Luovuus ja projektit

Pekka Uotila

Artikkelissa vertaillaan projektien toteutukseen liittyviä projektihallinnon käytäntöjä luovuutta koskeviin käsityksiin. Artikkelissa väitetään kriittiseen projektikirjallisuuteen vedoten, että nykyaikainen projekti ei juuri jätä tilaa luovuudelle itse projektin toteutuksen aikana. Kirjoittaja ehdottaa, että projekteja edeltävälle ja projekteja seuraavalle luovalle tyhjyydelle annettaisiin enemmän arvoa. Projektin aikaisen luovuuden edistämiseksi kirjoittaja ehdottaa projektien taustalla olevien itsestään selvyyksien perusteellisempaa pohdintaa, jotta projektikäytäntöjä voitaisiin muuttaa entistä luovemmiksi.

Johdanto

Sekä luovuus että projektit ovat keskeinen osa tietoyhteiskunnan ja työelämän muutospuhetta. Siten ne ovat myös ammattikorkeakoulujen toiminnassa tärkeitä ilmiöitä. Usein projektit ajatellaan muutoksen välineiksi ja luovuus taas sisältää ajatuksen uuden synnyttämisestä. Tässä artikkelissa pohdin, miten nämä kaksi uudistamisen ja muutoksen ideaa tulevat keskenään toimeen ja mitä luovuuden ja projektikäytäntöjen yhteensovittamisesta seuraa?

Luovuus muutoksen aiheuttajana

Nykyisin tuskin on elämänaluetta, jolla luovuus, uudistuminen, uusien alueiden löytäminen ja innovaatiot eivät olisi erityisen tärkeitä. Viimeistään Richard Floridan (2002) luovaa luokkaa käsittelevän teoksen ”The Rise of the Creative Class” jälkeen, on luovuus otettu kehittämisen keskeiseksi moottoriksi ja luovuudesta on tullut osa strategista puhetta. Suomessa Pekka Himasen (2004) Eduskunnan toimeksiannosta laatima raportti ”Välittävä ja kannustava Suomi” nosti luovuuden yhteiskunnallisen keskustelun ytimeen. Sittemmin luovuus on ollut esillä mm. Opetusministeriön (2006) Luovuusstrategian loppuraportissa ja Kauppa ja teollisuusministeriön (2007) Luovien alojen yrittäjyyden kehittämisstrategiassa.

Luovuus on vakavasti otettava vaatimus, joka pitää taloutta ja toimeliaisuutta yllä. Luovuus on erityisessä suojeluksessa ja strategioihin kirjattu tavoite. Luovuus on kuitenkin vaikeasti lähestyttävä käsite, joka on Sam Inkisen (2006, 28) mukaan ”liukas kuin saippua”. Luovuus liitetään usein joihinkin tiettyihin toimialoihin, joiden ajatellaan olevan erityisen luovia. Toisaalta luovuutta voinee pitää eräänlaisena perusinhimillisenä ominaisuutena; jokainen ihminen on luova omalla tavallaan.

Luovuuden määrittäminen on ikään kuin tavoittamattomissa, koska suhteellisen pysyvä määritelmä pysäyttää ja rajaa, kun taas luovuuden ajatellaan liittyvän johonkin jatkuvasti uudistuvaan ja muuttuvaan. Luovuutta kuvataan monin eri tavoin. Luovuudessa asioita järjestellään uudella tavalla (Inkinen 2006). Luova ihminen on energisoiva, itseään toteuttava ja jatkuvasti kehittyvä (Himanen 2004). Luovuus liittyy vapauteen, joustavuuteen ja liikkuvuuteen (Opetusministeriö 2006). Koulussa suhteellisen itsenäisen ja riippumattoman aseman uskotaan luovan edellytyksiä luovuudelle. Sen sijaan suorituskorostuneisuus, tulosvastuu ja kilpailu kuihduttavat luovuutta. (Uusikylä 2002).

