Informaatiolukutaitoa ja pedagogiikkaa

Arvio: Eero Sormunen & Esa Poikela (toim.). Informaatio, informaatiolukutaito ja oppiminen. Tampere: Tampere University Press. 2008.

Olli Mäkinen

Informaatio ja sen eritasoinen prosessointi liittyvät elimellisesti oppimiseen. Tästä huolimatta informaatiotutkijat ja kasvatustieteilijät ovat tunteneet perin vähän toistensa aloja, vaikka vaikutussuhteita ei ole edes yritetty kiistää.

Informaatiolukutaidon käsite ja oppijakeskeiset opetusmuodot, jotka korostavat opiskelijan itsenäistä tiedonhankintaa, ovat saaneet alan tieteentekijät ylittämään opinalojen rajat. Ja tuntuuhan tämä varsin loogiselta, varsinkin kun informaatikoilta vaaditaan tänään yhä enemmän pedagogisia valmiuksia ja peruskasvattajat vastaavasti tuskailevat informaatiotulvan keskellä.

Eero Sormusen ja Esa Poikelan toimittamassa artikkelikokoelmassa 12 tiedemiestä pohtii informaatiolukutaidon ja oppimisen välisiä rajapintoja.

Ja niitähän löytyy! Informaatiolukutaitostandardissa korostetaan kriittisyyden ja lähdekritiikin merkitystä – eikä itsenäinen oppiminenkaan tahdo onnistua ilman kyseenalaistamista, mikä on kaiken henkisen ja tieteellisen kehityksen tärkeä edellytys.

Opus on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä jaksossa käsitellään informaation, tiedonkäytön ja oppimisen perusteita. Reijo Savolainen ja Jarkko Kari kartoittavat tiedonkäytön ja oppimisprosessin yhteyksiä. Kirjoittajat joutuvat lähtemään liikkeelle käsiteanalyysistä. He tarkastelevat, mikä on tiedonkäytön ja oppimisen välinen suhde – onko oppiminen osa tiedonkäyttöä vai tarkoittaako tiedonkäyttö oppimista. Kirjoittajat arvioivat myönteisesti Louise Limbergin fenomenografista tutkimusta, jonka mukaan kriittinen ja luova tiedonkäyttö parantaa ihmisen oppimistuloksia. Tämä vaikuttaa tietenkin itsestään selvältä. Limbergin kategorioiden mukaan opiskelijoita voidaan kuitenkin arvioida myös tiedonkäytön perusteella, jolloin oppimistulosten ja tiedonkäytön välillä olisi selvä riippuvuussuhde.

Esa Poikela kertoo artikkelissaan, miten informaatio muuttuu tiedoksi. Ilkka Niiniluotohan on vuosikymmenten ajan päntännyt lukuisien opiskelijasukupolvien kalloihin sitä (Informaatio, tieto ja yhteiskunta), että informaatio ei ole samaa kuin tieto. Informaatio on tiedon raaka-aine. Poikela toteaa, että elämme informaatiopaljouden keskellä, mutta emme välttämättä pysty tätä kaikkea hyödyntämään. Jotta oppisimme ja saavuttaisimme tietämystä, opiskelijoita olisi ”osallistutettava yhteisiin tiedon luomisen ja oppimisen prosesseihin”. Oppiminen on siis aktiviteettia ja sosiaalista vuorovaikutusta edellyttävä prosessi.

Opuksen toinen osa käsittelee informaatiokäyttäytymistä, tiedonhankintaa ja oppimisen organisointia. Mikko Tannin katsausartikkelissa käydään läpi tutkimuksia, jotka analysoivat informaatiokäyttäytymistä esseetyyppisten oppimistehtävien yhteydessä. Aihe on ajankohtainen jo siksi, että kyseenalaiset oppimistehtävät liittyvät yleensä omaehtoiseen oppimiseen, jolloin plagiointi on noussut esille lieveilmiönä.

Tanni käsittelee kysymyksenasettelua neljästä eri näkökulmasta. Osa oppimistehtävätutkimuksesta päätyy varsin kriittisiin johtopäätöksiin. Alexandersson ja Limberg katsovat, että koulun henki, sen ns. diskurssiiiviset käytännöt, ratkaisevat paljolti sen, miten oppilaat oppimistehtävistä suoriutuvat. Tämän ja monen muun artikkelin mukaan vaikutta siltä, että tiedonhankinnan ja oppimisen tutkimus kukoistaa etenkin Ruotsissa, Göteborgissa ja Boråsissa, ja että fenomenografia ja Louise Limberg ovat tärkeitä aiheeseen liittyviä avainsanoja.

