Käytäntö ja tutkimus

Arto Mutanen

Arkikielessämme tiedolla on vahva, käytännöllinen merkitys. Tieto viittaa tien tuntemiseen: tiedon avulla löydämme perille. Tällainen asenne on havaittavissa myös tieto-opin perinteessä. Platon pohtii tiedon ja toden uskomuksen välistä eroa painottamalla tiedon pysyvyyttä ja luotettavuutta ongelmanratkaisussa. Tieteellisen tiedon yhteys arkielämäämme ja sen ongelmien ratkaisuun tuntuu kuitenkin karanneen yhä kauemmas. Tällainen käsitys voidaan perustella tarkastelemalla erityisesti perustutkimusta, missä tavoitellaan tietoa ensisijaisesti tiedon itsensä vuoksi, riippumatta saavutetun tiedon käytännöllisestä merkityksestä. (Niiniluoto 1997) Kuitenkin samanlainen asenne on läsnä kaikessa akateemisessa tutkimuksessa.

Tieteellisen tutkimuksen tekeminen on tieteenalan sisäistä työtä. Tutkimus tapahtuu tiedeyhteisön piirissä; tieteellinen keskustelu on saman alan tutkijoiden keskinäistä keskustelua, mikä tapahtuu pääasiassa kirjallisessa muodossa alan erikoislehdissä. Osallistuminen tällaiseen keskusteluun edellyttää ammattimaista tutkimustyötä, aktiivista toimintaa osana tiedeyhteisöä. Erikoislehdissä keskustelu liittyy tutkimuksen erityiskysymysten tarkasteluun, tutkimuksen erityiskysymysten yksityiskohtaiseen läpikäyntiin. Tämä on olennainen osa tieteen sisäistä keskustelua. Osallistuakseen tieteenalan sisäiseen keskusteluun tutkijan on tunnettava sekä tieteenalan erityistiedot että taidot, miten tietoa hankitaan, perustellaan ja kritikoidaan. Tiedon hankinta, perustelu ja kritiikki ovat myös konkreettista, eksperimentaalista työtä, jossa kokeiden ja havaintojen tekemisen taito on keskeisessä asemassa. (Niiniluoto 2003, Mutanen 2008a)

Tieteen tekeminen on tietyssä mielessä ryhmäkohtaista, mikä näkyy esimerkiksi kokeiden ja havaintojen tekemisen ja tulkinnan kulttuureissa. Tämä teema on ollut esillä tieteen sosiologiassa. Tieteenalan sisäinen keskustelu – ”ryhmäkohtainen” kriittinen keskustelu - toimii samalla tieteen laadun varmistajana: uudet tulokset tulevat yksityiskohtaisen tarkastelun kohteeksi, näin mahdolliset erheet ja virheet paljastuvat. Näin voidaan taata tieteen kehitys. Tieteenalan sisäisen keskustelun seuraaminenkin edellyttää laajaa tieteenalan erityiskysymysten tuntemusta. Siten tieteelliset erikoislehdet eivät ole kovin laajalevikkisiä. (Niiniluoto 1997, 2003)

Akateemisessa opetuksessa olennaista on tutustuttaa opiskelija tieteen tekemisen traditioon, sekä tiedollinen että taidollinen kasvaminen tutkijuuteen. Opintojen kuluessa opiskelija kasvaa osaksi tiedeyhteisöä: hän oppii ymmärtämään tieteenalan problematiikkaa tiedon tuottajan näkökulmasta. Varsinaisesti kasvu osaksi tiedeyhteisöä tapahtuu vasta akateemisten jatko-opintojen yhteydessä. Olennaista ei ole oppia vain tietyt tiedot, vaan oppia myös tiedeyhteisön toimintatapa. Tiedot ovat periaatteessa mahdollista oppia vaikka yksinään lukemalla riittävästi. Toimintatapojen oppiminen edellyttää toimimista osana tiedeyhteisöä. Tiedeyhteisö ei ole mikään yhtenäinen yksikkö, vaan siinä on runsaasti paikallisia eroavaisuuksia. Siten tiedeyhteisöön integroitumisen kannalta ei ole aivan yhdentekevää, missä paikallisyhteisössä opinnot suoritetaan. (Mutanen 2008a)

