Artikkelissani tarkastelen haasteita, joita verkostomainen TKI-toiminta asettaa siihen osallistuvien ammattikorkeakoulutoimijoiden viestintätaidoille. Työssäni Metropolia ammattikorkeakoulussa olen toiminut pitkään pääkaupunkiseudun tutkimus- ja kehitystyön strategisissa verkostoissa. Tutkimustyössäni olen perehtynyt vuorovaikutukseen ja keskusteluaineistojen ja visuaalisten aineistojen tulkintaan ekspansiivisen oppimisen viitekehyksessä. Esittelen Metropolia ammattikorkeakoulun syntyvaiheessa toteuttamaani viestinnän valmiuksien koulutusta, joka perustui kehittävän työntutkimuksen muutoslaboratoriomenetelmän sovellutukseen avoimessa oppimisympäristössä. Artikkelini lähtökohtana on KeVer-hankkeen Metodologia-seminaarin 23.4.2009 valmistelu. Tekstin keskeinen punainen lanka, yhdessä tekemisen etiikka, perustuu seminaarin teemaan. Tarkastelen, miten dialoginen toimintatapa voi sisältää vastauksia myös isoihin eettisiin haasteisiin kuten avoimuuden, demokratian ja läpinäkyvyyden edistäminen.

Tässä artikkelissa väitän, että suomalaisessa poliittisessa tietoyhteiskuntakeskustelussa käytetty innovaation käsite on staattinen. Sen yksi julkilausumaton oletus on innovaatioiden alisteisuus talouspolitiikalle.  Innovaation käsite ymmärretään pääasiallisesti kansainvälisen kilpailupolitiikan välineeksi. Hahmottelen seuraavassa tämän innovaatiokäsityksen poliittisia seurauksia. Käsitteen tarkempi artikulointi mahdollistaa kriittisemmän asenteen ns. tietoyhteiskuntapuheeseen sekä innovaatiopolitiikan tarkastelun toisenlaisen, dynaamisemman, innovaatiokäsitteen kautta.

Artikkelissa kuvataan Diakonia-ammattikorkeakoulun syrjäytyminen ammattikorkeakoulussa (CDS) -hankkeessa tehtävää sosiaalinen pääoma -käsitteen operationaalistamista korkeakoulukontekstiin. Sosiaalisen pääoman käsite ei ole edelleenkään yksiselitteinen, vaikka siihen on kohdistunut kasvavaa kiinnostusta muutaman vuosikymmenen ajan. Sosiaalinen pääoma saattaa kuitenkin tarjota käsitteellisen välineen syrjäytymisen ehkäisemiseen. Tässä hankkeessa sosiaalinen pääoma on kattokäsite.

Käsitteen juuret voidaan löytää 1800-luvulta, nykykeskusteluun sen ovat tuoneet James Coleman ja Pierre Bourdieu. Laajempi kiinnostus sosiaalista pääomaa kohtaan syntyi kuitenkin vasta 1990-luvun puolessavälissä. Sosiaalinen pääoma on merkityksenä positiivinen ja jäsentää aineettoman pääoman merkitystä yhteisöjen toimintaan. Sosiaalinen pääoma -käsite ja yhteisöllisyys-käsite ovatkin lähikäsitteitä ja sisältävät samoja ulottuvuuksia.

Sosiaalisen pääoman mekanismeiksi on määritelty mm. luottamus muihin ihmisiin ja instituutioihin. Sosiaalisen pääoman muodostumisen kannalta merkittäviä ovat lojaalisuus organisaatiota, sen tehtävää ja toimijoita kohtaan, yhteisten sopimusten noudattaminen, yhteisöön kiinnittyminen, aktiivinen osallistuminen yhteisön toimintaan ja julkinen sitoutuminen organisaatioon. Sosiaalinen pääoma liittyy läheisesti myös henkiseen hyvinvointiin, joka taas on suhteessa opiskelukykyyn. Opiskelukyvyllä tarkoitetaan mallia, jonka osatekijöinä ovat opetus- ja ohjaustoiminta, opiskeluympäristö, opiskelutaidot sekä opiskelijan terveys ja voimavarat.

