Tiedon merkitys työelämässä


Kimmo Vänni



Johdanto


Filosofisen tietoteorian mukainen tiedon määritelmä on hämmentävä ainakin tavalliselle ihmiselle. Perinteisen määritelmän mukaan tieto on hyvin perusteltu tosi käsitys. Myös väittämä on tietoa, jos väittämä on totta.


Tämä artikkeli keskittyy tiedon merkitykseen työelämässä työntekijän ja yrityksen näkökulmasta. Tässä artikkelissa ei lähdetä pohtimaan perinpohjaisesti tiedon filosofista luonnetta, eikä tiedon luokittelua. En lähde myöskään pohtimaan organisaation tiedon suhdetta organisaation älykkyyteen ja viisauteen, vaikka ne ovat esimerkiksi huomiotaloudessa yleisen kiinnostuksen kohteena (Por 2000). Tavoitteena on kansantajuisesti käsitellä tietoa työkaluna, keinona saavuttaa päämäärä. Yksilön kohdalla päämääränä on oman paikkansa vakiinnuttaminen organisaatiossa ja asiantuntijuuden lisääntyminen. Organisaation päämääränä on luoda parempia toimintatapoja, tehostaa toimintaa ja sitä kautta saada lisää arvoa.


Usein työelämässä aliarvioidaan rationalismia, teoreettista, ajattelun kautta tuotettua tietoa ja sanotaan, että teoriat ovat vain teorioita, eikä niillä ole käytännön arvoa. Empiirisellä, kokemusperäisellä tiedolla oletetaan olevan enemmän arvoa, koska se on todennettavissa mittareiden avulla, usein jopa aistihavainnollisesti. Muutamia vuosia sitten mm. Balanced Scorecardiin (Kaplan & Norton 1996) liittyvissä organisaatiokeskusteluissa todettiin, että mitään sellaista ei voitaisi kehittää tai hallita, mitä ei voida mitata. Kuitenkin teoreettisella tiedolla on oma paikkansa uusien innovaatioiden ja ideoiden syntymisessä sekä empiiristen tulosten ymmärtämisessä. Tietysti myös kokemusperäisesti synnytetään uusia ideoita testaamalla, erehtymällä, testaamalla ja oppimalla.


Jopa tieteen puolella empirismin kannattajat mainitsevat, että ajattelun avulla saavutettu ja esimerkiksi logiikan avulla perusteltu uusi tieto olisi jollakin tavalla arvottomampaa kuin empiirinen, mittausten avulla saatu tieto. Näyttää siltä, että tieteen tekijät esimerkiksi ihmistieteiden puolella olisivat enemmän empirismin kuin rationalismin kannalla (Lehtinen 2005).



Mitä tieto on?


Tieto- sana on yleistynyt ja saanut vakiintuneen aseman esimerkiksi liiketalouteen, innovaatioihin ja oppimiseen liittyen. Tieto-oppi eli epistemologia on vanha perinteinen tieteen filosofian ala, joka tutkii mm. tietoa ja tiedon luonnetta. Kuitenkin harva yksilö tai yritys tulee ajatelleeksi omaa tietotasoaan tai tiedon merkitystä omassa toiminnassaan. Usein sanotaan kliseen tapaisesti, että maailma jossa elämme on monimutkaistunut vanhempiemme tai isovanhempiemme ajoista. Kehityksen vauhti on kasvanut ja samalla ihmisiltä vaaditaan yhä enemmän valmiuksia, jotta he pysyisivät mukana maailman kehityksessä. Tarjolla olevan informaation ja tiedon määrä on lisääntynyt. Teknologiset ratkaisut ovat mahdollistaneet informaation ja tiedon etsimisen ja löytämisen nopeasti esimerkiksi eri mantereen huippuyliopistojen tietokannoista. Ei ole kuitenkaan varmaa, että kaikki informaatio, josta pääsemme osalliseksi, olisi meille merkityksellistä tai prosessoituisi meille tarpeelliseksi tiedoksi. Liiallinen informaatio ja tieto saattaa olla jopa hämmentävää, emmekä välttämättä ole halukkaita ottamaan sitä vastaan. Saatamme jopa sulkea tietolähteen mielestämme. Voimme jopa sanoa, että ”ota minut pois siltä tiedotuslistalta, koska minulle tulee muutenkin liikaa informaatiota”. Se tarkoittaa, että emme pysty tai halua hallita kaikkea saamaamme informaatiota.