Tieteen popularisoinnissa tieteestä kerrotaan maallikoille. Popularisoinnissa ei keskitytä tieteen erityiskysymysten täsmälliseen muotoiluun, vaan muotoillaan yleiskuva tieteenalasta siihen liittyvistä kysymyksistä. Tällöin tarkoituksena ei ole kasvattaa uusia jäseniä tiedeyhteisöön, vaan kertoa tieteestä, sen toiminnasta ja tuloksista tieteenalan ulkopuolisille. Tämä toiminta, vaikkakaan ei sinällään ole tieteenalan sisäisestä näkökulmasta katsottuna olennaista, liittyy tieteelliseen valistustoimintaan. Tällaisella toiminnalla on suuri merkitys osana laajempaa sivistys- ja koulutustoimintaa. Valistusajattelulla on suomessa, erityisesti humanistisilla tieteenaloilla, vahvat perinteet. Esimerkiksi avoimen yliopistotoiminnan juuret liittyvät nimenomaan tähän valistusperinteeseen. (Niiniluoto 2007; vrt. Mutanen, Siitonen ja Halonen 2008)

Akateeminen tutkimus ja koulutus liittyvät tieteen sisäiseen toimintaan. Ammattimaisen tutkijan toiminta on tieteen sisäistä. Maallikoille suunnattu valistustoiminta näyttäytyy tässä katsannossa nimenomaan tieteen ulkoisena toimintana. Valistunut maallikko ymmärtää tieteellistä toimintaa ja tuloksia osallistumatta kuitenkaan varsinaiseen tieteenalan sisäiseen toimintaan – tiedon tuottamiseen. Vaikka tällainen jaottelu on monessa mielessä luonteva ja tärkeä, ei se silti ole mitenkään ongelmaton. Ajattele vaikkapa tieteen teknistymistä ja tekniikan tieteistymistä. Edelleen tämän ongelmallisuus on nähtävissä tarkastelemalla edellä mainittua perustutkimuksen käsitettä lähemmin tai laajentamalla tarkastelua perustutkimuksen ulkopuolelle. (Niiniluoto 1984, Mutanen 2008a; vrt. Siitonen 2004)

Tieteellisten lehtien toimituspolitiikka korostaa voimakkaasti tieteen tiedollista puolta, mikä osaltaan leventää tiedon ja taidon välistä hierarkkista erottelua. Tieteellisten lehtien julkaisukäytäntö, jossa artikkelit arvioidaan vertaisarviointimenetelmällä, korostaa tieteen sisäisyyttä. Vertaisarviointimenetelmä edellyttää hyvin määrittynyttä julkaisufoorumia, muuten puhe vertaisarvioinnista menettäisi olennaisen sisältönsä. Tällainen toimintatapa on monella tapaa konservatiivinen, joten tradition uudistaminen tieteellisten lehtien kautta on hidasta ja asteittaista. Populaarit julkaisukanavat ovat myös vakiinnuttaneet asemansa ja tehtävänsä. Näissä julkaisukynnyksen ylittäminen edellyttää, että kirjoittajaa pidetään luotettavana asiantuntijana. Populaarien lehtien vaikutus on tärkeä, mutta erittäin vaikea arvioida. Niiden lukijakuntaan kuuluu kiinnostuneiden maallikoiden lisäksi ammattitutkijoita ja tieteellisen tiedon hyödyntäjiä poliitikoista toisten tieteenalojen ammattilaisiin. (Siitonen 2007)

Tieteellistä tietoa ja taitoa tarvitaan kuitenkin tieteenalan sisäisen keskustelun ohella myös käytännöllisen ongelmanratkaisun tukena. Käytännöllinen ongelmanratkaisu on usein luova prosessi, johon ei ole olemassa valmiiksi sovellettavissa olevia malleja. Tämä tekee ongelmanratkaisusta aidon oppimisprosessin. Prosessissa tarvittava (tieteellinen) tieto ja taito tulee esittää sopivassa muodossa. Erityistieteelliset tai populaarit julkaisut eivät ole tässä suhteessa hedelmällisesti formuloituja. Käytännölliset ongelmat liittyvät tiettyihin tilanteisiin ja niillä on näiden tilanteiden tuomia erityispiirteitä. Näiden tilannekohtaisten erityispiirteiden luonnehtiminen on vaativa tehtävä, eikä se kuulu minkään erityistieteen piiriin. On erittäin tärkeää huomata, että näiden erityispiirteiden luonnehtiminen ei ole yksikäsitteisesti määrittynyt. Näiden tilannekohtaisten erityispiirteiden ohella ongelmien jäsentäminen edellyttää joustavaa ja monialaista käsitteellistä otetta. Siten käytännön ongelmien jäsennys- ja ratkaisutoiminta ei taivu luontevalla tavalla jonkin tietyn tieteenalan eritysproblematiikan mukaiseksi. (Mutanen 2008b)