Koska sosiaalisen pääoman mittaaminen on kontekstisidonnainen, päädyttiin määrittämään mittari korkeakouluympäristöön. Sosiaalisen pääoman mittaamisessa korkeakoulussa keskeisiä näyttäisivät olevan yhteisö tai sosiaalinen verkosto ja sen tiiviys, vastavuoroisuus, luottamus, osallistuminen, avoin kommunikaatio, sosiaalinen tuki ja päämäärätietoisuus.

Tässä hankkeessa sosiaalinen pääoma kohdistuu ammattikorkeakouluopiskelijan luottamukseen ja osallistumiseen. Luottamusta ja osallistumista opiskelija arvioi suhteessa ammattikorkeakoulun toimijaryhmiin kuten omaan opiskeluryhmään ja opettajiin, opetussuunnitelmaan, opetusmenetelmiin ja omiin voimavaroihinsa. Mittari tulee osaksi ammattikorkeakoulujen opiskelijakyselyä. Ensimmäinen mittaus ja mittarin testaus tehdään keväällä 2010, minkä jälkeen mittaria kehitetään ja viedään osaksi CDS-hankkeessa toimivien ammattikorkeakoulujen opiskelijakyselyjä.

Projektimainen toiminta määrittää vahvasti nykyistä työelämää. Ammattikorkeakoulukentällä hankkeilla on moninaisia tavoitteita kuten opetuksen ja työelämän kehittäminen, opiskelijoiden tutustuttaminen työelämän kehittämiskokonaisuuksiin ja kansainvälistymisen edistäminen. Hankkeet ovat myös entistä laajempia: toisaalta niiden tulisi tuottaa entistä laaja-alaisempaa osaamista osallistaen toimintaan korkeakoulujen eri koulutusohjelmat sekä työelämän heterogeeninen kenttä, toisaalta mahdollistaa korkeakoulujen erikoistuminen ja profiloituminen tietyille toimialoille.

Tarkastelen tässä artikkelissa ammattikorkeakoulujen ja työelämän yhteistä kehittämistoimintaa järjestöalalla erilaisen osaamisen yhdistämisen näkökulmasta. Pohdin myös yhteisen innovaatiotoiminnan vakiinnuttamisen mahdollisuuksia ja haasteita. Esimerkkinä käytän Humanistisen ammattikorkeakoulun johtamaa kuuden korkeakoulun järjestötoimialan kehittämiseen tähtäävää Järjestöosaajana työmarkkinoille -hanketta.

Tässä artikkelissa tarkastelen tutkimus- ja kehitystoiminnan etiikkaa erään T&K-intensiivisen alan – lääketeollisuuden – erityiskysymysten kautta. Tutkimus- ja kehitystyö on inhimillistä toimintaa siinä missä mikä tahansa muukin: sitä ohjaavat erilaiset arvot. Näitä arvoja ja toiminnan seurauksia voidaan tarkastella ja analysoida moraalifilosofisesta perspektiivistä.

Lähden liikkeelle tällaisen moraalifilosofisen perspektiivin määrittelystä; yritän perustella, miksi tällainen näkökulma on tärkeä ja mitä kaikkea se pitää sisällään. Seuraavaksi esittelen lääketeollisuuden T&K-toimintaa, sen taustalla vaikuttavia motiiveja sekä erilaisia eettisiä kysymyksiä ja ongelmia, joita tähän toimintaan liittyy. Keskeinen teesini on, että lääketeollisuuden T&K-toiminta on vahvasti orientoitunut kaupallisesti tuottavien patenttien pikemminkin kuin terveyden tehtailemiseen, mikä tuottaa mittaansa vailla olevan inhimillisen katastrofin maailmaan; yritän artikkelissani kyseenalaistaa tähän katastrofiin nähdäkseni johtavan patenttijärjestelmän moraalisen oikeutettavuuden. Lopuksi yritän laajentaa käsittelyäni esimerkkitapaukseni ulkopuolelle pohtien, voidaanko lääketeollisuuden niin sanotusta moraalisesta kriisistä ottaa oppia muilla T&K-intensiivisillä aloilla.

Korkeakoulut ohjeistavat nettisivuillaan ja opinnäytetöiden ohjeissaan opiskelijat hyvään tieteelliseen käytäntöön. Kun ohjeistuksissa mainitaan plagiointi ja siihen puuttuminen, ohjeiden lukijoilla ajatellaan olevan yhteinen käsitys siitä, mitä plagiointi on. Yksittäisissä plagiointiepäilyissä yksimielisyyden saavuttaminen on kuitenkin monimutkaista, ja plagiointiepäilyn esittäminen voi johtaa ristiriitoihin korkeakoulun sisällä.    