Tieto- sanasta on tullut myös muotisana. Kovaan ääneen puhuttiin muutama vuosi sitten tietoyhteiskunnasta ja edelleen puhutaan tietointensiivisestä työstä ja tietotyöntekijöistä. Hieman viihteellisesti voisi todeta, että pubeissa pidettiin tietovisaa ja televisio oli täynnä tietokilpailuja. Eri kanavat lähettivät ohjelmia, joissa etsittiin Suomen tietoviisasta tai kansallistietäjää. Tiedosta tuli myös rahvaan keskellä haviteltu ominaisuus ja mahdollisuus kilpailla toisia vastaan. Enää ei kilpailtu sillä, kenen kuntokortissa oli eniten hiihtokilometrejä. Politiikassa ja bisneksessä korostetaan tiedon merkitystä vallan välineenä. Samaan aikaan kun tieto on ’arkistunut’ ja yleistynyt sen taso on pudonnut, tai voidaan sanoa, että uusi tieto jollakin alalla kasaantuu pienemmistä palasista kuin ennen. Tieto on pirstaloitunut, hajautunut useaan paikkaan ja moneen näkökulmaan.


Tietoa käsiteltäessä, luotaessa ja käytettäessä tulee huomioida, että se tieto, jonka me miellämme todeksi ei välttämättä ole täydellistä, vaan tarpeeksi lähellä totuutta. Esimerkiksi ilmiöitä tutkittaessa me luotamme tilastotieteen menetelmiin ja siihen, että tietyn p-arvon ja luottamusvälin omaava tulos on tieteellinen fakta, vaikka tiedämme samalla, että tulos ei kuitenkaan ole absoluuttinen totuus. Tieteen yhtenä tehtävänä on kuitenkin pyrkiä yhä lähemmäksi absoluuttista totuutta, vaikka sitä ei koskaan saavutettaisi. Monia todellisia ongelmia ratkaistaessa, me joudumme turvautumaan osittaiseen tietoon ja ymmärtämiseen. Ongelmat saattavat olla niin moninaisia, monimuuttujaisia ja vaikeita mallintaa, että luotettavan tiedon hankkiminen ei ole mahdollista. Tällöin joudumme tekemään päätöksen vaillinaisen tiedon avulla ja testaamaan ennakkokäsityksemme paikkaansa pitävyyttä. Joskus valinta osuu oikeaan ja joskus se menee pieleen.



Tiedon lajittelu ja luokittelu


Tietoa voidaan lajitella monella tavalla sen luonteen tai käyttötavan mukaan. Empiirinen tieto on aistihavaintoon perustuvaa, kun taas rationaalinen tieto perustuu järkeen ja ajatteluun. Uuden vuosituhannen alussa keskusteluissa yleistyi myös hiljaisen tiedon eli tacit-tiedon (eng. tacit, hiljainen, äänetön, epäsuora) tai sanattoman tiedon merkityksen arviointi. Monet organisaatiot uskoivat tulevaisuuden menestyksensä perustuvan siihen, että myös hiljaista tietoa osattiin hallita. Kielellä ilmastava eli propositionaalinen tieto ei tuntunutkaan enää niin kiehtovalta, vaikka lähtökohtaisesti uusi tieto tulisi kodifioida (Foray 2004, s.74) ja saattaa ymmärrettävään, eksplisiittiseen esimerkiksi kielellisesti ilmastavaan muotoon. Monet yritykset menivät lankaan, kun ne kuvittelivat, että hiljainen tieto on jollakin tavalla mystistä ja tavoittelemisen arvoista. Seminaareissa saattoi kuulla ihmisten kertovan, että heidän yritys on valtavan hyvä, kun heillä on runsaasti tacit tietoa. Vastakohtaisesti voisi todeta, että organisaatio, jossa hiljaisen tiedon määrä on suuri, ei ole kehittänyt tietojohtamista, tietoprosessejaan, dokumentointia ja oppimista.


Tietoa on luokiteltu myös intuitiiviseen ja analyyttiseen tietoon. Intuitiivisen tiedon eli välittömän ymmärtämisen merkitystä uusien oivallusten ja keksintöjen syntymisessä pidetään merkittävänä. Kuitenkin myös intuitiivisen tiedon omaaminen on vaatinut jossakin vaiheessa myös analyyttistä tiedon prosessointia, eli intuitiivinen tieto ei ole irrallinen tiedon luomisen prosessista, vaikkakin joku voi sanoa tehneensä keksinnön hetken mielijohteesta.