Käytännöllisten ongelmien ratkaisuprosessit aitoina oppimisprosesseina ovat uudenlaisia toimintamalleja luovina innovatiivisia. Tällaisia oppimisprosesseja voimme kutsua innovatiivisiksi oppimisprosesseiksi. Näiden erityispiirteenä on se, että niissä oppimisen lopputuloksena on jotain aidosti uutta. Tällainen prosessi edellyttää usein uuden tiedon ja/tai uuden taidon luomista ja soveltamista. Tällaisissa prosesseissa kehittäminen, oppiminen ja tutkimus tapahtuvat samanaikaisesti. Tällainen ei jäsenny perinteisen akateemisen tutkimustavan mukaisesti. Myöskään perinteiset tieteelliset tai populaarit julkaisukanavat eivät palvele tällaisten prosessien tutkimusta ja kehittämistä. (Mutanen 2008b)

Innovatiivisten oppimisprosessien edellyttämää tiedontuotantoa tulisi kehittää erityistieteiden julkaisutavoista riippumattomalla tavalla: se ei redusoidu perinteiseen akateemiseen julkaisutapaan eikä myöskään tieteen popularisointitapaan. Käytännön ongelmien jäsentäminen tulisi tapahtua paitsi eri tieteenalojen ongelmanasettelua hyödyntäen mutta myös, ja jopa ensisijaisesti, käytännön toimijoiden näkökulman täsmentämisen kautta. Tätä varten tulisi kehittää uudenlaisia toiminta- ja kirjoittamistapoja, joissa eri toimijoiden omat näkökulmat tulevat huomioiduksi. Kirjoittaminen tulisi nähdä laaja-alaisena kommunikatiivisena toimintana, jossa kaikki relevantit toimijat yhteistoiminnallisesti määrittävät ongelmaa ja sen ratkaisua. Tällaisen onnistumiseksi tulisi sekä kirjoittamistapa että julkaisufoorumit määrittää uusilla tavoilla. Tässä tehtävässä heterogeenisuuden käsite on olennainen: Tulokset eivät ole pelkästään (propositionaalista) tietoa, vaan myös taitoa ja artefakteja. Lähteet ja lähteistä saatava informaatio ovat moninaisia. Toimijat ja heidän toiminta- ja kirjoittamistapansa poikkeavat toisistaan. Tästä heterogeenisesta aineksesta tulisi rakentaa kokonaiskuva, jossa ei jotain tiettyä näkökulmaa suosittaisi tai syrjittäisi. Tällainen edellyttää uudenlaista strategista otetta, jonka luominen on ensiarvoisen tärkeää, mutta äärimmäisen vaikeaa. (Kts. Vanhanen-Nuutinen ja Lambert 2005)