Suomessa plagioinnin määrästä ja sen kehityssuunnasta on eriäviä näkemyksiä. Media on Suomessakin ottanut esille opiskelijoiden tekemän plagioinnin ja sen lisääntymisen, mutta Tutkimuseettinen neuvottelukunta toteaa plagioinnin ylipäätään olevan Suomessa vähäistä (esim. Lötjönen 2008). Kansainvälisesti plagioinnin lisääntyminen on todettu, ja monet korkeakoulut ovat pyrkineet turvaamaan tuottamiensa tutkintojen laadun käyttämällä systemaattisesti sähköisiä plagiaatintunnistimia. Myös Suomessa jotkut korkeakoulut ovat alkaneet käyttää plagiaatintunnistimia, joskin tieto plagiointiepäilyjen ja todettujen plagiointitapausten määrästä puuttuu. Artikkelissa paneudutaan plagioinnin määrittelyn ja plagiointitapausten käsittelyn moniulotteisuuteen ja tulkinnallisuuteen.

Perinteinen osajako – opettaja, opiskelija ja opittava asia – on yhä edelleen opetustapahtuman keskiössä. Merkittäväksi oppimisessa nousee kysymys, meneekö viesti perille. Tässä kirjoitelmassa halutaan pohtia hyvin käytännönläheisesti ja viitteellisten esimerkkien valossa, miten opiskelijan erityisyys voitaisiin ottaa huomioon opetusviestinnässä sekä mikä merkitys on suullisen, kirjallisen ja sanattoman viestin lähettämisellä, vastaanottamisella ja tulkinnalla. Opiskelija nähdään opetustapahtuman ja -viestinnän aktiivisena osapuolena. Sekä opiskelija että opettaja ovat viestien tulkitsijoita. Opettajalla vuorovaikutteinen viestintä ja viestien oikein tulkitseminen kuuluu pedagogisen ajattelun piiriin ja on olennainen osa opettajuutta. Monipuolinen vuorovaikutus, eettisyys, elämyksen ja kokemuksen tiedostaminen sekä niiden teoreettinen tarkastelu tulee aina säilymään opettajuuden ja opettajankoulutuksen ytimessä.

Savonia-ammattikorkeakoulun Kuopion terveysalan yksikössä järjestettiin Nordplus-intensiivikurssi aiheesta “A role of a registered nurse in major accidents – Nordic perspective” syyskuussa 2009. Kurssin tavoitteena oli lisätä opiskelijoiden ymmärrystä sairaanhoitajan monipuolisesta roolista suuronnettomuuksissa, monipotilastilanteissa ja muissa terveydenhuollon erityistilanteissa. Tavoitteena oli myös laajentaa opiskelijoiden tietoutta varautumisesta terveydenhuollon erityistilanteisiin ja eri viranomaisten kanssa tehtävään moniammatilliseen yhteistyöhön. Tässä artikkelissa tarkastellaan suuronnettomuustilanteissa toimimista yhteisöllisen oppimisen näkökulmasta.

Artikkeli käsittelee kestävää kehitystä edistävän oppimisen lähtökohtia ja esittelee yhden Hämeen ammattikorkeakoulussa toteutetun opintojakson. Esiteltävä opintojakso on nimeltään ”Kestävän kehityksen periaatteet ja soveltaminen”, ja se on on pakollinen ensimmäisen vuoden kestävän kehityksen koulutusohjelman opiskelijoille. Artikkelissa esitellään, miten opintojakson sisällöt ja menetelmät suunniteltiin ja toteutettiin siten, että ne linkittyvät kestävää kehitystä edistävän pedagogiikan yleisiin lähtökohtiin ja oppimistavoitteisiin. Artikkelin lopussa on kuvattu opintojaksosta kerätyn palautekyselyn tulokset, joiden mukaan opintojakso toteutti hyvin niin yleiset kestävän kehityksen tiedolliset, taidolliset kuin toiminnalliset ulottuvuudet ja opiskelijoiden osaaminen kehittyi näiden kaikkien osalta hyvin.