Yksi tunnettu tiedon luokittelu on Alice Lam:n (2000) jaottelu, jossa tieto jaetaan epistemologisen näkökulman mukaan eksplisiittiseen ja tacit-tietoon sekä ontologisen näkökulman mukaan yksilölliseen ja kollektiiviseen tietoon. Tieto voi siis olla yksilöllistä tietoa ja osaamista sekä yhteisöllistä tallennettua tieto ja yhteisesti hyväksyttyjä dokumentoimattomia toimintatapoja.



Tiedon merkitys yrityksen näkökulmasta


Nykyaikainen tietoa hyödyntävä organisaatio on kuvainnollisesti helppo nähdä biologisena organismina, joka taistelee luonnonvoimia ja sairauksia vastaan pysyäkseen hengissä. Oleellista on nopea reagointi muutoksiin (Cohen & Levinthal 1990), tehokas tiedon siirtäminen organismin osien sisällä (Szulanski, 1996, Argote et al 2000, Goh 2002) ja kyky hyödyntää uutta teknologiaa (Gilbert & Cordey-Hayes 1996, Jokinen & Saaristo 2002).


Kaikki toimenpiteet tähtäävät organismin säilymiseen ja vahvistumiseen. Tavoitteena on olla ensi kerralla vahvempi organismin tasopainotilan järkkyessä. Toisaalta organismia kohtaan tulee jatkuvasti vihamielisiä hyökkäyksiä, jotka pakottavat organismin olemaan koko ajan tietyssä, tietoisessa valmiudessa. Organismi joutuu oppimaan ja tekemään koko ajan jatkuvaa parantamista. Organismin tulee kuitenkin olla ’ketterä’ ja valmis kohtaamaan suuria haasteita, joista ei välttämättä selviä muulla tavalla kuin tekemällä radikaaleja muutoksia. Silloin tarvitaan kaikki tieto ja osaaminen, jotta säilytään hengissä. Tietoa tulee osata luoda, hakea, jakaa, ja yhdistellä. Lisäksi tulee osata saattaa hiljainen tieto yleistettävään muotoon (Hislop 2005, s. 224.)


Jotta organismi pystyisi säilyttämään asemansa ja turvaamaan selustansa tulee sen rakentaa määrätietoisesti turvaverkko ympärilleen (Dyer & Singh, 1998) ja saada niiltä apua ongelmatilanteissa. Tiedollisesti tärkeää on löytää oikeat tukiorganismit ja absorboida heiltä uutta tietoa (Cohen 1990). Tiedon näkökulmasta yrityksen tulisi olla verkoston solmukohdassa, jotta se pystyisi hallinnoimaan tietoa ja kontrolloimaan sen jakamista verkostossa.


Yritysmaailma on mutkistunut vanhoista ajoista ja vauhti liiketoiminnassa kasvaa koko ajan. Yritykset ovat kansainvälistyneet ja kaikkien kuluttajien rahat joka puolella maailmaa kiinnostavat. Globaalin liiketoiminnan näkökulmasta tiedon merkitys yrityksen toiminnassa on noussut tärkeämmäksi kuin perinteiset tuotantotekijät (Drucker 1992). Oleellista on myös organisaatiossa olevan yksilöllisen ja yhteisöllisen tiedon hyödyntäminen. Tietojen hyödyntämisen ja tietojohtamisen on koettu olevan kriittinen tekijä kilpailukyvyn ylläpitämiseksi (Davenport & Prusak, 1998; Neef, 1999, Edvinsson & Sullivan, 1996). Myös koulutus ja kyky luoda uutta tietoa ovat merkittävä kilpailutekijä yrityksille (Jokinen & Saaristo 2002). Yritysten strategisina vaihtoehtoina on pyrkiä suuruuden ekonomiaan yritysostojen ja fuusioiden kautta tai kehittää uusia, innovatiivisia tuotteita ja palveluita. Jälkimmäisessä tilanteessa syntyy business-ideoita, joissa monia aloja sekoitetaan keskenään elegantilla tavalla. Pyritään erottautumaan ja erikoistumaan. Tämä asettaa haasteita organisaation tarvitsemalle tiedolle ja tiedon hyödyntämiselle. Enää ei riitäkään, että hankitaan tietoa aikaisemmista tietolähteistä omaa alaa koskien, vaan tietoa pitää hankkia kokonaan uudelta alalta. Jossakin tapauksessa alakohtaista aikaisempaa tietoa ei ole saatavilla, joten organisaation tulee olla uuden tiedon rakentaja.


