässä on oleellisia puutteita. Mielestäni korkeakoulun laatupäällikkö tai -vastaava ei voi liikaa korostaa tätä tarkennusta viestiessään oppilaitoksessa KKA:n tulevasta auditoinnista.

Kahdentoista Korkeakoulujen arviointineuvoston sarjassa julkaistun auditointiraportin pohjalta voidaan luonnostella alustavia huomiota korkeakoulujen laadunvarmistuksesta. Auditointiryhmät pohtivat useassa raportissa laadunvarmistusjärjestelmän kokonaisuuden rakennetta. Varsinkin uusinta-auditointia vaativien laadunvarmistusjärjestelmien kohdalla esiintyy arvio, etteivät laadunvarmistusmenettelyt näytä vielä muodostavan yhtenäistä rakennetta. Tällä voidaan tarkoittaa esimerkiksi sitä, ettei opiskelijapalautteissa nousseita ongelmia osata ottaa huomioon opettajien kehityskeskustelujen yhteydessä. Järjestelmä näyttäytyy näin sarjana erillisiä laadunvarmistusmenettelyjä, joiden keräämän informaation laajempi hyödyntäminen ei onnistu. KKA:n käyttämä auditointimalli ei sanele sitä, millainen korkeakoulun käyttämän laadunvarmistusjärjestelmän tulee olla tai miten laadunvarmistus pitää järjestää. Auditointikriteeristö on kuitenkin kirjoitettu siten, että siinä oletetaan korkeakoulun muotoilleen laadunvarmistuksensa järjestelmäksi.

Korkeakoulujen laadunvarmistukseen on tarjolla erilaisia malleja ja työkaluja. Moni ammattikorkeakoulu käyttää esimerkiksi Suomen laatupalkintokilpailun EFQM-mallia itsearviointiin sekä Balanced Scorecard -tuloskorttia. Laadunvarmistusjärjestelmän rakentaja saattaakin kokea paineita luoda korkeakoululle teoreettisesti mahdollisimman monitasoinen ja viimeisimmän laatutiedon mukainen järjestelmä. Laadunvarmistusjärjestelmien erinomaisuutta ei tulisi mielestäni kuitenkaan arvioida niiden käsitteellisen hienostuneisuuden perusteella vaan sen mukaan, miten hyvin järjestelmä on onnistuttu jalkauttamaan henkilökunnan ja opiskelijoiden keskuuteen. Teoreettisesti taidokas rakennelma saattaa näyttää vaikuttavalta, mutta olla kuitenkin korkeakoulun toimijoiden kannalta vaikeasti lähestyttävä. Voikin olla, että laadunvarmistusjärjestelmä kannattaa muodostaa selkeäksi kokonaisuudeksi, jotta sen jalkauttaminen olisi mahdollisimman yksinkertaista. Vähemmän saattaa laadunvarmistuksessakin olla enemmän.