Tyhjentävää, tarkkaa ja suuren yksimielisyyden saavuttavaa luovuuden määritelmää tuskin edes odotetaan saavutettavan. Luovuuden merkitys tunnustetaan, mutta sen määrittäminen jää suosiolla sumeaksi tai ”monenkirjavaksi” (Hakala 2002).

Projektit kehittämisen välineenä

Luovuutta voinee pitää osana ihmisen perusolemusta, käsitteenä, joka on vaikea määrittää ja ilmiönä, jota on hankala hallita. Vastaavasti nyky-yhteiskunnan ja työelämän keskeinen väline uutuuksien ja muutoksen toteuttamiseksi on projekti. Päinvastoin kuin luovuus, projektit ovat tarkasti määriteltyjä ja huolellisesti hallittuja.

Projektit ovat levinneet teknisiltä aloilta nopeasti kaikille elämän alueille, mutta erityisesti sinne, missä puhutaan kehittämisestä. Varsinkin ammattikorkeakoulua pidetään jatkuvan muutoksen ja edistyksen instituutiona (Herranen 2003, 77). Ammattikorkeakouluissa projektityöllä onkin suuri rooli (Savonmäki 2007). Projektin asema muutoksen ja kehittämisen tekijänä vaikuttaa vankalta, niin instituutioiden uudistamisessa kuin oppimisen sisältönäkin.

Projekteihin liittyy innostunutta odotusta mm. organisaatioiden kehittämisen, koulutuksen ja alueellisen kehittämisen saralla. Jo 1970-luvulla projektiopetus oli Ruotsissa osa koulutuksen uudistamista. Joseph Broady (1980, 92) kuvaa, kuinka projektiopetus voisi tarjota paremman mahdollisuuden vastata työelämän kvalifikaatiohaasteisiin kuin perinteinen opetus: ”Sen sijaan vaaditaan yhteistyökykyä, joustavuutta, luovuutta ja kykyä nopeasti sopeutua erilaisiin töihin ja ammattitehtäviin”. Organisaatioteorioissa Henry Mintzberg (1979) liittää projektin adhokratiaan, byrokratiasta vapautuneeseen järjestäytymisen muotoon, jossa innovaatiot syntyvät vapaassa ja epämuodollisessa ilmapiirissä. Tätä projekteihin kohdistunutta intoa jatkavat 2000-luvun laajat EU-hankkeet ja niiden myötä kasvanut opaskirjallisuus, joissa projektit nähdään juuri byrokratiaa vähentävinä luovuuden mahdollistajina (esim. Virtanen 2000, Viirkorpi 2000). Projekteja pidetäänkin EU:n kehittämispyrkimyksissä itsestään selvänä muutoksen välineenä (Lindgren & Packendorff 2006, 113).

Projekti on viime vuosikymmenien aikana kehitetty entistä tehokkaammaksi, mutta kriittisessä projektitutkimuksessa projektia ei ajatella byrokratiaa vähentävänä välineenä, vaan tekijänä, joka uudistaa ja ylläpitää byrokratian synkimpiä perinteitä. Nykyaikaiselle projektien hallinnoimiselle on tyypillistä mm. työn osittamisen ulottaminen hyvinkin pieniin tehtäviin tietotekniikan avulla, mahdollisuus kontrolloida työtehtäviä tietotekniikan avulla nopeammin ja kattavammin. Lattiatasolle siirtynyttä ”itsenäisyyttä” kriitikot kuvaavat pehmeäksi despotismiksi, jossa projektipäällikkö luopuu osasta omaa päätösvaltaansa ja palvelee projektien ennalta määrättyjä toimintamalleja (Clegg & Courpasson 2004). Projektia ei nähdä työelämään uudenlaista vapautta ja itsenäisyyttä tuovana helpotuksena, vaan pikemminkin perinteisen byrokratian ehostamisena.

