Valtaa etsimässä

Arvio Jorma Sipilän teoksesta Valta yliopistossa. 2007. Tampere: Vastapaino.

Tapio Varmola

Tampereen yliopiston rehtori ja kansleri Jorma Sipilä on kirjoittanut teoksen ”Valta yliopistossa”, jossa hän kuvaa yliopiston sisäistä hallinnollista vallankäyttöä. Tämän ohella hän pyrkii kuvaamaan miten valtaa pitäisi käyttää, jotta suomalainen yliopisto toimisi paremmin. Tähän hänelle suo mahdollisuuden kymmenen vuoden ura hallintomiehen, joka alkoi tiedekunnan dekaanin tehtävistä ja jatkui vararehtorina ja ehkä hänelle itselleenkin yllättäen rehtorina. Suomen yliopistojen rehtorien neuvoston puheenjohtajana hän toimi vuosina 2000-2004. Rehtorin tehtävistä hän siirtyi yliopiston kansleriksi: takana ovat siis kaikki vallan portaat monitieteisessä yliopistossa ja yliopistojen edusmiehenä.

Teoksen alkuperäinen idea liittyy vallan käsitteeseen tutkimuksellisesti: lähtiessään hallinnolliselle uralle tekijä on siis kertonut muille kollegoilleen havainnoivansa heitä vallankäytön tilanteissa. Sipilä on tehnyt päiväkirjamerkintöjä vuosina 1995-1999 ja sitten uudestaan tällä vuosikymmenellä.

Hallinnollisen vallankäytön Sipilä sanoo olevan muuta kuin tieteellisen vallankäytön. Näin saattaa olla yliopiston sisäisessä toiminnassa, mutta yliopiston johdon ja yksittäisten professorien asema julkisuudessa perustuu tieteelliseen asiantuntemukseen, jota harvoin julkisessa keskustelussa kyseenalaistetaan.

Sipilä käsittelee kirjassaan yliopiston sisäistä vallan maailmaa ja yliopiston/yliopistojen suhdetta vallan muihin keskuksiin Suomessa. Sipilä kuvaa sattuvasti, että yliopiston hallinto on ongelmien ratkaisukoneisto. Erikoiseksi sen tekee toisaalta yliopistojen asema valtionhallinnon osana ja toisaalta niiden pitkä autonomiaperinne, jossa erityisesti professorien asema on ainutkertainen.

Sipilä ei pidä valtionhallintoon 90-luvun alussa uineista ”New Public Management” opeista, joiden tunnettu sovellus yliopistoissa on varsin tiukka tulosohjaus suoritettujen tutkintojen määrän mukaan. Tuntuu siltä, että Sipilä kokee jonkinasteista turhautumista, kun ei saa hallinnollisen uransa aikana vaikutettua tähän perusajatteluun juuri mitenkään.

Turhautumista yliopistojen rehtorien puhemies kokee myös Bolognan prosessin isoissa seremoniallisissa kansainvälisissä kokouksissa. Kun olen itsekin ollut niissä mukana, joutuu tietysti pohtimaan, mikä on niiden merkitys. Sipilä kokee, että niissä ei ole puututtu todellisiin korkeakoulujen ongelmiin, joista aito kysymys on eurooppalaisten yliopistojen resurssipula. Varmaan niinkin on, mutta on toinenkin näkökulma: niille, jotka ovat tämän prosessin ulkopuolella – kuten vaikkapa opiskelijat itsenäisyyttä vailla olevassa Kosovossa – on tärkeää päästä mukaan eurooppalaiseen korkeakoulutuksen suurprojektiin. Prosessin suureena tavoitteena on korkeakoulututkintojen jonkinasteinen harmonisoiminen ja Euroopan alueen vetovoiman ja kilpailukyvyn vahvistaminen.

Voittojakin rehtori kokee. Sipilä kuvaa viileästi, miten Tampereen yliopisto onnistui palauttamaan merkittävän osan lääkärikoulutuksen aloituspaikoista 90-luvun lopussa hänen rehtorikautenaan. Suhteet opetusministeriön johtaviin virkamiehiin olivat tiukalla ja oman alueen kansanedustajat tuntuivat olleen asiassa yllättävän passiivisia. Vahva lääketieteellinen tiedekunta on osa Tampereen seudun akateemista kapasiteettia, joka on vahvistanut kaupungin asemaa maan merkittävänä kasvukeskuksena.

Suhde opetusministeriöön on Sipilälle jotenkin pulmallinen. Hän kyllä arvostaa valtion vahvaa roolia yliopistojen toiminnan rahoittajana, eikä hän haikaile markkinaehtoisen yliopistolaitoksen suuntaan. Sipilä arvioi yliopistopolitiikan johtokeskukseksi opetusministeriön muutaman virkamiehen muodostamaa valtakeskusta, johon vaikuttaminen tuntuu hankalalta. Ehkä hän kaipaa älyllistä keskustelua. Opetusministeriön valtakeskuksen takana on omien havaintojeni mukaan nykyisin valtiovarainministeriön aktiivinen rooli tiede- ja teknologiapolitiikassa.

Sipilälle myös yliopistojen opiskelijajärjestö SYL merkitsee yliopistopolitiikan valtakeskusta. Tämä havainto on ammattikorkeakoulun rehtorille kiinnostava, koska ammattikorkeakoulujen lyhyt historia näkyy opiskelijajärjestöjemme vähäisemmässä painoarvossa. Seuraava tulikoe SYL:lle on uusi yliopistolaki ja kysymys opiskelijakuntien automaatiojäsenyydestä. SYL:n asemasta kertoo kyllä se, että kysymys ulkomaisten tutkinto-opiskelijoiden opintojen maksullisuudesta on jäänyt nykyhallituksen asialistassa marginaaliin.

Sipilän kirjan inhimillinen säie liittyy kysymykseen, halusiko hän koskaan tavoitella valtaa vai ei. Suomalaiseen tapaan Sipilän takana ei ole monen polven sivistyneistöperinnettä, mutta hänen vanhempansa ovat olleet kumpikin tunnettuja julkisia henkilöitä. Samanlaista uraa hän kertoo pitkään vältelleensä. Kukaan ei kuitenkaan nouse vallan kamareihin ilman omaa haluaan ja niihin päästyään valta alkaa usein myös kiinnostaa.

Yliopiston rehtori on yliopistoyhteisön itse valitsema. Sipilä suhtautuu epäilevästi kaavailuihin rehtorin valinnan siirtämisestä yliopiston hallitukselle tai etäämmäs yliopistoyhteisöstä. Tästä tullee yksi uuden yliopistolain symbolisesti merkittävimpiä kysymyksiä.

Kirjasta tekee sympaattisen sen, että Sipilä ei pyri kuvaamaan itseään sankarina tai aina oikeassa olleena kaukonäköisenä yliopistomiehenä, josta suomalaisessa keskustelussa on esimerkkejä mm. Helsingin yliopiston rehtorien muistelmissa. Kuivakkaaksi kirjan tekee se, että vallan kamarien sisäistä elämää ei paljoakaan kuvata konkreettisten esimerkkien kautta. Silti suosittelen kirjaa korkeakouluhallinnon harrastajille, myös ammattikorkeakouluissa.