Timo Portimojärvi, Maija Kärnä ja Pirjo Vuoskoski pohtivat yhteisöllisen tiedonhankinnan ja ongelmaperusteisen oppimisen merkitystä. He toteavat, että ”niin oppimisen kuin tiedonhankinnankin tutkimuksessa on ollut havaittavissa painopisteen siirtymää yksilöstä kohti yhteisöjä”. Kirjoittajat soveltavat Kuhlthaun ISP-tiedonhankintamallia yksilön sijasta oppijaryhmään. Kolmikon tutkimustuloksia voidaan hyvin peilata tämän päivän työyhteisön vaatimuksia vasten: painottuuhan tiimityöskentelyn innovatiivisuus niin rekrytoinnissa kuin työyhteisöjen organisoinnissakin.

Päivi Hakkarainen artikkeli käsittelee informaatiolukutaidon sosiaalisen rakentumisen ja ongelmaperusteisen oppimisen välistä suhdetta. Tutkijan materiaalia on Lapin yliopistossa pidetty digitaaliseen videotuotantoon opastava 5 op laajuinen kurssi. Hakkarainen toteaa, että opintojaksoon tulisi integroida mm. informaatiolukutaidon opetusta ja esimerkiksi tieteellisten artikkeleiden etsimisen ja hyödyntämisen taitoja, medialukutaitoa ja kriittistä media-analyysia.

Teoksen kolmannen osan otsikko on ”Tiedonhaun uudet taidot”. Leena Rantala ja Vesa Korhonen tarkastelevat peruskoululaisten mediapajatyöskentelyä medialukutaitojen perspektiivistä. Etnografisen tutkimusprojektin loppuluvussa tutkijat arvioivat tapaustutkimustaan Bill Greenin niin kutsutun 3D-mallin avulla. Mielenkiintoista oli, että mallin yksi ulottuvuus, kriittinen näkökulma, ei juuri noussut tutkimuksessa esille – opiskelijat keskittyivät lähinnä tuottamisen tekniseen prosessiin. Tämä jos mikä korostaa medialukutaito-opetuksen tarpeellisuutta. Tutkijat korostavat myös sitä, että kaikesta faktahyljeksinnästä huolimatta narratiivisuudella on tärkeä osansa opetussuunnitelmissa: sen kautta oppilaat jäsentävät maailmaa ja rakentavat omaa identiteettiään.

Carita Kiili käsittelee artikkelissaan lukiolaisten äidinkielen aineistokirjoitelmiin liittyvää Internet-tiedonhakua. Kiilin tutkimuksesta selviää, että lukiolaisten tiedonhakutaitojen välillä on suuria eroja; hänen mukaan vaarana on se, että opiskelijat eivät osaa arvioida saamaansa tietoa kriittisesti ja se on ”väärää”.

Vesa Korhonen keskittyy omassa artikkelissaan informaation hankkimiseen liittyviin vuorovaikutuksellisiin taitoihin – siis sosiaalisiin verkostoihin ja oppimisprosesseihin. Sekä oppiminen että tiedonhaku ovat kontekstisidonnaisia.

Tämä onkin mielestäni kyseisen teoksen tärkein anti ainakin minulle. Me informaatioalan ihmiset mietimme harvoin, miten asiakkaat hyödyntävät meidän avullamme hankkimaansa tietoa. Osaavatko he ylipäätään sitä hyödyntää? Onko tieto relevanttia? Ajattelemme helposti, että tiedonhaku tapahtuu tyhjiössä, samoissa laboratorio-olosuhteissa kuin mitä sitä tutkittiin aikaisemmin. Näinhän asia ei ole, tiedonhaku on aina sosiaalista ja kontekstisidonnaista.

Informaatio, informaatiolukutaito ja oppiminen on oiva perusteos tiedonhankinnan ja opetuksen (oppimisen) problematiikasta kiinnostuneita. Teoksessa esille tulevat näkökulmat ja tutkimusprojektit ovat kovin erilaisia ja poikkitieteellisiä – mikä on ansiokasta. Ei ole olemassa vain yhtä paradigmaa. Luettuaan teoksen tulee ajatelleeksi, että maailma muuttuu niin nopeasti – silloin pitää kaikkia kirjastoon liittyvääkin kyetä muuttamaan. Tämä koskee niin oppimisympäristöjä, informaatiolukutaidon opetusta kuin sitä fyysistä tilaakin, jossa asianomaiset toimivat.