Hodgson (2004) toteaa, että projekteja on pidetty uudenlaiseen ”postbyrokraattiseen” organisoitumiseen sopivana, koska projektissa voidaan toimia itsenäisemmin ja vapaana byrokratian kontrollista ja valvonnasta. Tässä Hodgson näkee ristiriidan, koska hänen mukaansa nykyaikainen projektinhallinta ei juuri eroa byrokraattisesta organisaatiosta. Projektin hallinta on nimenomaan ennalta määrättyjen tavoitteiden toteutumisen mittaamista ja työn osittamista laskettaviksi kokonaisuuksiksi.

Projektit kuvataan perinteisessä opaskirjallisuudessa rationaalisina toimenpiteitä, joiden keskeinen metafora on kone, joka liittää projektityön luonnontieteisiin. Pollack (2007) väittää, että projektien kova paradigma perustuu positivismiin, realistiseen filosofiaan, objektivismiin, reduktionismiin ja kontrolliin. Tässä paradigmassa korostuvat jäykkä tavoitteen asettaminen, projektin menestyksen mittaaminen suhteessa ennalta asetettuihin tavoitteisiin ja pyrkimys välttää muutoksia projektin toteutuksen aikana. Kova projektiparadigma painottaa Pollackin mukaan työkaluja ja erilaisia mittaavia välineitä. Winter ja kumppanit (2006) kuvaavat vallitsevaa projektijohtamisen diskurssia rationaaliseksi, universalistiseksi ja deterministiseksi.

Projekti ja luovuus – haastava pari

Vaikka projektia pidetään itsestään selvinä muutoksen ja kehittämisen keinona, ei luovuuden ja projektin yhdistäminen ole pulmatonta. Projekti on ihmisen luoma muutoksen väline, joka projektihallinnon ihanteiden mukaisesti toteutettuna on ristiriidassa useiden tavanomaisten luovuutta koskevien käsitysten ja odotusten kanssa. Ensinnäkin projekti on pohjimmiltaan kontrolliväline. Kontrollia ei usein pidetä hyvänä asiana luovuudessa, johon liitetään kokeilemista, yrityksiä ja erehdyksiä ja epäonnistumisen sietämistä. Toiseksi projektiin liittyy tavoitteiden määrittäminen etukäteen, ideoiden tarvelähtöisyys ja asioiden ennalta määrääminen: luovuuteen liitetään harhailua, kuvittelua ja odottamattomuutta. Kolmanneksi monien projektien hallintoon ja arviointiin liittyy pitkälle kehitetty yksityiskohtainen valvontaorganisaatio, luovuuteen taas adhokratiaa ja epämuodollista toimintaa. Neljänneksi projekteilla on useimpien projektimääritelmien mukaan tarkat ajalliset, rahalliset ja materiaaliset rajat, luovuus sen sijaan rikkoo rajoja.

Miten siis projekti ja luovuus voidaan yhdistää? Miten projektilla yleensäkään voidaan saada aikaan muutoksia, joita voisi sanoa luoviksi, jos projektien tekeminen itsessään on vahvasti ristiriidassa muutoksen ja luovuuden kanssa?

Ensinnäkin luovuus on mahdollista ennen projektia, silloin kun ei vielä tiedetä, että puheet ja teot saattavat joskus johtaa projektiin. Yleensäkin projektien suunnittelu ja se, mitä tapahtuu ennen projekteja, on projektikirjallisuudessa suhteellisen vähän käsitelty aihe (Hyväri 2007). Projekteissa korostetaan ”tarvetta” projekti-ideoiden lähtökohtana, ikään kuin tarve olisi huolellisen suodatusmanööverin perusteella eristettävä luonnon ilmiö, jota voidaan erilaisilla menetelmillä jalostaa ideaksi ja projektiksi. Tarpeen korostaminen projekteja liikkeellepanevana voimana luo ihmiskuvaa, jossa ihminen nähdään passiivisena luontokappaleena, jonka toiminta perustuu ulkoisiin sysäyksiin (vrt. Kivinen & Piiroinen 2007, 105).

