Täydennyskoulutuksen sisällölliset ja pedagogiset haasteet

Sakari Kainulainen

Ammattikorkeakoulu tekee yhteistyötä ja muovaa työelämää monella eri tasolla ja keinoin. Voidaan tehdä paikallisia tai alueellisia strategisia linjauksia tai toteuttaa paikallisia tai työpaikkakohtaisia kehittämistehtäviä. Perinteinen ja yksi keskeisin työelämää kehittävä työmuoto on koulutus. Koulutuksia on luonteeltaan ja toteutustavoiltaan monenlaisia.

Tutkintoon johtava koulutus on perinteisesti tiedon siirtoa ja sivistyksen kohottamista ja jossa tieto kulkee yksisuuntaisesti korkeakoulusta työelämään. Tiedon kaksisuuntaisuutta, oppilaitoksen ja työelämän vastavuoroisuutta, on alettu voimistuen kehittää. Tätä kautta on ammattikorkeakouluihin kehittymässä erilaiset työelämän oppimisympäristöt. Tässä vuorovaikutuksellisessa oppimisessa ei kuitenkaan ole mitään uutta, vaan niissä palataan takaisin entisinä vuosisatoina hyviksi kehittyneisiin toimintatapoihin, kuten mm. Hannu Kotila on useissa kirjoituksissaan esittänyt.

Tutkintoon johtava koulutus on pakosti säädöksistä johtuen luonteeltaan yleistä. Paikalliset ja erityisesti työpaikkakohtaiset koulutukselliset tarpeet eivät kuitenkaan aina korreloi tutkintojen sisältöjen kanssa. Tarvitaan täsmällisempää, juuri tiettyyn tilanteeseen kohdistuvaa koulutusta ja erityisesti koulutukseen liittyviä kehittämisen prosesseja. Työelämällä ei ole aikaa odottaa ja toivoa sitä, että koulutuksellinen tieto (mahdollisesti) muuntuu uusiksi käytänteiksi. Halutaan nopeampaa tulosta sijoituksesta henkilöstön koulutukseen.

Ymmärrettävät käytännön työelämästä nousevat tarpeet asettavat kouluttajalle vaateen vastata käytännön tarpeisiin samalla kun koulutuksella on tietty teoreettinen tausta. Tämä luo tietyn jännitteen koulutukseen; kuinka soveltaa yleisiä teorioita yksittäiseen koulutuksen tai kehittämisen paikalliseen tarpeeseen niin, että oppijat kokevat sen omakseen?

Esitän seuraavassa yhden käyttämämme pedagogisen tavan, jota voi hyödyntää silloin kun halutaan käsitellä koulutettaville haastavaa teoreettista tietoa. Perusajatus on se, että teoreettisen tiedon käsittelyssä edetään tyvestä puuhun ja sidotaan teoriatieto koulutettavien omaan kokemukseen. Vasta tämän sidoksen syntymisen jälkeen ryhdytään puhumaan käsiteillä ja teorian kielellä.

Olen yhdessä kollegani kanssa hyödyntänyt edellä mainittua mallia mm. silloin kun opiskelijoiden kanssa on pitänyt käsitellä kulttuurien välisiä eroja. Jokainen koulutettava on ensin listannut ne asiat, jotka nousevat hänen mieleensä käsittelyn kohteena olevasta asiasta, esimerkiksi siitä ”mitä ovat sosiaaliset ongelmat?” tai ”mistä hyvä elämä muodostuu?”. Tämän jälkeen pienryhmät ovat tiivistäneet oman ryhmänsä listat yhdeksi viidestä kuuteen yleisimpään teemaan ja esittäneet ne muille. Pienryhmien esitysten jälkeen on muodostunut koko ryhmän näkemys koulutuksen kannalta keskeisestä seikasta. Täydennyskoulutuksen osalta esimerkki tällaisesta teemasta voisi olla vaikkapa ”tiedonkulku työyhteisössä”. Prosessi vie aikaa noin puolitoista tuntia (pienessä ryhmässä selvästi vähemmän) ja lopputuloksena on kouluttautujien omista lähtökohdista noussut yhteinen näkemys.

Toisessa vaiheessa voidaan verrata ryhmän näkemystä jonkin toisen ryhmän tuotokseen samasta aiheesta. Esimerkiksi vertaillessamme kulttuurieroja teemalla ”tiedonkulku työyhteisössä” olemme koonneet tietoa Suomesta, Venäjältä, Romaniasta ja Swasimaasta useissa eri ryhmissä. (Katso erillinen LIITE: Taulukko 1. Eri ryhmien tuotokset koskien hyvän elämän edellytyksiä – good quality of life. Tekijät listattu tärkeysjärjestykseen. Opetusmateriaalia, Kainulainen ja Voima 2009.) Jokainen ryhmä näkee silmiensä edessä oman tuotoksensa ja voi verrata sitä muiden vastaavien tuotokseen. Tuotoksissa on eroja, mutta päälinjoiltaan ne noudattelevat sitä teoreettista tietoa joka kouluttajalla jo aiheesta on. Hyvän elämän perusteet ovat suhteellisen samat kaikkialla, työyhteisön tiedonkulku ja sen ongelmat samoin.

Edellä kuvatun prosessin jälkeen oppijat ymmärtävät, oman pienimuotoisen tutkimuksellisen työnsä jälkeen, sen mistä teoreettisemmassa keskustelussa on kyse. Tämän ymmärryksen päältä on – toivottavasti - helpompi loikata käsittelemään haastavampia teorioita ja soveltaa niitä takaisin juuri omaan työhön.

Edellä kirjoitettu halusi korostaa sitä, että työelämäkoulutus haastaa kouluttajansa pedagogiset taidot eri tavoin kuin perinteisempi opetus. Pitää osata yhdistää konsultin ja teoreetikon taitoja ja pitää saada tulosta aikaan.