Kiihtynyt talous, uudet teknologiset informaatioratkaisut, tiedon helppo saanti ja yritysten kova kilpailu tarkoittavat sitä, että myös päätöksentekonopeus on lisääntynyt. Relevantti, validi oikea tieto on noussut suureen arvoon päätöksiä tehdessä (kuva 1). Organisaatio, joka pystyy hankkimaan tarvittavan tiedon nopeasti ja pystyy luottamaan hankitun tiedon tasoon menestyy kilpailijoitaan paremmin. Luotettavan tiedon nopea saaminen on kilpailuetu, jolla pyritään välttämään virhevalintoja. Tieto mahdollistaa meidän tehdä jotakin tai jättää jotakin tekemättä. Se toimii valinnan ohjaajana.


LIITTEET: Kuva 1. Tieto ja päätöksenteko riskinoton näkökulmasta


Tiedon merkityksenä on toimia polttoaineena myös muille käynnissä oleville prosesseille kuin päätöksenteolle ja tuottaa sivutuotteena uutta tietoa. On tietysti mahdollista, että jokin organisaatio haluaa käyttää uusinta tietoa sisäisesti vain omien toimintaprosessiensa suurimman mahdollisimman hyödyn aikaansaamiseksi. Silloinkin niiden tulisi kuitenkin huolehtia siitä, että kokemuksen kautta syntyvä ’a posteriori’- tieto tulisi myös sen strategisten yhteistyökumppaneiden käyttöön, koska verkottuneen toimintatavan periaatteiden mukaisesti yksikään yritys ei voi toimia riippumattomasti. Toisaalta on olemassa yrityksiä, joiden päätehtävänä on vain luoda uutta tietoa (Cook & Brown 1999, Hislop 2005). Nämä yritykset ovat käytännössä tuotekehitykseen, soveltavaan ja perustutkimukseen sekä konsultointiin erikoistuneita jalostajia, jotka tavoittelevat tunnettavuutta tuomalla alan uusimmat tiedot asiakkaiden käyttöön.


Jos yleisesti tunnustetaan, että tiedon merkitys työelämässä on tärkeä ja korostunut, voidaan lisäksi sanoa, että vielä korostuneemmin tulee esille tiedon hyödyntämisen merkitys. Suomalaiset asiantuntijat ovat korkeasti koulutettuja ja hyvät valmiudet omaavia, mutta ovatko työnantajien toimintaprosessit sellaisia, joissa asiantuntijoiden tietokapasiteettia voidaan hyödyntää täydellisesti. Monet organisaatiot eivät välttämättä edes tiedä, minkälaisia taitoja heidän työntekijöillään on, puhumattakaan siitä, mitä työntekijät haluaisivat tehdä. Tietysti organisaatiot järjestävät kehityskeskusteluja ja henkilöstöpäiviä, mutta otetaanko oikeasti otettu huomioon, mihin tehtäviin henkilöt laitetaan, jotta heidän motivaationsa säilyy. Olemassa olevasta tiedosta ei välttämättä saada kaikkea irti, jolloin syntyy kuilu tietämisen ja tekemisen välillä (Pfeffer & Sutton 1999).


Kun tarkastellaan tiedon merkitystä liiketoiminnassa, modernit palveluorganisaatiot, joissa tiedon merkitys on koko liiketoiminnan kannalta merkittävä ovat olleet tutkimuksen kannalta mielenkiintoisia kohteita (Kemppilä & Mettänen 2004). Tutkijoiden kiinnostus tietointensiiviä palveluorganisaatioita kohtaan liittyy osittain ’ajan henkeen’ ja siihen, että palvelusektorin merkitys työllistäjinä ja osana taloutta kasvaa koko ajan. On helppo mieltää, että palveluorganisaatioiden tuotteiden ja palveluiden tulee olla tietoon perustuvia. Myös perinteisten alojen yritysten haasteet liittyvät tulevaisuudessa yhä enemmän tietoon ja osaamiseen (Markova 2005 s.2).