Projektien avulla voidaan toteuttaa jotakin, joka on luotu, eli kuviteltu (ei niinkään löydetty) ennen projektin toteuttamista. Siksi projektin suunnittelun tai valmistelun aikana on mahdollisuus toimia luovasti, kokeilevasti, rajoja rikkoen, outoja asioita yhdistäen ja hapuillen. Tällaisen toiminnan järjestäminen vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä, epävarmuuden sietämistä, kuuntelemista ja ymmärtämistä, sekä taitoa kuvata tai kertoa uutuuksista. Usein tähän kuvittelutyöhön ja kommunikointiin ei suhtauduta kovin vakavasti vaan siirrytään suoraan projektoimaan asioita, joiden alkuperä ei lainkaan ole innovatiivinen, uusi tai ennalta arvaamaton. Projektin perusta on, tai sen pitäisi olla, aina kuvitteellinen – jos projektilla pyritään johonkin uutuuteen. Projektin toteutus sen sijaan on konkreettinen ja kontrolloitu.

Toinen mahdollisuus yhdistää luovuutta projektiin on olla luova projektin jälkeen. Silloin on oikeastaan kyse projektin yhdistämisestä luovuuteen. Liian usein juuri näin toimitaan – koska projektin hallinnan näkökulmasta projektin epäonnistumista pidetään patologisena tilana jota yritetään välttää, kuten Lindahl ja Rehn (2007) toteavat. Projektit edustavat parhaimmillaan kokeilemista ja toimintaa, joka poikkeaa organisaation tavanomaisesta tekemisestä. Projektien rationaaliseen retoriikkaan sen sijaan liittyy onnistumisen välttämättömyys, idea järjestyksen palauttamisesta epäjärjestykseen ja havaitun ongelman oikeaoppinen ratkaisu. Projektien perusideana on pyrkiä vastaamaan projektille asetettuihin vaatimuksiin suunnitellulla tavalla. Toisinaan tämä projektin hyvä hallinto, ennalta annettujen tavoitteiden sokea noudattaminen ja oikealla tiellä pysyminen tuottavat tilanteita, joissa asiat ovat käsittämättömiä ja vaikeasti hahmotettavia. Projektiraportissa sitten luodaan ”fiktiivinen” maailma, kuviteltu onnistumistarina projektista, joka oikeastaan oli tavanomainen ja epämääräinen työrupeama. Selittäminenkin voi olla luovuutta, mutta ehkä projekteihin liittyvää epämääräistä toimintaa ja epäonnistumisia voisi käyttää myös mahdollisuutena uuteen, ei vain esimerkkeinä vältettävästä toiminnasta.

Kolmas mahdollisuus projektin luovuudelle ei toistaiseksi sisälly vallitsevaan projektidiskurssiin. Projektien ja luovuuden liittoa voisi kokeilla itse projektissa. Tosin se edellyttäisi projektien uudelleen määrittämistä ja nykyisen projektirationaliteetin kyseenalaistamista. Projektien kontrollin tilalla pitäisi kokeilla luottamusta, projektin synnyn tarvelähtöisyyden ja syy-seuraus suhteen rinnalla pitäisi korostaa myös intentiota, yksilöiden ja ryhmien pyrkimystä johonkin etukäteen vaikeasti määritettävään, toteutuksessa olisi annettava tilaa jatkuvaan, kannustavaan arviointiin ja mahdollisuuksiin muuttaa tavoitteita, lähtökohtia ja keinoja. Projektiarvioinnissa pitäisi etukäteen asetettujen tavoitteiden ja syntyneiden tulosten välisen ”fiktion” sijaan korostaa koettujen tekojen tiheitä kuvauksia ja uusia mahdollisuuksia avaavia tulkintoja.

Pohdinta

Jos kehittämiseen ja muutokseen pyrkiviä projekteja toteutetaan vallitsevan, byrokraattisen projektikäytännön mukaisesti, on luovuudelle tilaa projekteissa lähinnä ennen projekteja ja projektien jälkeen. Epäilemättä luovuutta ilmenee myös projektien aikana, mutta projektibyrokratia ei erityisesti kannusta sellaiseen luovuudelle tyypilliseen toimintaan kuin yllätyksellisyyteen, kuvitteluun ja täyskäännöksiin projektin toteutuksen aikana.