Ammattikorkeakoulujen tehtävä paikallisena toimijana lähellä työ- ja käytännön elämää tulisikin nähdä hedelmällisenä lähtökohtana. Paikallisuus ei tässä suhteessa näyttäydy rajoitteena, vaan vahvuutena: paikallistuntemuksena, kykynä jäsentää vivahteikkaasti paikallisia erityispirteitä. Vahvan paikallisen toimijuuden saavuttamiseksi tulisi tehdä moninaista yhteistyötä eri toimijoiden kanssa. Yhteistyön tulisi kattaa niin tutkijoiden kanssa tehtävää tieteenalakohtaista yhteistyötä kuin myös käytännön toimijoiden kanssa tehtävää yhteistyötä toimintojen kehittämiseksi. Kaikessa yhteistyössä tulisi etsiä toimintatapoja, jotka loisivat toimintaan sekä systemaattisuutta että jatkuvuutta. Tämän yhteistoiminnan dokumentaatiota tulisi kehittää osana kehittämistoimintaa. Dokumentaation tulisi tuoda esiin yhteistoiminnan olennaiset piirteet moninaisella, kuitenkin systemaattisella tavalla. Tällainen dokumentaatio tulisi olla paitsi kuvaavaa, arvioivaa, mutta erityisesti myös arvottavaa. Kehittämistoimintaan liittyvät arvot ja arvostukset tulee tuoda näkyviin. Edellä kuvattu heterogeenisyys tuo eksplisiittisesti arvot mukaan kehittämistoimintaan. Kehittämistoiminnassa arvot jäävät usein implisiittisiksi, mikä tarkoittaa, että kehitettäessä arvot ujuttuvat kehittämistyön ohessa ilman avointa keskustelua. Tämä tapahtuu esimerkiksi toteuttamalla kehittämistoiminta tietystä lähtökohtaisesta näkökulmasta, ilman että tämä näkökulma oikeutetaan tai perustellaan. Kehittämishankkeiden toimintojen oikeuttaminen ja perusteleminen ovat sekä tiedollisesti että taidollisesti vaativia tehtäviä, jotka edellyttävät tutkimuksellisen toiminnan jäsentämistä uudella, käytäntölähtöisellä tavalla. Tämä edellyttää paitsi uudenlaisia tiedon ja taidon tuottamisen tapoja, myös perustavaa metodologista tutkimusta. Ammattikorkeakouluilla olisi hyvä mahdollisuus tutkimuksellisesti toteuttaa arvoeksplisiittistä kehittämistyötä ja näin samalla ne voisivat kehittää itselleen omaa profiilia osana suomalaista korkeakoulutusta.

Lähteet

Mutanen Arto, 2004, Perustavaa tutkimusta: ammattikorkeakoulututkimuksen metodologia. Kirjassa Aluevaikuttavaa innovaatiotoimintaa, Liljander J-P ja Mäkelä E (toim.), Lahden ammattikorkeakoulun julkaisusarja, Gummerus.

Mutanen, Arto, 2008a, Asiantuntijuuden perusteita etsimässä. Kirjassa Kotila, Hannu, Mutanen, Arto ja Kakkonen, Marja-Liisa (toim.) Opetuksen ja tutkimuksen kiasma, Edita.

Mutanen, Arto, 2008b, Innovaatiot ja asiantuntijuus, Tiedepolitiikka 1/08.

Mutanen, Arto, Siitonen, Arto ja Halonen, Ilpo, 2008, Sivistynyt asiantuntijuus. Kirjassa Nummela, Pekka et. al. (toim.), Ammattikorkeakoulut ja sivistys; OPMn julkaisusarja

Niiniluoto, Ilkka, 1984, Tiede, filosofia ja maailmankatsomus : filosofisia esseitä tiedosta ja sen arvosta, Otava

Niiniluoto, Ilkka, 1997, Johdatus tieteenfilosofiaan : käsitteen- ja teorianmuodostus, Otava

Niiniluoto, Ilkka, 2003, Totuuden rakastaminen : tieteenfilosofisia esseitä, Otava

Niiniluoto, Ilkka, 2007, Avoin yliopisto sivistysyliopistossa. Kirjassa Avoin yliopisto: sivistystä, osaamista ja tasa-arvoa. Helsingin yliopiston 30-vuotisjuhlakirja, Gaudeamus.

Siitonen, Arto, 2004, Ammatillisuus ja taidon käsite. Kirjassa Kotila ja Mutanen (toim.), 2004, Tutkiva ja kehittävä ammattikorkeakoulu, Edita.

Siitonen, Arto, 2007, Tieto ja taito, kirjassa Kotila, Hannu, Mutanen, Arto ja Volanen Matti Vesa (toim.), 2007, Taidon tieto, Edita, Helsinki.

Vanhanen-Nuutinen, Liisa ja Lambert, Pirjo, 2005, Hankkeesta julkaisuksi: kirjoittaminen ammattikorkeakoulun ja työelämän kehityshankkeissa, Edita.