Tiedon merkitys yksilön näkökulmasta


Työelämän näkökulmasta työntekijöillä tulisi olla moninaiset valmiudet ja tiedot myös muilta aloilta kuin omalta erikoisalaltaan. Tiedon lajit -näkökulman mukaisesti se tarkoittaa käytännössä sitä, että työntekijällä tulisi olla hallussaan:



Kun työnantajien kanssa on keskusteltu, he painottavat sitä, että tulevalla työntekijällä tulisi olla perusvalmiudet ja -tiedot tehdä töitä. Se tarkoittaa, että henkilön tulisi olla luonteeltaan soveltuva, keskustelu- ja oppimiskykyinen, kielitaitoinen ja muutenkin hyvä tyyppi sekä hallita jonkin alan tiedot kohtalaisen syvällisesti. Enää ei siis odoteta, että yliopistoista ja korkeakouluista tulisi valmiita asiantuntijoita, jotka alkaisivat heti tuottaa maksimitulosta. Kuitenkin edellytetään, että heillä olisi tiedolliset valmiudet oppia ja ymmärtää.


Lähitulevaisuudessa aloittavan työntekijän tulee hallita oman pääalansa lisäksi myös sivuavien alojen tietoja ja olla monialaosaaja (kuva 2). Pitää osata etsiä nopeasti tarvittavat tiedot, jalostaa ja yhdistellä niitä sekä ymmärtää tiedon arvo kilpailutekijänä yksilön ja yrityksen näkökulmasta.


LIITTEET: Kuva 2. Tulevaisuuden tieto rakentuu usean alan tiedoista


Yrityksen kannalta tieto on keino olla elossa, kehittää uusia toimintatapoja, palveluita ja tuotteita. Yksilön kannalta tiedolla on merkitystä yksilön arvoa määritettäessä. Yksilö saattaa pitää tietoaan kauppatavarana, jossa on hintalappu. Hän voi jakaa tietoaan, mutta ei ilmaiseksi, vaan tekemällä vaihtokauppaa tai myymällä tietoaan yritykselle. Samalla tavalla kuin yritys hallinnoi tietoaan suhteessa yhteistyökumppaneihin ja asiakkaisiin, yksilö ratkaisee, mikä on hänen tietojensa suhde yritykseen ja muiden työntekijöiden tietoihin. Yksilön rooli suhteessa organisaatioon on erilainen kuin organisaation eri osien, esimerkiksi osastojen suhde toisiinsa. Yksilön näkökulmasta yksilö on tiedon tuottaja, joka luovuttaa tietoaan koko organisaation käyttöön ja odottaa itselleen palkintoa. Organisaation eri osien näkökulmasta osastot tuottavat ja jakavat tietoa verkostoituneesti keskenään ja syntyy ’win-win’ tilanne. Vaikka organisaatiossa kumuloitunut tieto valuukin jossakin vaiheessa myös jokaiselle koulutus- ja uudistushaluiselle yksilölle, on hänen vaikea mieltää, että hänen ammattitaitonsa ja tietonsa olisi organisaatiosta lähtöisin.


Älykkäät yksilöt ymmärtävät, että yritykset tarvitsevat radikaaleja innovaatioita, esimerkiksi uuden tavan toimia, ja yksilön tiedolla on suuri vaikutus radikaalien innovaatioiden syntyyn. Yksilön tiedolla ei kuitenkaan ole merkitystä uuden toimintatavan syntyyn, jos yksilö ei ole verkostoitunut (Subramaniam & Youndt 2005, s. 459.). Pelkkä tiedon omaksuminen organisaatiotasolla tai yksilötasolla ei ole avain menestykseen, vaan tiedon jakamiselle pitää olla sovitut pelisäännöt. Tiedon jakamisen onnistuminen on merkityksellistä organisaation menestykselle (Barrett et al 2004). Tietokäsitteen näkökulmasta vanhat opitut lausahdukset siitä, kuinka tiimissä on voimaa ja kuinka yksi plus yksi on enemmän kuin kaksi, eivät välttämättä toteudu, jos tiedon käyttö ja jakaminen ei ole suunniteltua. Markova (2005 s.43) on todennut palveluorganisaatioihin liittyvässä tutkimuksessaan, että työntekijöiden henkilökohtainen tieto ja asiantuntemus eivät tee vielä koko organisaatiosta tietävää.