Jotta projektitoiminnan luovuutta voitaisiin edistää, olisi projekteja edeltävälle ja niitä seuraavalle luovalle tyhjälle tilalle annettava enemmän arvoa. Toinen projektin luovuutta lisäävä toimenpide voisi olla sellaisen projektimallin kokeilu (ainakin niiden projektien kohdalla, joilla aidosti pyritään johonkin uutuuteen), jossa tietoisesti kyseenalaistettaisiin nykyisen projekti-ihanteen perusteet. Se edellyttäisi projektien taustalla olevien itsestään selvyyksien kriittistä tarkastelua, projektin välittämän ihmiskuvan ja arvojen pohdintaa sekä uudenlaisen projektimallin kehittelyä. Ehkä uudessa mallissa projektin ajatteleminen kulttuurisena ilmiönä ja luovan työn eräänä mahdollisena seurauksena asettaisi projektin sille kuuluvaan asemaan hyvänä renkinä, mutta ei niin kovin hyvänä isäntänä.

Lähteet

Broady, D. (1994). Piilo-opetussuunnitelma. Tampere: Vastapaino.

Cicmil S. & Williams T. & Thomas J. & Hodgson D. (2006).

Rethinking Project Management: Researching the actuality of projects. International Journal of Project Management 24: 675–686.

Clegg, S. & Courpasson, D. (2004). Political Hybrids: Tocquevillean Views on Project Organizations. Journal of Management Studies 41:4, 525–547.

Florida, R. (2002). The rise of the Creative Class: and How It´s Transforming Work, Leisure, Community and everyday Life. New York: Basic Books.

Hakala, J.T. Luova prosessi tieteessä (2002).Helsinki: Gaudeamus.

Herranen Jatta (2003). Ammattikorkeakoulu diskursiivisena tilana. Joensuu: Joensuun yliopistopaino.

Hodgson, Damian & Cicmil Svetlana (2006), Making Projects Critical. New York, N.Y.: Palgrave.

Hyväri, I. (2007). Project management effectiveness in different organizational conditions. Helsinki: Acta Universitatis oeconomicae Helsingiensis.

Kauppa- ja teollisuusministeriö (2007). Luovien alojen yrittäjyyden kehittämisstrategia. Helsinki: Edita.

Inkinen, S. (2006). Homo creativus – Havaintoja eräistä aikalaiskäsitteistä sekä luovuuden mysteeristä. Teoksessa: Minne matka, luova talous? Jyväskylä: Rajalla.

Kivinen, O. & Piiroinen, T. (2007). Sociologizing metaphysics and mind: A pragmatist point of view on the methodology of the social sciences. Human Studies. 30:2, 97–114.

Lindgren, M. & Packendorff, J. (2006). Projects and prisons. Teoksessa Hodgson, D. & Cicmil S. (toim.), Making Projects Critical. New York, N.Y.: Palgrave. 111– 131.

Lindahl, M & Rehn, A (2007). Towards a theory of project failure. Teoksessa: International Journal of management Concepts and Philosophy. 3(2): 246–254.

Opetusministeriö (2006). Yksitoista askelta luovaan Suomeen. Luovuusstrategian loppuraportti. Helsinki: Yliopistopaino.

Pollack, J. (2007). The changing paradigms of project management. International Journal of Project Management 25:3, 266–274.

Savonmäki, P. (2007). Opettajien kollegiaalinen yhteistyö ammattikorkea-koulussa. Mikropoliittinen näkökulma opettajuuteen. Jyväskylä: Koulutuksen tutkimuslaitos. Tutkimuksia 23.

Winter, M., Smith, C., Morris, P. & Cicmil, S. (2006). Directions for future research in project management: The main findings of UK government-funded research network. International Journal of Project Management 24:8, 638–649.

Viirkorpi, P. (2000). Onnistunut projekti - opas kunta-alan projektityöskentelyyn. Helsinki: Suomen Kuntaliitto.

Virtanen, P. (2000). Projektityö. Helsinki: WSOY.