Yksilön tieto ei ole irrallinen aikaisemmista tiedoista tai kokemuksista. Vasta uuden tiedon kytkeminen aikaisempaan tietoon, kokemuksiin ja nykyisiin käyttötarpeisiin mahdollistaa uuden tiedon hyödynnettävyyden. Tiedolla on reaaliarvoa kun sitä tarvitaan ymmärtämisessä. Tiedon tarve ja tiedon hyödyntäminen on aihesisältöön, aikaan ja tapahtumaan liittyvää. Esimerkiksi tiedän hyvin, että matkan ensimmäinen derivaatta ajan suhteen on nopeus ja matkan toinen derivaatta ajan suhteen on kiihtyvyys. Osaan myös määrittää ne ja tiedän miten ja missä tätä tietoa voi käyttää. Tiedän myös, että polynomifunktioita voi derivoida loputtomasti, edellyttäen kuitenkin, että yhtälön polynomin aste on riittävän korkea. En kuitenkaan tiedä, missä voidaan käyttää jonkin polynomifunktion viidettä derivaattaa, vaikkakin osaan sen laskea. Sillä faktatiedolla ei ole minulle reaalista arvoa.


Työntekijän tiedon ja tietämyksen kasvun näkökulmasta on merkityksellistä, minkälaisessa organisaatiossa yksilö toimii. Organisaatio voi haluta säilyttää olemassa olevat toimintatavat muuttumattomina, jolloin yksilön tiedon hyödyntäminen asettuu sille tasolle kuin organisaatio on sen määrittänyt. Vastaavasti kehittyvässä organisaatiossa yksilön tietoa hyödynnetään kollektiivisesti ja yritys hyödyntää kokemuksellista tietoa sekä ulkoisia tietolähteitä (Pöyhönen 2004, s. 54.). Yksilön ja organisaation aikaisempi tieto on avainasemassa arvioitaessa uutta tietoa ja sen arvoa sekä hyödyntämismahdollisuuksia (Cohen & Levinthal 1990).


Vaikka yritysten tietojohtaminen pyrkii saamaan jokaisen yksilön tietämyksen kaikkien hyödynnettäviksi ja periaatteessa olemaan demokraattisen tasa-arvoinen tiedontuottajia kohtaan, korkeamman organisaatiostatuksen omaavat henkilöt ja heidän tietonsa ovat arvostetumpia kuin muiden. Siten suuri osa arvokkaasta tiedosta jää hyödyntämättä. Taitaa vielä suuri osa organisaatioista, erityisesti julkisista, elää aatteellisesti Max Weberin (1864 -1920) byrokratiamallin mukaisesti, jossa tiedolla ei ole kovin suurta merkitystä henkilökunnan valinnassa ja uralla etenemisessä.


Yliopistojen ja korkeakoulujen tulisi olla suunnannäyttäjä tiedon hyödyntämisessä, mutta onko meilläkään kotipesä hoidettu kunnolla? Toteutin vuoden 2007 alussa pilottitutkimuksen, jossa selvitin yksilön terveydentilan ja luovuuden välistä suhdetta. Tutkimuksessa selvitin myös tietopääomaan liittyviä asioita. Vastaajat (N=110) koostuivat Tampereen alueen yliopistojen ja korkeakoulujen sekä yhden walesilaisen yliopiston työntekijöistä. Vastaajista noin 41 % oli sitä mieltä, että heidän työnsä pitäisi olla enemmän tietopääomaan sidottua. Ongelmallista tuntui olevan organisaatioiden toiminta työntekijöiden tietokapasiteetin hyödyntämisessä. Suomalaisista vastaajista noin 60 % kertoi, että heidän organisaationsa ei hyödynnä heidän tietokapasiteettiaan maksimaalisesti. Vastaava luku walesilaisilla oli 44 %. Hälyttävää oli, että suomalaisista vastaajista noin 28 % tunsi olevansa masentunut, koska eivät pystyneet hyödyntämään tietoaan tarpeeksi. Vastaava luku walesilaisilla oli 21 %. Vastaajat olivat lähes yksimielisiä (90 %) siitä, että henkilö- ja tietopääomaan liittyvät asiat ovat tärkeitä korkeakoulumaailmassa.


Yliopistojen ja korkeakoulujen näkökulmasta vaatimus aikaisemman tiedon merkityksestä uuden tiedon alustana on haasteellinen. Opiskelijasta tulisi luoda opintojen aikana ’tiedonimukykyinen’ sieni, joka on halukas vastaanottamaan uutta tietoa. Tämä tarkoittaa, että yksilöllä olisi valmiudet etsiä, luokitella, jalostaa, yhdistellä ja ymmärtää saamaansa informaatiota ja tietoa. Lisäksi yksilöllä tulisi olla kyky tuottaa uutta, merkityksellistä tietoa, ymmärrettävällä tavalla raportoituna. Meidän tulisi kasvattaa opiskelijoista myös kyseenalaistavia verkostoitujia, jotka horjuttavat organisaatioiden tiedonkäytön valtarakenteita ja saavat tietonsa organisaatioiden käyttöön.



Lähteet


Argote L, Ingram P, Levine J, Moreland L, 2000. Knowledge transfer in organisations: Learning from the experience of others, Organisational Behaviour and Human Decision Processes, 82:1, 1-8.


Barrett M, Cappleman S, Shoib G, Walsham G, 2004. Communities: managing technology and context, European Management Journal, 22:1, 1-11.


Cohen W, Levinthal D, 1990. Absorptive capacity: a new perspective on learning and innovation, Administrative Science Quarterly, 35,128-52.


Cook S, Brown S, 1999. Bridging Epistemologies: The Generative Dance

Between Organizational Knowledge and Organizational Knowing. Organization

Science. 10:4, 381-400.


Davenport T, Prusak L, 1998. Working Knowledge: How Organisations Manage What They Know, Harvard Business School Press, Boston, MA


Drucker P, 1992. The new society of organisations, Harvard Business Review, 95:5, 95-105.


Dyer J, Singh H, 1998. The Relational View: Cooperative Strategy and Sources of Interorganizational Competitive Strategy. Academy of Management Review 23, 660-679.


Edvinsson L, Sullivan P, 1996. Developing a model for managing intellectual capital, European Management Journal, 14:4, 356-64.


Foray D, 2004, The Economics of Knowledge, MIT Press, USA, 275 s.


Gilbert M, Cordey-Hayes M, 1996. Understanding the process of knowledge transfer to achieve successful technological innovation, Technovation, 16:6, 301-12.


Goh S, 2002. Managing effective knowledge transfer: an integrative framework and some practice implications, Journal of Knowledge Management, 6:1, 23-30.


Hislop, D. 2005. Knowledge Management in Organizations: A Critical Introduction.

Oxford University Press, 269 s.


Jokinen K, Saaristo K, 2002. Suomalainen yhteiskunta, WSOY, Helsinki


Kaplan R, Norton D, 1996, The Balanced Scorecard: Translating Strategy Into Action, Harvard Business Press, 1996, 322 s.


Kemppilä S, Mettänen P, 2004. Tietointensiivisiä palveluyrityksiä koskevan tutkimuksen nykytila. SITRA. 96 s.


Lam A, 2000. Tacit Knowledge, Organizational Learning and Societal Institutions: An Integrated Framework. Organization Studies, 21:3, 487


Lehtinen T, 2005, Kohti tutkivaa työtapaa; Helsingin yliopisto [http://www.helsinki.fi/~lehtinen/Runko_Kesa_2005.pdf]


Markova M, 2005. Tiedon merkitys organisaation muuttumiselle ja uudistumiselle, e-Business Research Center. Research Reports 27,Tampere. 74 s.


Neef D, 1999. Making the case for knowledge management: The bigger picture, Management Decision, 37:1, 72-78.


Pfeffer J, Sutton R, 1999. The Knowing-Doing Gap: How smart companies turn knowledge into action. Harvard business school press. Boston, Massachusetts. 314 s.


Pór G, 2000. Knowledge, Intelligence and Wisdom: Essential Value Chain of the New Economy; [http://www.co-i-l.com/coil/knowledge-garden/kd/kiwkeynotes.shtml]


Pöyhönen A, 2004. Modeling and measuring organizational renewal capability.

Väitöskirja. Lappeenranta, Lappeenrannan teknillinen yliopisto. 159 s.


Subramaniam M, Youndt M, 2005. The Influence of Intellectual Capital on The Types of Innovative Capabilities. Academy of Management Journal, 48:3, 450-463.


Szulanski G, 1996. Exploring internal stickiness: impediments to the transfer of best practice within the firm, Strategic Management Journal, 17, 27-43



4/2008